ET5 Todellisuuskäsitykset/Uskontokritiikki

Wikikirjasto
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Richard Dawkins on pohtinut luonnontutkimuksen merkitystä teoksessaan Unweaving the rainbow (Sateenkaaren paljastus).

Uskontoja voidaan tarkastella ja arvostella muun muassa yhteiskunnallisena ilmiönä, moraaliselta kannalta, luonnonkehityksen kautta syntyneenä sekä ihmisen mielen luomuksena.[1]

Historiaa[muokkaa]

Uskonnon arvostelijoiden mielestä usko on vaarallista ja uskonnot ylläpitävät väkivaltaa maailmassa. Uskontojen sijasta ihmisten on itsensä ratkaistava maailman ongelmat. Uskonnot ovat usein autoritaarisia ja muodostavat siten uhkan ihmisten vapaudelle ja turvallisuudelle.[2]

Ateistien mukaan on lähes varmaa, että jumalaa ei ole olemassa. Uskontoa ei tarvita todellisuuden selittämisessä. Uskontoja ja uskoa voidaan tarkastella luonnonilmiöinä evoluution valossa. Uskonto ei sovi yhteen tieteen kanssa, moraalin perustelemiseksi ei tarvitse olettaa jumalan olemassaoloa ja uskontojen väitteet elämän tarkoituksesta ovat virheellisiä.[3]

Eräs kuuluisimmasta nykyisistä ateisteista on brittiläinen, etenkin biologiaa ja evoluutiota työkseen yleistajuistanut Richard Dawkins. Hänen kirjansa Jumalharha on synnyttänyt paljon keskustelua. Muita 2000-luvulla esille tulleita kirjoittajia ovat yhdysvaltalaiset Daniel Dennett ja Sam Harris sekä brittiläinen filosofi A. C. Grayling ja brittiläis-amerikkalainen kirjailija Christopher Hitchens. Keskustelua ovat synnyttäneet myös filosofit Michael Martin, Paul Kurtz, Kai Nielsen, Paul Churchland, Patricia Churchland ja Julian Baggini.[3]

Esimerkiksi Richard Dawkinsin mukaan uskonto on alkukantainen, yksilöä rajoittava ja sitova aatejärjestelmä. Hän katsoo uskonnon manipuloivan ihmisiä ja perustuvan olennaisesti riistoon. Täten kristinusko on lukuisten länsimaista yhteiskuntaa kurjistavien tekijöiden, kuten alistamisen ja suvaitsemattomuuden lähde. Vastaavasti Kari Saari kirjoittaa Vapaa-ajattelijan käsikirjassa: ”Jos ihmisen maailmankatsomus rakentuu erheen varaan, johtaa se myös haitallisiin seuraamuksiin sekä yhteisön tasolla (sodat, vainot, yksilön oikeuksien polkeminen) että yksilötasolla (suvaitsemattomuus, ahdasmielisyys, syntiajattelu, kuolemanjälkeisen elämän odotukseen kiinnittyminen jne).”[4]

Sam Harrisin mukaan esimerkiksi feodalismi, orjuus, lapsityö tai ihmissyönti voidaan johtaa kritiikittömästä uskosta johonkin kyseenalaistamattomaan uskonkappaleeseen. ”Kun ihmisillä on erilaisia, yhteen sovittamattomia ja testaamattomia käsityksiä kuolemanjälkeisistä tapahtumista ja heidät pakotetaan elämään yhdessä varsin köyhissä oloissa, tulos on näkemämme: loputon murhien ja tulitaukojen kierre.” (Uskon loppu[5])[6]

Tieteen ja uskonnon välinen kiista[muokkaa]

Luonnontieteiden kasvun lähdettyä länsimaissa 1600-luvulla nousuun kirkko yliluonnollisine Raamattuineen tuli sivistyneistön arvostelun kohteeksi. Näitä arvostelijoita on löytynyt sekä kristinuskon että sen vastustajien piiristä. Teologien omasta historiasta muistetaan esimerkiksi Hermann Samuel Reimarus (1694–1768). Reimarus kiinnitti huomiota siihen, että Raamatun kertomuksia on mahdoton sovittaa yhteen luonnontieteellisen todellisuuskäsityksen kanssa. Hänen mukaansa tekstien ennakkoluuloton lukija huomaa, että Raamattu on ”vanhojen satujen kokoelma”, se on ”hulluuden ja pahuuden historia”, kiihkomielien kirjoittama ja ”täynnä pappien petoksia”. Raamatun väkivaltaiset kertomukset eivät ole hyväksyttäviä sen paremmin kuin yleisen historian väkivaltaiset kertomukset. Koska Raamattu perustuu valehteluun, koko kristinusko on suurelta osin petosta. Raamattu on kokoelma satuja, murhenäytelmiä ja turhia tarinoita. Deismin kannattajana Reimarus ehdotti, että uskonto tulisi tulkita luonnon näytelmäksi ja ainoa jumala, josta voidaan puhua, on kaikkeuden tapahtumiin puuttumaton luojajumaluus. Kolme vuosisataa myöhemmin liberaaliteologinen piispa John Shelby Spong kuvailee samaa asiaa: ”Raamatun kertomus täydellisestä ja päättyneestä luomisteosta, jonka piiristä ihmiset lankesivat syntiin, on esi-darvinilaista jumalaistarua ja jälki-darvinilaista hölynpölyä”.[7]

Friedrich Nietzsche[muokkaa]

1800-luvun lopulla saksa]]lainen Friedrich Nietzsche vastusti kirjoituksissaan ankarasti kristinuskoa.[8] Hänen kirjansa heijastivat runsaasti esillä ollutta, luonnontieteiden edistämää kirkkokritiikkiä, jossa jumalalle ei enää ollut tilaa. Deistit olivat ehdottaneet, että jumalan käsite säilytettäisiin kaiken arvostelun jälkeen vielä ”ensimmäisenä liikuttajana”, joka laittaa kaiken alulle. Nietzsche hyökkäsi tätäkin vastaan.[9] Raamattua tai kristinuskoa ei tarvitse hänen mielestään edes enää perustella järkiperustein. ”Nyt ratkaisee makumme kannanoton kristinuskoa vastaan, eivät enää meidän perusteemme.” (Iloinen tiede[10])[9]

Nietzsche asetti vastakkain kristillisen käsityksen moraalista ja siitä vapautuneen ihmisen oman moraalin. Hän väitti, että kristinusko on yksilöä alistava ja riistävä uskonto. Länsimaisen ihmisen tulee kasvaa ulos perusteettomista määräyksistä.[8] Nietzschen mukaan ”kristinusko on ollut tuhoisinta ylimielisyyttä, mitä tähän mennessä on esiintynyt”. (Hyvän ja pahan tuolla puolen[11])[12] Hän asetti tavoitteekseen kristinuskon perkaamiseen pois eurooppalaisesta kulttuurista. ”Milloin saamme luonnosta poistetuksi kaiken jumalallisen! Milloin saamme käydä luonnollistamaan itseämme, ihmisiä, puhtaalla, jälleen löydetyllä, jälleen lunastetulla luonnolla!”[9]

Nietzschen mukaan synnin käsite on pappien apuväline ihmisten alistamisessa. Synnistä puhuminen pakottaa ihmiset nöyristelemään kuvitellun jumalan edessä. Hyvät ihmiset joutuvat katumaan aivan tavallisia elämän asioita. Heidät pakotetaan katumaan itsenäisyyttään ja arvokkuuttaan. He joutuvat katumaan omaa itseään ja itsenäistymistään keskenkasvuisesta aikuiseksi. Raamattu väittää Nietzschen mukaan synnin olevan vain sitä, että jumalan kunniaa loukataan. Synti on pelkkä majesteettirikos. Jumala on pikkumainen hirmuvaltias, joka antaa armoa vain nöyristelijöille. Näin rikotaan ihmisen vapautta vastaan ja turmellaan humanismin perintö, jonka kreikkalainen filosofia on maailmalle antanut.[13]

Raamattu pyrkii ohjaamaan ihmiset hirmuvaltaisen jumalan vallan alle. Jumalan käskyt ovat vallan tavoittelun välineitä. Jumala piinaa käskyillään ihmisiä, koska hän haluaa alistaa kaikki mielivaltansa alle. Jumala ei ole kiinnostunut siitä, mitä seurauksia väärällä käyttäytymisellä on ihmisten elämässä. Synti on vain rikos jumalaa vastaan, ei ihmisiä vastaan. ”Kristillisellä moraalilla ja kristinuskolla ei ole yhtään kosketuskohtaa todellisuuden kanssa.” (Antikristus [14])[15] Kristinusko perustuu pelotteluun ja rangaistuksiin. ”Ei se työnnä meitä pois, että emme löydä jumalaa historiassa tai luonnossa tai luonnon takana – vaan se, että emme tunne 'jumalalliseksi' sitä, mitä jumalana kunnioitetaan, vaan pidämme sitä surkuteltavana, mielettömänä, vahingollisena, emme ainoastaan erhetyksenä, vaan rikoksena elämää vastaan.” (Antikristus[16])[17]

”Yli-ihminen” on Iloisen tieteen ja Antikristuksen sisältämän uskontokritiikin julistaja. Näin puhui Zarathustra -kirjan nimihenkilön jumala on kuollut. Hänen tehtävänään on julistaa ihmisille jumalan kuolemaa ja uuden ajan koittamista. Koska kristinuskon julistamaa taivasta ei ole, Zarathustra ylistää Maata. Maa edustaa Nietzschelle aitoa ihmisyyttä. Se on vertauskuva ihmisen kapinalle ja paluulle väkevään elämään.[18]

Moraalinen uskontokritiikki[muokkaa]

Kun sanotaan, että on järkevää pitää jotain olemassaolevana, tarkoitetaan yleensä sitä, että käsitykselle on riittäviä todisteita eli hyviä, johdonmukaisia perusteita.[19] Esimerkiksi jumalatodistusten arvostelulla on pyritty osoittamaan, että jumalan olemassaololle ei ole perusteita.[20] Christopher Hitchensin mukaan historiantutkimus, muinaistutkimus ja luonnontutkimus ovat osoittaneet uskonnolliset tarut vääriksi.[21]

Monet uskovaiset ajattelevat, että uskoa jumalan olemassaoloon ei tarvitse perustella. Jumalaan uskominen on heille uskonkappale, käsitys joka otetaan annettuna. Uskontoja arvostelevat taas pitävät uskontojen uskoa niiden keskeisenä ongelmana. He kysyvät, miksi jumalan olemassaoloon pitäisi uskoa, kun jumalauskolle ei ole perusteita. Arvostelun mukaan uskonnollisiin uskonkappaleisiin sitoutuminen on lähtökohtaisesti järjetön asenne ja siihen liittyy usein kielteisiä käyttäytymismuotoja.[22]

Uskonnottomat ajattelevat, että uskovien tulisi osoittaa, että jumala on olemassa. Jos tähän ei pystytä, ei ole järkevää uskoa jumalan olemassaoloon. Blaise Pascal totesi, että kantaaottamattomuus on epäuskon valitsemista, koska se, joka ei ota kantaa jumalan olemassaoloon, ei usko jumalan olemassaoloon. Täten on pakko valita joko usko tai epäusko.[23]

Jumalattomuutta on puolustettu esimerkiksi seuraavankaltaisella perusteluketjulla. On järjetöntä vaatia, että olisi todistettava, että jumalaa ei ole olemassa. Jonkin todistaminen olemassaolemattomaksi ei ole mahdollista. Täten niillä, jotka väittävät jumalan olevan olemassa, on velvollisuus todistaa se, eli heillä on todistuksen taakka. Jos todistusta ei pystytä antamaan, ei ole syytä uskoa jumalan olemassaoloon.[24]

Monet siis ajattelevat, että koska jumalten olemassaololle ei ole tiedollisia perusteita, on järkevää olla uskonnoton. Uskonnollisesti asennoituneet ihmiset saattavat silti haluta, että jumala olisi olemassa. Käsityksen arvostelijat voivat kysyä, onko halu uskoa jumalan olemassaoloon tiedollisesti ja siveellisesti hyväksyttävää. He esittävät, että todellisuuskäsitys menisi sekaisin, jos ihmiset uskoisivat tai toivoisivat kaikkien mahdollisten olioiden olevan todellisia.[25]

Daniel Dennettin ja Richard Dawkinsin mukaan uskonnon puolustajat pyrkivät usein väistämään uskonnon tiedollisen arvostelun esittämällä uskonnon kyseenalaistamisen loukkauksena, epäkohteliaisuutena tai pahempana. Heidän mukaansa taktiikassa hyödynnetään ihmisten yleistä halua olla loukkaamatta.[26] Ihmiset noudattavat tiedostamattaan yhteiskunnan käytäntöä, että uskontoa kohtaan on oltava erityisen kohteliaita ja kunnioittavia.[27] Dawkinsin ja Dennettin mukaan koko uskonnollisen uskon ydin ja voima on siitä, että se on suljettu järkiperäiseltä perustelulta ja arvostelulta.[28]

Tieteellinen todellisuuskäsitys[muokkaa]

Kokemukseen ja tutkimukseen perustuvaa todellisuuskäsitystä pidetään usein uskonnollisen ajattelun vastakohtana[29]. Monet uskonnottomat ajattelijat ovat sitä mieltä, että nykyaikainen luonnontutkimus on vastannut tyydyttävästi kaikkiin perinteisiin todellisuuden tutkimuksen kysymyksiin, eikä tämä vastaus jätä tilaa uskonnoille, paitsi ”historiallisesti ja valtarakenteiden kannalta tärkeänä todellisuuspaon muotona”[30].

Uudella ajalla luonnontutkimuksen avulla saatu tieto on kasvanut suuresti, ja tällä on ollut syvällinen vaikutus uskontoon. Länsimaisen elämänmuodon tärkeä yleispiirre on kasautuva arvostelu uskontoa kohtaan. Renessanssista lähtien tieto todellisuudesta on jatkuvasti laajentunut esimerkiksi tähtitutkimuksen, ainetutkimuksen, maaperätutkimuksen ja elämätutkimuksen aloilla. Tutkimukseen pohjautuva ajattelu on vaikuttanut erityisesti länsimaissa vaikuttaneeseen kristinuskoon.[31] Luonnontutkimuksen tiedon kanssa ristiriidassa olevat, havaintojen ja kokeiden sijasta Raamatun arvovaltaan perustuvat väitteet on hylätty toinen toisensa jälkeen. Tällainen on esimerkiksi Raamatun kolmikerroksinen käsitys kaikkeudesta, jossa jumalan asuinpaikka sijaitsee pilvien yläpuolella, helvetti maan pinnan alla ja jossa aurinko kiertää maata. Myöskään käsitystä, että kaikkeus luotiin 6000 vuotta sitten ja ihminen ja muut eläinlajit syntyivät samanaikaisesti nykyisen muotoisina, ei enää pidetä länsimaissa yleisesti hyväksyttävänä. Kaikissa näissä tapauksissa kristillisen kirkon edustajat ovat kuitenkin ensin asettuneet vastustamaan sellaisia luonnontieteen väitteitä, jotka ovat olleet ristiriidassa heidän totunnaisten käsitystensä kanssa.[32]

Tieteen edistymisen ja jumaluusopin peräytymisen pitkä tapahtumasarja on ollut nykyajalle tyypillinen piirre länsimaisen ajattelun piirissä, ja tästä on jäänyt perinnöksi yleisluonteinen käsitys, että luonnontieteet ovat valaisseet todellisuutta niin, että uskoa voidaan nykyisin pitää pelkkänä yksittäisten ihmisten harmittomana kuvitelmana. Uskonto nähdään häviävänä käsityksenä, joka joutuu tähdistäennustamisen tavoin perääntymään inhimillisen tiedon alueelta ja säilyy yhteiskunnassa jäänteenä aikaisemmilta ajoilta, jolloin ihmisten tieto todellisuudesta oli rajoittuneempaa. Ihmisen kehitys on jäljitetty muuhun eläinkuntaan, elämän synty on liitetty aineen vasteisiin ja mahdollisuuteen tuottaa ne uudelleen keinotekoisesti, ja ulkoavaruuden tutkiminen on tuonut esille mahdollisuuden, että toisista maailmoista löytyy kehittyneitä elämänmuotoja. Luonnontutkimus on yhä enemmän tukenut käsitystä kaikkeuden ja luonnon järjestyksen itseriittoisuudesta.[33] Victor Stengerin mukaan nykyinen luonnontutkimus pystyy osoittamaan, että jumalaa ei ole olemassa.[34]

Muun muassa kanadalainen ajattelija Kai Nielsen on toivonut oppineistolta suurempaa toimeliaisuutta uskonnosta ja uskonnottomuudesta käydyssä keskustelussa. Nielsenin mukaan on suorastaan uskomatonta, että eräät oppineet ajattelijat saattavat kannattaa jumalauskoisia näkemyksiä kaikkeuden luoneesta ikuisesta, aineettomasta, kaikkitietävästä ja kaikkihyvästä olennosta, jumalasta. Nielsenin mielestä luontoon perustuvaan todellisuuskäsitykseen luontevasti liittyvä jumalattomuus on nykyajan järkevän ihmisen valinta. Ihmisten ei pitäisi lohduttaa itseään saduilla, vaan kohdata kuolevaisuutensa osana yleissivistystään. Jumalan ja kuolemattoman sielun kaltaiset henkiolennot ovat Nielsenin mukaan hyvin ongelmallisia oletuksia: niitä koskevat väitteet ja käsitykset ovat tavallisesti sisäisesti ristiriitaisia.[35] Nielsen kuitenkin sanoo, että jumalattomuutta ei pitäisi omaksua pelkkänä itsestäänselvyytenä, vaan sen puolesta tulisi käydä kamppailuun älyllisesti vahingollisia uskonnollisia harhoja vastaan. Nielsen toteaa, että vaikka monet amerikkalaiset ajattelijat ovat uskonnottomia, he eivät vaivaudu todistelemaan jumalauskon torjumiseksi ja suuntaavat huomionsa muualle.[36]

Esimerkiksi yhdysvaltalaisen ajattelijan Willard Van Orman Quinen laajasta tuotannosta, jonka vaikutus 1900-luvun jälkipuoliskon yliopistollisessa ajattelussa on ollut erittäin suuri, ei juuri löydy uskontoa käsitteleviä huomautuksia. Quine näytti ajattelevan, että uskonnot ovat niin ilmeisellä tavalla väärässä, ettei niitä kannata lainkaan tarkastella. Vakavan ajattelun harjoittajalle jumalattomuuden puolustaminen olisi silkkaa ajanhukkaa, sillä sillä ei ole järkeviä kilpailijoita. Kukaan järkevä ihminen ei yksinkertaisesti voi enää suhtautua jumalauskoon tosissaan, eivätkä jumalaan uskovat ole vakavasti otettavia kiistakumppaneita.[36]

Eläintutkija ja todellisuustutkimuksen kansantajuistamisen professori Richard Dawkins on esittänyt, että jumaluusoppineet astuvat usein todellisuustutkimuksen alueelle.[37] Teoksessaan Sokea kelloseppä[38] Dawkins esittää, että kehitysoppi selittää aikaisemmin arvoituksena pidetyn ihmisen olemassaolon. Koska uskonnot pitävät kiinni näkemyksestään, että jumala ohjaa kaikkea elämää ja inhimillistä kehitystä, ovat uskonto ja tiede kilpailijoita, jotka esittävät yhteensovittamattomia väitteitä todellisuudesta.[39]

Uskonnolliset fundamentalistit ajattelevat, että kokemusperäisen tutkimuksen todistusaineisto voi tukea uskonnollisia käsityksiä. Luomisoppi, jonka mukaan Raamatun kertomus kaikkeuden luomisesta ja elämän syntymisestä on tosi ja että siksi elämän synty elottomasta ja kehitysoppi, on esimerkki uskonnollisesta fundamentalismista. Tieteen piirissä katsotaan yleisesti luomisopin ja niin sanotun älykkään suunnittelun kannattajien epäonnistuneen pyrkimyksessään esittää käsityksilleen tieteellisiä perusteluja.[40] Sami Pihlströmin arvion mukaan yritykset tehdä jumalauskosta luonnontutkimuksessa hyväksyttävä, havaittavaa todellisuutta selittävä selitysjärjestelmä ovat erittäin epäuskottavia. Pihlströmin mielestä on vaikea nähdä, kuinka mikään näistä kristillisistä koulukunnista voitaisiin ottaa vakavasti nykyaikana. Hänen mielestään mitä ilmeisimmin kaikkeuden olemassaoloa tai mitään todellisuudessa tapahtuvaa ei voida selittää (”missään edes etäisesti tieteellistä selittämisen käsitettä muistuttavassa mielessä”) viittaamalla jumalalliseen luomistekoon.[41]

Sb-luokan kierteisgalaksi NGC 4414 sijaitsee noin 60 miljoonan valovuoden päässä Bereniken hiusten tähdistön alueella.

Neuvostoliittolainen tähtitutkija Viktor Ambarzumjan arvosteli uskonnollisia tulkintoja kaikkeudesta, kuten alkuräjähdyskäsityksen uskonnollisia tulkintoja. Ambarzumjanin mukaan aine pyrkii muodostamaan yhä uudenlaisia järjestelmiä, kun siirrytään pienemmistä järjestelmistä suurempiin. Ambarzumjanin mukaan voidaan kuvitella, että aine voi muodostaa äärettömän määrän erilaisia, sisäkkäisiä järjestelmiä, joista ihminen on toistaiseksi havainnut kvarkkien ja havaitsemamme kaikkeuden väliset järjestelmät. Ambarzumjanin mukaan mikään ei estä ajattelemasta kaikkeutta äärettömäksi ja ikuiseksi. Ambarzumjanin mielestä havaitsemaamme osaa kaikkeudesta ei voida kutsua kaikkeudeksi, koska on täysin mahdollista, että havaitsemamme osa kaikkeutta on vain osa suurempaa järjestelmää, joka voi puolestaan olla osa suurempaa järjestelmää ja niin edelleen. Ambarzumjan varoitti tekemästä lähiympäristöämme koskevista havainnoista liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä koko kaikkeuden suhteen. Havaitsemaamme kaikkeuden osaa Ambarzumjan kutsui metagalaksiksi. Ambarzumjanin mukaan aivan hyvin voi olla muita samanlaisia metagalakseja, jopa ääretön määrä.[42]

Ilkka Niiniluodon mukaan ”rauhanomainen rinnakkaiselo” uskonnon ja tieteen välillä ei ole mahdollista koko todellisuuskäsityksen kannalta. Uskontojen pyhiin kirjoituksiin nojautuva käsitys todellisuutta koskevan tiedon hankkimisesta ja perustelemisesta on väistämättä ristiriidassa todellisuuden tutkimuksen menetelmän kanssa. Niiniluodon mukaan tutkimukseen perustuvan todellisuuskäsityksen edustaja hyväksyy arvokäsityksen, jonka mukaan tieteen keskeinen arvopäämäärä on totuus ja tietokäsityksen, jossa hyväksytään vain arvosteleva, itseään korjaava menetelmä todellisuutta koskevan tiedon muodostamisen välineeksi.[43][44]

Niiniluodon mukaan käsitys todellisuudesta on uskonnollinen, jos siihen sisältyy väitteitä, joiden ainoana tukena on vetoaminen joihinkin uskonnollisiin arvovaltoihin (esimerkiksi Raamatun kaltaisiin uskonnollisiin kirjoituksiin) tai henkilökohtaisiin uskonnollisiin kokemuksiin. Todellisuuskäsitys on totuudenvastainen, jos se sisältää tutkimukseen perustuvan todellisuuskäsityksen kanssa ristiriidassa olevia väitteitä. Vaikka todellisuuden tutkimuksessa ei olekaan ehdottomia takeita totuudesta, tällaisessa ristiriitatilanteessa on Niiniluodon mukaan järkiperäisempää hyväksyä tieteen tulokset. Näin ei tule menetellä siksi, että ne välttämättä olisivat tosia, vaan siksi, että ne on saavutettu arvostelevan, itseään korjaavan ja julkisesti valvottavissa olevan menetelmän avulla.[45]

Uskonnollisiin arvovaltoihin tai elämyksiin vetoavia perusteluja ei voi Niiniluodon mukaan pitää todistusvoimaisina, sillä ne rikkovat tiedonhankinnan menetelmää koskevia arvostelevuuden ja puolueettomuuden vaatimuksia. Mikään tai kukaan arvovalta ei voi vaatia tutkimuksessa itselleen ikuista asemaa. Vetoaminen uskonnollisiin arvovaltoihin sisältää lisäksi kehäpäätelmän. Yksityisten henkilöiden omat kokemukset ja elämykset eivät ole sisällöltään julkisesti koeteltavissa, joten ne eivät myöskään kelpaa julkiseksi todistusaineistoksi niiden kohteen olemassaolosta. Itse nämä elämykset voidaan kylläkin asettaa mielitutkimuksen tutkimuskohteeksi, ja niiden syntytavalle voidaan yrittää antaa kokemusperäisesti todennettu selitys.[45]

Uskonnollinen todellisuuskäsitys on Niiniluodon mukaan edellä mainitussa mielessä epätosi, jos se sisältää väitteitä, jotka ovat ristiriidassa todellisuustutkimuksen tulosten kanssa. Uskonnollinen ja tieteellinen todellisuuskäsitys voivat tässä suhteessa joutua ristiriitaan keskenään. Uskontojen arvovaltoina pitämiin kirjoituksiin nojautuva käsitys todellisuutta koskevan tiedon hankkimisesta ja perustelemisesta on Niiniluodon mukaan välttämättä ristiriidassa menetelmän kanssa, joka hylkää uskonkappaleet. Todellisuuden tutkimuksessa hyväksytään arvokäsitys, jonka mukaan tutkimuksen keskeinen tavoite on totuus, ja käsitysten muodostamista koskeva käsitys, jossa sallitaan vain itseään korjaava, kokemusperäinen menetelmä todellisuutta koskevien käsitysten muodostamisen välineeksi.[46]

Antiikin roomalainen runoilija Lucretius esitti teoksessaan Maailmankaikkeudesta muun muassa, että kaikki todellisuudessa koostuu pienistä äärettömyydessä liikkuvista atomeista, sen sijaan että olisi jumalien luomaa.

Sami Pihlström luonnehtii tieteen tehtäväksi todellisuuden yhä syvemmän kuvaamisen: havaittujen ilmiöiden selittämisen ja ennustamisen sekä selitysjärjestelmien muodostaminen ilmiöiden syistä. Todellisuustutkimus pyrkii kertomaan millainen todellisuus on, etsimään totuutta, hankkimaan tietoa todellisuudesta. Todellisuustutkimuksen menetelmä, jossa tietoa tavoitellaan avoimesti, arvostelevasti ja julkisesti koeteltavin havainnoin, on tutkimukseen perustuvan todellisuuskäsityksen kannattajien mielestä tehokkain ja järkiperäisin käsitysten muodostamisen menetelmä. Esimerkiksi Charles S. Peirce korosti itseäänkorjaavan tieteellisen menetelmän ylivertaisuutta ”itsepäisyyden”, ”arvovallan” ja kokemuksesta riippumattoman” käsitysten muodostamisen menetelmään nähden.[47] Pihlströmin mukaan uskonnollisen todellisuuskäsityksen perustava ongelmallisuus suhteessa todellisuustutkimukseen näyttää olevan seurausta siitä, etteivät todellisuuden kuvaileminen ja selittäminen, jotka ovat tieteen keskeisiä tehtäviä, edellytä uskonnollisia oletuksia. Todellisuustutkimus voi periaatteessa vastata kaikkiin kysymyksiin olettamatta mitään ”henkistä” tai ”jumalallista” ainesta selitystensä taakse.[48]

Pihlströmin mukaan uskonto on inhimillisen elämän ongelmallinen osa, jonka hyväksyttävyyden arvioinnista jokaisen, niin uskovan kuin ei-uskovankin, on otettava omassa elämässään sekä älyllinen että siveellinen vastuu. Kaiken uskontojen arvostelun lähtökohtana on omakohtainen älyllinen vastuu, jatkuva valmius itsensä arvosteluun, sekä yksilön että yhteisön tasolla.[49] Pihlströmin mukaan se käytännöllinen jumalausko, joka on hänen mielestään periaatteessa (ongelmallisesti) oikeutettavissa, ei nojaudu mihinkään tiedolliseen arvovaltaan. Se nousee hänen mukaansa ihmisen aidoista uskonnollisista kokemuksista. Pihlström toteaa, että jos joku kykenee omasta elämästään kumpuavilla kysymyksillä rakentamaan uskontonsa, jumalansa, hänellä on siihen oikeus. Mutta jos hän sortuu tukeutumaan pelkästään järjestäytyneiden uskontojen arvovaltaisina pitämien kirjoitusten välityksellä itsensä ilmaisevaan jumaluuteen, hän Pihlströmin mukaan ”epäinhimillistää uskonnon”, koska kaikki uskonnot ovat ihmisen luomuksia.[50]

Uskontoa koskevat käsitykset kytkeytyvät Pihlströmin mukaan usein yleisempiin ajattelutaipumuksiin, jotka voivat muuttua vain vähitellen, jatkuvan keskustelun ja kyseenalaistamisen myötä. Uskontoja arvostelevan älymystön edustajan on Pihlströmin mukaan turha kuvitella, että uskova henkilö olisi kovinkaan kiinnostunut hänen todisteluistaan. Pihlströmin mielestä hänen olisi siltikin jatkettava keskustelua siitä, kuinka todellisuus tulisi mahdollisimman vastuullisesti hahmottaa. Samalla uskonnon arvostelusta välittämistä voidaan Pihlströmin mielestä pitää elämänsä ja toimintansa perustasta kiinnostuneen uskovan ihmisen keskeisenä älyllisenä velvollisuutena. Uskova ei saisi sulkea silmiään ja jättää ateistisia vastaväitteitä sikseen. Keskustelusta kieltäytymistä seuraa hänen mielestään helposti uppoaminen näkemykseen, jonka mukaan kaikki käsitykset ovat yhtä oikeutettuja.[51] Ilkka Niiniluoto taas pitää vaatimusta liian suurena: uskovat eivät ole välttämättä tästä kiinnostuneita.[52]

Ihmiskeskeisen ajattelun arvostelijoiden mielestä esimerkiksi useissa uskonnoissa ihmisen merkitystä kaikkeuden osana liioitellaan tai ihminen käsitetään suorastaan kaikkeuden keskukseksi tai lopulliseksi tavoitteeksi. Luontokeskeisessä todellisuuskäsityksessä ihmisenä olemisen pohdinta on silti merkityksellistä. Keskeisiä kysymyksiä ovat esimerkiksi ihmisen suhde luontoon sekä yksilön suhde yhteisöön.[53] Näitä kysymyksiä pohditaan etiikassa.

Vertauskuvallisen uskonnontulkinnan arvostelua[muokkaa]

Uskontotutkija Ilkka Pyysiäinen on huomauttanut, että kristilliset jumaluusoppineet torjuvat usein uskontoarvostelun väittämällä, että kristinuskoon ei kuulu todellisuustutkimuksen kanssa ristiriidassa olevia käsityksiä. Pyysiäisen mielestä uskontoarvostelu nostaa kuitenkin esiin ongelmia, joita uskovaiset eivät ole käsitelleet riittävän vakavasti. Pyysiäisen mielestä erityisesti uskonnon kristilliset puolustajat välttävät rehellistä keskustelua uskontojen totuusväitteistä.[54]

Jotkut jumaluusoppineet väittävät, että uskonnot eivät väitä mitään todellisuudesta. Pyysiäinen huomauttaa, että mikäli tämä pitäisi paikkansa, ei Galileo Galileita olisi koskaan tuomittu arestiin ja kehitysopin ja luomisuskon välillä ei olisi ristiriitaa. Pyysiäisen mukaan uskovaisten enemmistö on aina ajatellut, että heidän uskonnolliset käsitteensä ja käsityksensä viittaavat todellisuuteen, vastaavat todellisuutta ja ovat tosia. Ateisteille nämä uskontojen väitteet ovat erehdyksiä, virheellisiä käsityksiä tai valheita. Jumaluusoppineiden väitteet uskonnollisten oppien vertauskuvallisuudesta ovat Pyysiäisen mukaan seurausta todellisuustutkimuksen edistymisestä, yritys pelastaa uskonto kasautuvan tiedon edessä. Todellisuustutkimuksen edistyessä uskontoa muutetaan, koska on pakko.[54]

Pyysiäisen mielestä on perusteltua sanoa, että uskonnollisiin käsityksiin sisältyy todellisuutta koskevia käsityksiä, jotka ovat ristiriidassa todellisuustutkimuksen kanssa. Olisi ihme, jos näin ei olisi. Uskonto on vanhempi kuin nykyaikainen luonnontutkimus ja tutkimus on edistynyt nimenomaan korjaamalla aiempia kansanomaisia käsityksiä. Uskonto on osa arkiajattelua, joka on ristiriidassa todellisuustutkimuksen kanssa. On eri asia, että jotkut jumaluusoppineet yrittävät rakentaa uskontoa, joka ei olisi ristiriidassa todellisuuden kanssa.[54]

Pyysiäisen mukaan Homo sapiens -laji on kehittynyt ympäristössä, joka ei ole suosinut nimenomaan todellisuutta tutkivan ajattelun kehitystä. Monien ihmisten on edelleen helpompi uskoa esimerkiksi ihmeisiin kuin suhtautua arvostelevasti omiin käsityksiinsä. Siksi uskonnottomien sanoma puhuttelee toistaiseksi vain vähemmistöä. Nykyisin ihmisen ympäristö on kuitenkin erilainen. Kun tutkimustieto leviää hyvin laajalle ihmisten keskuuteen, siitä tulee eräänlainen sääntö ja mittapuu: tietämättömien alkaa olla vaikeaa saada muiden luottamusta ja menestyä yhteisössä.[54]

Uskontotieteilijä Matti Kamppisen mukaan uskontojen tuntomerkkinä on yliluonnollisten toimijoiden kuten jumalien olettaminen ja vanhentuneiden ajattelutapojen tuominen nykypäivän yhteiskuntaan. Hänen mukaansa näiden molempien piirteiden oikeutus voidaan kyseenalaistaa kriittisen uskontotieteen keinoin.[55]

Sodat ja tappaminen[muokkaa]

Uskontoa vastaan on esitetty arvostelua myös yhteiskuntaeettisin perustein: monet uskonnolliset näkemykset esimerkiksi uskonnon oppien mukaan elämisen palkitsemisesta ikuisessa elämässä edustavat arvostelijoiden mukaan itsekästä nautinnontavoittelua, uskonnot saavat aikaan sotia ja niin edelleen. Ruumiillisen kärsimyksen tuottaminen tai edes tappaminen eivät ole ikuiseen, ei-ruumiilliseen elämään uskovalle moraalisesti kauhistuttavimpia asioita.[56] Sokea usko on arvostelijoiden mukaan johtanut liian usein siihen, että ihmiset ovat ryöstäneet, tuhonneet ja tappaneet. Historiallisista esimerkeistä tunnetuimpia ovat ristiretket, uskonnolliset sodat, inkvisitio ja noitavainot.[57]

Nykyisissäkin yhteiskunnissa on arvostelijoiden mukaan uskonnollisen perinteen kielteisiä seurauksia. Uskonnot aivopesevät ihmisiä, riistävät heidän itsemääräämisoikeutensa, käyttävät heitä taloudellisesti hyväkseen, ajavat itsemurhiin, syrjivät toisuskoisia, syrjivät homoseksuaaleja, tukahduttavat ilmaisunvapautta ja tuhoavat alkuperäiskansojen elämäntapaa. Esimerkkejä ovat myös kirkoissa tapahtuva lasten seksuaalinen hyväksikäyttö, avioliittojen rikkoutuminen uskonnollisen heräämisen vuoksi, kirkkojen harjoittama sodanlietsonta ja juutalaisten osuus Lähi-idän selkkauksissa. Usein sanotaan, että kristinusko on vaikuttanut muun luonnon ja toisten eläinten alistamiseen sekä oppiin miesten ylempiarvoisuudesta naisiin nähden. Uskonnollisella perinteellä voi olla kielteinen vaikutus ihmisten mieliin. Uskovainen voi kärsiä jatkuvista turhista syyllisyydentunteista, hän voi olla kohtalouskoinen ja nöyryys-käsitteen korostamisen vuoksi menettää vaikuttimensa toimia itsenäisesti, hän vaipua teeskentelyyn tai pelkotiloihin. Uskonto on puuttunut politiikkaan ja tukenut vallankäyttöä: uskovat ovat usein vastustaneet yhteiskunnallisia uudistuksia.[57]

Tutkimusten mukaan ei ole olemassa siveellisiä periaatteita, jotka olisivat yhteisiä kaikille uskonnoille mutta puuttuisivat uskonnottomilta.[58] Pascal Boyerin mukaan lapsille siveelliset käsitykset syntyvät luonnollista tietä ilman mitään mielleyhtymiä yliluonnollisiin toimijoihin. Uskovienkin ihmisten siveyskäsityksiin vaikuttavat enemmän muiden ihmisten kanssa jaetut käsitykset, kuin heidän omien uskontojensa viralliset säädökset ja esikuvat.[59] Boyerin mukaan ihmisillä on taipumus tulkita moraaliset käsityksensä yliluonnollisten toimijoiden aiheuttamiksi.[60]

Richard Dawkins kertoo kirjassaan Jumalharha tutkimuksesta, jossa israelilaiset lapset lukivat, kuinka Raamatun kertomuksessa israelilaiset Joosuan johdolla hyökkäsivät Jerikoon ja tappoivat kaikki kaupungin asukkaat. Yli 65 prosenttia hyväksyi kansanmurhan ja perusteli sitä uskonnollisilla syillä (Jumala käski tehdä niin, uhrit elivät juutalaisille luvatulla maalla ja niin edelleen). 26 % ei hyväksynyt murhaamista ja perusteli tätä muilla syillä: esimerkiksi eläimet, jotka tapettiin kaikkien ihmisten mukana, olisi pitänyt jättää sotasaaliiksi. Toinen oppilas totesi samaa omaisuudesta. Kolmas totesi että arabit ovat epäpuhtaita, joten epäpuhtaalle maalle meneminen tekee epäpuhtaaksi ja langettaa saman kirouksen israelilaisten päälle. Sama teksti esitettiin uudelleen, mutta nimet muutettiin kiinalaisiksi ja 3000 vuotta vanhaksi tapahtumaksi. Tällöin vain seitsemän prosenttia hyväksyi kansanmurhan, mutta jopa 75 ei hyväksynyt sitä.[61]

Inkvisitio oli katolisen kirkon laitos, joka toimi sen määrittelemää harhaoppisuutta vastaan.[62]Harhaoppisia saatettiin kiduttaa julmasti inkvisition toimesta[63].

Kaksi pappia vaatii kidutettua harhaoppista katumaan.
Gerald Brandstötter, valdolaisten polttamisen muistomerkki, 1997.

Kun kristinusko nousi valtionuskonnoksi, harhaoppiset pakotettiin karkotuksen uhalla oikeaan uskontoon. Kirkkoisä Augustinus opetti, että kirkko voi pakottaa harhaoppiset kirkon jäseniksi.[64]

Keskiajalla kehittyi pysyvä järjestelmä harhaoppeja vastaan.[63]. Kidutus harhaoppisten kuulustelun yhteydessä sallittiin 1252 paavin määräyksellä. Kidutuksessa voitiin käyttää muun muassa niin sanottua strappadoa, jossa kuulusteltava ripustettiin köydellä käsistään kattoon[62]. Laitteella pudottaminen aiheutti kidutettavalle lapojen erittäin tuskallisen sijoiltaan menon[62]. Virallisesti lasten ja vanhusten kidutus oli kiellettyä, mutta kieltoa ei aina noudatettu[65]. Verenvuodatus tai kuulustellun tappaminen oli kielletty. Koska harhaoppisuus oli myös maallisen oikeuden vastaista, inkvisitio saattoi kuitenkin luovuttaa epäillyn maalliselle tuomioistuimelle kidutettavaksi. Myös inkvisition langettaman kuolemantuomion täytäntöönpano oli maallisen hallinnon vastuulla[62]. Tällä tavalla kirkko tavallaan välttyi kantamasta vastuuta tapahtumasta[65]. Inkvisition oikeuskäytännössä syytetyllä oli vain vähäiset mahdollisuudet puolustautua. Tavallisesti tuomari ja syyttäjä olivat sama henkilö.[64] Espanjassa inkvisition toiminta oli verisintä[65]. Tunnetuin inkvisiittori oli dominikaanipriori Tomás de Torquemada.[63].

Vuonna 1600 Rooman inkvistio tuomitsi Giordano Brunon poltettavaksi roviolla[63]. Galileo Galilei perui väitteensä Maan kiertämisetä Aurinkoa 1633, inkvisition kuulustelun jälkeen[66]. Mahdollisesti häntä uhkailtiin näyttämällä kidutusvälineitä.[65].

Italialainen historiantutkija Pierluigi Canovi on arkistotyön tuloksena ennallistanut pari sataa erilaista inkvisition käyttämää kidutuskojetta. Eri puolilla Eurooppaa kiertänyt inkvisitionäyttely oli 2000-luvulla yleisömenestys.[65]

Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen nostaa kirjassaan Jumalaa ei ole esiin noitavainot. Pyysiäisen mukaan nykyaikanakin voi pohtia, mikä uskonnossa on mahdollistanut tällaisen pahan, voisiko se toistua ja tapahtuuko samaa koko ajan, tavalla jota ei yhtä selvästi tuomita. Pyysiäisen mukaan noitien vainoissa on yhteistä sen kanssa, miten katolinen kirkko valvoo naisten seksuaalisuutta. Myös seuraukset ovat samoja: eristäminen, kuolema, ilmiannot, väkivalta ja häpeä.[67]

Pyysiäinen toteaa, että uskonnollisen vallankäytön ongelma on, että keskustelu oikeasta ja väärästä perustuu asioihin, joista ei voi keskustella. ”Kun paavi päättää ihmisten kohtaloista, oikeutus nousee nimenomaan uskosta. Sen myötä kuvaan tulee ehdoton auktoriteetti: mikä tahansa on oikein, jos jumala niin määrää.” Pahuudesta keskustelu on vaikeaa, kun mikään tapahtunut ei horjuta uskovaisen käsitystä siitä, että tapahtunut on oikein, koska jumala on niin halunnut. Uskonnolliseen kieleen ei kuulu kokemukseta oppiminen ja itsekorjaavuus. On kyseenalaista sanoa, että ”uskonto on yksityisasia”. Uskonto on erittäin vahva poliittinen voima, joten se on yhteisöllinen asia.[67]

Sam Harris pohti kirjassaan Uskon loppu: Uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus (2004) uskonnollisen fundamentalismin suvaitsemisen ongelmia. Kirja on kirjoitettu syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen.

New Yorkin korkeimmat pilvenpiirtäjät tulessa ennen sortumistaan.

» ”Vastustaessamme islamin todellisuuskäsitystä kohtaamme valtarakenteen, jonka historia on pysähtynyt. On kuin ajassa olisi avautunut portti ja 1300-luvun laumat tunkeutuisivat sen kautta maailmaamme. Valitettavasti niillä on nyt 2000-luvun aseet.” »
([68])

Harrisin sanoma on, että jumalaan uskomiseen perustuvissa uskonnoissa ei ole mitään hyvää. Hän vaatii arvostelevaa, järkiperäistä ajattelua. Mitään todellisuutta koskevaa väitettä ei tule hyväksyä ilman kunnollisia perusteluja. Uskonnot, jotka saavat ihmiset ajamaan matkustajakoneita päin pilvenpiirtäjiä, ovat yhtä vaarallisia kuin tappavat virukset, ja niitä vastaan on taisteltava.[68]

Harrisin mukaan on etsittävä keino uskonnonlevittäjien pysäyttämiseksi, jotta ihmiset pystyisivät kasvamaan jumalauskosta riippumattomiksi, henkisesti täysikasvuisiksi olennoiksi.[68] Harris sanoo:

» ”Todellisuutta koskevassa ajattelussamme on varmaankin mahdollista yhdistää järki, henkisyys ja siveys. Siitä alkaisi syvimpien henkilökohtaisten huolenaiheidemme järkiperäinen käsittely. Se olisi myös uskon loppu.” »
([68])

Uskonto ja naiset[muokkaa]

Erityisesti suuria yksijumalisia uskontoja, juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia, on syytetty naisten asettamisesta toisen luokan kansalaisiksi. Esimerkiksi Raamatussa nainen kerrotaan luodun miehen kylkiluusta.[69] Uskontojen on katsottu historian aikana toimineet yhteistyössä taloudellisten ja poliittisten voimien kanssa ja lisänneen naisten kärsimystä muun muassa:[70]

  1. estämällä naisilta koulutuksen ja sulkemalla heidät päätöksenteon ulkopuolelle
  2. suvaitsemalla naisten hyväksikäytön, riiston ja heihin kohdistuvan väkivallan
  3. suvaitsemalla raiskauksia, insestiä, naisten sukuelinten silpomista ja seksuaalisten vähemmistöjen sortoa
  4. jättämällä huomiotta naisten mielipiteet erityisesti heidän seksuaalisuuteensa ja lisääntymiseen liittyvissä kysymyksissä

Esimerkiksi eräät naisasialiikkettä edustavat tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että Raamatun Maria Magdaleena -hahmo leimattiin kristillisen kirkon piirissä jo 200-luvulla prostituoiduksi. Hannele Koivunen syyttää väitöskirjaansa pohjautuvassa Madonna ja huora -teoksessaan kirkkoa siitä, että Magdalan Mariasta on tehty katuvan huoran peruskuva, jonka kautta miehet säätelevät naisen seksuaalisuutta.[71]

Ranskan valtio on kieltänyt naisten islamilaisen täyshunnun käytön. Lain tarkoitus on suojella musliminaisia miehiltä jotka pakottavat käyttämään huntua. Jos aviomies pakottaa uskonnon vuoksi vaimonsa tai tyttärensä peittämään kasvonsa hän voi saada yli 40 000 euron sakot ja jopa vuoden mittaisen vankeustuomion.[72]

Homoseksuaalien kohtelu[muokkaa]

Monille uskonnoille on ominaista kielteinen suhtautuminen seksuaalisuuteen ja erityisesti homoseksuaalisuuteen.[73] Kristinuskossa homoseksuaalisuuden harjoittamista on perinteisesti pidetty pahana tekona.[74] Raamatussa jumala antaa määräyksen, jonka mukaan homoseksuaalisuutta harjoittavat ihmiset on tapettava[75]. Islamilaisissa maissa homoseksuaalisuudesta on määrätty kuolemantuomioita.[76]

Kirkon ja valtion ero[muokkaa]

Kirkon ja valtion eron kannattajien mukaan julkisen vallan tulee olla uskontoihin nähden puolueeton.[77] Suomessa kirkon ja valtion eron kannattajien mielestä kaksi valtiokirkkoa, Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja Suomen ortodoksinen kirkko, tulee muuttaa tavallisiksi yhdistyksiksi, jotka perivät jäsenmaksunsa kuten muutkin yhdistykset eivätkä kirkollisveron kautta. Kirkoilla ei tule olla julkisoikeudellista asemaa eikä mitään erioikeuksia.[77]

Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen vuoden 1903 Forssan ohjelmassa todettiin:

» Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista. »
([78])

Suomessa vasta vuonna 1923 voimaan tullut uskonnonvapauslaki antoi ateisteille täydet kansalaisoikeudet.[79] Vaatimus valtion ja kirkon erottamisesta ei kuitenkaan toteutunut, minkä Jussi Pikkusaari on väitöskirjassaan[80] tulkinnut tappioksi sosiaalidemokraattien katsomuspolitiikalle[81].

Vapaa-ajattelijain liiton entinen puheenjohtaja Erkki Hartikainen on sanonut, että jos mitään uskontoa ei ole mainittu missään valtion laissa ja jos valtio ei suosi mitään uskontoa muillakaan tavoin, voidaan sanoa, että kirkko ja valtio tai uskonnot ja valtio on erotettu toisistaan.[82]

Tämäkään ei vielä Hartikaisen mukaan merkitse täydellisen ajatuksenvapauden toteutumista. Laeissa saattaa olla uskonnoista peräisin olevia oikeuskäsityksiä ja viranomaiset voivat antaa uskonnollisten käsitystensä vaikuttaa päätöksentekoon.[82]

Hartikaisen mukaan Ruotsissa ja Suomessa valtiokirkko on jo pelkästään sillä perusteella, että uskonnoista puhutaan laeissa. Voidaan sanoa, että Ruotsissa ja Suomessa on vahva valtiokirkko muun muassa seuraavista syistä:[82]

  1. Kouluissa on pakollista uskonnon tai uskontojen opetusta, joka suosii vahvasti uskontoja ja erityisen vahvasti kristinuskoa.
  2. Hautaustoimi on annettu evankelis-luterilaisen kirkon hoidettavaksi ja kilpailu hautaustoimen alalla on lailla estetty.
  3. Useilla uskonnoilla on veronkanto-oikeus eli oikeus kerätä jäsenmaksunsa verotuksen yhteydessä.
  4. Valtio kustantaa pappien ja valtiokirkkojen työntekijöiden koulutuksen.
  5. Valtio pitää yllä teologisia tiedekuntia.
  6. Uskontokunnilla on valtiolle ja muille yhteiskunnan tahoille kuuluvia tehtäviä kuten oikeus vihkiä avioliittoon.
  7. Valtio tukee valtiokirkkoja muilla tavoilla.[82]

Hartikaisen mukaan jo näiden epäkohtien korjaaminen muuttaisi Ruotsin ja Suomen valtiokirkot vahvoista valtiokirkoista heikoiksi valtiokirkoiksi. Kirkkojen vaikutusvalta olisi entisellään, mutta kansalaisten elämä olisi entistä vähemmän riippuvaista valtiokirkoista.[82]

Ruotsin valtakunnan lakeihin kuului uskontopakon periaate ja valtion velvollisuus kouluttaa papit kustannuksellaan.[83] Säätyerioikeudet lakkautettiin kokonaan vuonna 1995 perusoikeusuudistuksen yhteydessä lain valmistelutöiden mukaan vanhentuneina, tarpeettomina ja epätasa-arvoisina.[84][83] Vapaa-ajattelijoiden mielestä luterilaisen kirkon etuoikeutettu asema perustuu pappissäädyn erivapauksiin, ja tältä osin säätyerioikeuksia ei ole vielä kumottu. Kun perustuslain vahvuiset papiston erioikeudet on muodollisesti kumottu laissa, esimerkiksi teologisten tiedekuntien poistaminen yliopistoista ja siirtäminen kirkon itsensä hoidettaviksi ja kustannettavaksi ei vaatisi enää perustuslainsäätämisjärjestystä eduskunnassa[83]

Kansanedustaja Erkki Tuomioja vaati teologisten tiedekuntien poistamista yliopistoista ja korkeakouluista Skepsis ry:n tilaisuudessa pitämässä puheessaan vuonna 2007. Tuomiojan mukaan julkisin varoin ylläpidettävät yliopistot ovat tieteen tekemistä varten, ei teologisia tiedekuntia varten. Tuomiojan mukaan uskonnon ja uskomusten tutkimuksella on paikkansa yliopistoissa muissa tiedekunnissa, esimerkiksi uskontotieteenä.[85][86]

Vuoden 1978 kulttuuripoliittisessa ohjelmassaan Vapaa-ajattelijain liitto vaati, että uskonnon ja vakaumuksen vapauden toteutumista on tutkittava yliopistotasolla. Ohjelmassa muun muassa arvosteltiin sitä, että yliopistoissa ei ole tarjolla ateismin opetusta. Ohjelma vaati tieteellisen ateismin opetusta antavien professorien tai lehtorien nimittämistä yliopistojen filosofian laitoksille. Ohjelman mukaan myöskään aikuiskasvatusjärjestelmä ei välitä ateistien kannalta tärkeää tietoa. Ohjelman mukaan ”esimerkiksi tieteellistä ateismia käsittelevää kirjallisuutta muun muassa itseopiskelutarpeita varten ei ole Suomen markkinoilla juuri ollenkaan” ja ohjelma ehdotti ratkaisuksi valtion tukea.[87]

Ajatuksen- ja sananvapaus[muokkaa]

Vapaa-ajattelijain liitto on arvostellut päiväkodeissa tapahtuvaa lasten ääneen rukoiluttamista. Vapaa-ajattelijoiden mukaan rukoiluttaminen loukkaa lapsen perusihmisoikeuksiin kuuluvaa ajatuksenvapautta, jota tulee kunnioittaa.[88]

Suomessa vuoden vuoden 1734 lain rikoskaari määräsi jumalanpilkasta kuolemantuomion.[89] Vuoden 1889 Suomen rikoslaki|rikoslaissa oli jumalanpilkkaa koskeva pykälä. Vuodesta 1890 eteenpäin enimmäisrangaistus jumalanpilkasta oli neljä vuotta vankeutta ja vuodesta 1970 eteenpäin kaksi vuotta.[83]

Vuonna 1999 tuli voimaan Suomen rikoslain 17 luvun 10 § uskonrauhan rikkomisesta. Lain mukaan uskonrauhan rikkomisesta voidaan tuomita sakkoihin tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Uskonrauhan rikkomiseen syyllistyy mikäli[90] ”julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta.” Uskonnonvapauslain 2 §:n mukaisesti uskonnollisella yhdyskunnalla tarkoitetaan evankelis-luterilaista tai ortodoksista kirkkoa tai rekisteröityä uskonnollista yhdyskuntaa.[91] Vapaa-ajattelijain liitto on arvostellut rikosnimikettä tarpeettomana, koska muut lait suojelevat uskonnon harjoittamista häiritsemiseltä.[92]

Vuonna 2009 järjestettiin 30. syyskuuta kansainvälinen jumalanpilkkapäivä. Kampanjan perustajien mukaan päivän tarkoitus on ”muistuttaa maailmaa siitä, että uskonnon ei tule enää koskaan olla avoimen ja rehellisen keskustelun ulkopuolella”. Päivä on eri puolilla maailmaa tapahtuneisiin mellakoihin johtaneiden Muhammad-pilapiirrosten julkaisun vuosipäivä.[93][94]

Uskonnottomien syrjintä[muokkaa]

Suomalaisessa yhteiskunnassa uskonnottomat voivat kokea olevansa ei-tasavertaisessa asemassa muihin nähden. Uskonnottomat saattavat kokea arvostuksen puutetta, vääryyttä ja suoranaista arkipäivän sortoa uskonnottomuutensa vuoksi. Uskonnottomat voivat kokea olevansa syrjittyjä kouluissa kiusaamisen, koulujen uskonnollisten tilaisuuksien, koulujen uskonnonopetuksen käytäntöjen, oman katsomusopetuksen puuttumisen, uskontojen edustajien suosimisen ja tapakulttuurin mahdollisuuksien puutteen vuoksi. Aikuisena ongelmia voivat olla omien lasten opetusjärjestelyt. Kaisa Virkkunen sanoo pro gradu -työssään uskonnottomien kohtaavan aikuisenakin yhteiskunnassa ennakkoluuloja ja ikäviä asenteita uskonnottomuutensa vuoksi. Uskonnottomuus saattaa vaikuttaa myös työnsaantiin.[95]

Elämänkatsomustietoa opiskelevien määrä oli vuonna 2008 vain 3 prosenttia kaikista Suomen koululaisista. Määrä on erittäin pieni, sillä uskontokuntiin kuulumattomia koululaisia on kaikista oppilaista noin 10–15 prosenttia.[95]

Uskontokritiikki kirjallisuudessa ja taiteessa[muokkaa]

Näkymätöntä vaaleanpunaista yksisarvista kuvataan usein ”tyhjänä ruutuna”.

Uskontokritiikkiä löytyy myös kaunokirjallisuudesta. Satiirin asein uskonnon arvosteluun ovat osallistuneet esimerkiksi kirjailijat Ambrose Bierce ja Mark Twain. Biercen Saatanan sanakirja[96] ilmestyi 1911, mutta Twainin Matkakirjeitä Maasta[97] vasta 1962.[98] Philip Pullmanin nuortenkirjatrilogia Universumien tomu käsittelee tekijän mukaan Jumalan tappamista.[99][100]

Yhteiskuntatieteellinen uskontokritiikki[muokkaa]

Émile Durkheim ja muut ranskalaiset yhteiskuntatutkijat kehittivät 1900-luvun alkupuolella uskonnon selitysmallin yhteiskunta|yhteiskunnallisena ilmiönä.[101] Yhteiskunta pystyy muokkaamaan jäsentensä tietoisuutta eri suuntiin. Yleisesti ottaen Durkheimin mukaan ihmisten palvomat jumalat ovat kuviteltuja olentoja, jotka yhteiskunta on tiedostamattomasti luonut välineiksi, joilla valvotaan yksilön ajattelua ja ihmisen toimintaa.[102]

Monilla ihmisillä on uskonnollinen tunne, jonka mukaan he ovat alaisina yliluonnollisille olennoille, jotka antavat heidän toiminnalleen käskyjä. Durkheimilaisen käsityksen mukaan he tuntevat tällöin yliluonnollisen mahdin sijaan heitä voimakkaamman luonnollisen yhteiskunnan voiman. Yksilön sisäänsä sulkeva yhteiskunta synnyttää jäsentensä mieliin ajatuksen jumalasta, joka on tosiasiassa heijastus yhteiskunnasta.[103]

Yhteiskunta kohdistaa Durkheimin mukaan jäseniinsä ehdottoman tottelevaisuuden vaatimuksen, ja tämä heijastuu ihmisten käsityksenä pyhä|pyhistä asioista sekä jumalasta, joka koetaan pyhäksi asettamisen vaatimuksen lähteeksi. alkukantainen kulttuuri|Alkukantaisissa yhteiskunnissa tämä tunne yhteisön vaatimuksesta ehdottomaan kuuliaisuuteen on Durkheimin mukaan hyvin voimakas. Heimon käsityksillä ja tavoilla on ehdoton valta yli yksilöiden. Myös kehittyneissä yhteiskunnissa tämä alkukantainen ykseyden tuntu palaa osittain henkiin esimerkiksi sodan aikana, jolloin tunne kansallisesta yhteenkuuluvuudesta saa yksilöihin lähes rajattoman vaikutusvallan.[104]

Jumala koetaan myös yksilön viimeiseksi avunantajaksi. Ihminen on Durkheimin käsityksen mukaan olemukseltaan yhteisöllinen, riippuvainen laumastaan ja onneton joutuessaan siitä eroon. Yhteisö on ihmisen henkisen elinvoiman tärkein lähde. Durkheimin mukaan yksilö vahvistuu suorittaessaan ryhmän toisten jäsenten kanssa samaa ryhmää yhdistävän uskonnon palvontamenoja. Esimerkiksi latinan sanan religio kantana on ligare, joka tarkoittaa sitomista tai yhteenliittämistä.[105]

Jumala on siis Durkheimin mielestä vertauskuva yhteiskunnalliselle todellisuudelle, tekijälle joka on ollut olemassa kauan ennen yksilöä ja joka säilyy kauan hänen jälkeensä. Yhteiskunnan luonnollinen paine muuttuu käsityksesi jumalan yliluonnollisesta läsnäolosta, koska ihmisen tietoisuus|mielellä on yleinen taipumus luoda mielteitä ja vertauskuvia. Jumala on tämän käsityksen mukaan homo sapiens -eläimen luomus, jonka tarkoituksena on säilyttää tämän olennon yhteiskunnallinen olemassaolo.[106]

Sosiologi Phil Zuckerman on kiinnittänyt huomiota uskonnollisuuden yhteisölliseen luonteeseen (esimerkiksi lapsuuden kasvuympäristö vaikuttaa siihen, mistä käsityksistä lapsi pitää kasvaessaan kiinni) sekä uskontojen ja muun yhteiskunnan vaikutusta toisiinsa. Hänen mukaansa lahkojen, kirkkojen ja kulttien välillä ei oikeastaan ole eroa: kaikilla kolmella on karismaattiset johtajat joita totellaan, niillä on pyhä kirja|pyhät kirjat ja omat sääntönsä.[107]

Antropologinen uskontokritiikki[muokkaa]

Eläintutkija ja tietokirjailija Richard Dawkins on pohtinut syitä siihen suunnattomaan voimavarojen tuhlaukseen, jota ihmisen uskonnot kehitysopin näkökulmasta näyttävät hänen mukaansa edustavan. Dawkins esittää käsityksensä vain eräänä mahdollisena Hypoteesi|oletuksena.[108]

Dawkins kuvailee asiaa seuraavasti. Eläimiin on luonnonvalinnan seurauksena jäänyt pääasiassa niitä ominaisuuksia, joista niille on hyötyä olemassaolon taistelussa selviämisessä. Muutenkin eläimet yleensä säästävät voimavaroja. Ihmiset ovat rakentaneet uskontojen vaikutuksesta valtavan määrän kirkkoja, pyramideja ja muita rakennelmia, joista ei luonnonkehityksen näkökulmasta ole mitään hyötyä. Miljoonat ihmiset ovat kuolleet uskonsodissa ja uskonnollisissa vainoissa. Uskontojen vaikutuksesta ihmiset ovat kieltäytyneet sukupuolisuhteista ja alistuneet luostareiden ja muiden uskonnollisten laitosten luonnottomalta tuntuvaan elämään.[108]

Dawkins pohtii erilaisia uskonnoille ehdotettuja kehitysopillisia selityksiä ja toteaa ne toteennäyttämättömiksi. Hän sanoo, että uskonnoista ei ole edes lumevaikutuksen aiheuttajiksi. Dawkins torjuu myös ajatuksen, että jonkinlainen ”jumalakeskus” ihmisen aivoissa selittäisi jotain. Jos sellainen olisi olemassa, miksi se olisi olemassa? Ihmisen lähisukulaisilla ei sellaista ole.[108]

Dawkinsin mielestä tähän asti asetetut kysymykset ovat vääriä. Jotta ymmärrettäisiin oikeiden kysymysten luonne, Dawkins ottaa esimerkiksi sen ilmiön, että |hyönteiset pyörivät tuli|tulen ympärillä ja lentävät kohti omaa kuolemaansa. Selitys tähän ilmiöön on, että menneinä aikoina ihmisten tekemiä tulia ei ole ollut hyönteisiä harhauttamassa. Hyönteiset ovat lentäneet yöllä johonkin suuntaan käyttäen suunnistusvälineinä kaukana olevia valoja kuten kuuta ja tähtiä. Saman suunnistusmenetelmän soveltaminen lähellä olevaan kohteeseen aiheuttaa sen, että hyönteinen lentää logaritmisen kierteen muotoista rataa, ja jos kohde on tuli, hyönteinen tuhoutuu. Hyönteisen tuhoon johtava käyttäytyminen on uusissa olosuhteissa ilmenevä sivuvaikutus sellaisesta käyttäytymisestä, joka on tavallisissa olosuhteissa aivan järkevää. Dawkinsin mielestä uskonnot ovat tällaisia haitallisia sivuvaikutuksia, joilla ei ole luonnonkehityksen näkökulmasta mitään merkitystä.[108]

Toisin kuin melkein kaikki muut eläimet, ihmiset välittävät kasaantuvaa kokemustietoa sukupolvelta toiselle. On ainakin lapsille (luultavasti myös aikuisille) eduksi, jos he tottelevat suuremmin kyselemättä kieltoa uida vedessä, jossa on krokotiileja. Luonnonvalinnan tuloksena ihmislapsen aivot ovat kehittyneet sellaisiksi, että ne oppivat kielen, ja ihmislapset luottavat aikuisten antamaan informaatioon. Eri alueilla eri ihmiset siirtävät jälkeläisilleen erilaisia kieliä ja erilaisia uskontoja. Dawkinsin mukaan uskonnoilla ei ole yksilöille tai yhteisöille mitään arvoa olemassaolon taistelun näkökulmasta vaan uskonnot ovat haitallisia sivuvaikutuksia aivan samaan tapaan kuin hyönteisten lentäminen tuleen.[108]

Free Inquiryn numerossa 5/2004 muutamat kirjoittajat esittävät Dawkinsille vastaväitteitä. Vastaväittäjät ovat Dawkinsin kanssa pääasiassa samaa mieltä siitä, että uskonnot ovat luonnonkehityksen kannalta merkityksettömiä sivuvaikutuksia, mutta he eivät ole Dawkinsin kanssa täysin samaa mieltä siitä, minkä ilmiön sivuvaikutuksia uskonnot ovat. Anthony C. Lunn sanoo, että ilmiö on hänen mielestään paljon monimutkaisempi kuin Dawkins olettaa. Eräänä omana selityksenään hän esittää, että ihmisellä on luonnollisen valinnan ansiosta kehittynyt kyky etsiä ilmiöiden syitä ja uskontojen näennäisselitykset ovat tämän ominaisuuden sivuvaikutuksia.[108]

Psykologinen uskontokritiikki[muokkaa]

Sigmund Freud piti uskonnollisia käsityksiä ”harhoina, ihmiskunnan vanhimpien, voimakkaimpien ja sitkeimpien toiveiden kuviteltuina toteutumina”.[109] Uskonto on Freudin mukaan ihmismielen puolustuskeino pelottavia luonnonilmiöitä – maanjäristyksiä, tulvia, myrskyjä, sairautta ja kuolemaa – vastaan. ”Näissä voimissa luonto nousee meitä vastaan majesteettisena, julmana ja armottomana.”[110] Ihmisen mielikuvitus muuntaa luonnonvoimat henkilöllisiksi, yliluonnollisiksi valloiksi.[111]

» Henkilöttömiä voimia ja kohtaloita ei voida lähestyä, ne jäävät ikuisesti kaukaisiksi. Mutta jos luonnonvoimilla on samanlaisia raivoavia intohimoja kuin meillä omassa sielussamme, jos kuolema ei tapahdu itsestään, vaan on pahan Tahdon väkivaltainen teko, jos meitä ympäröivät kaikkialla luonnossa olennot, jotka muistuttavat oman yhteiskuntamme olentoja, silloin voimme hengittää vapaasti, yliluonnollisenkin keskellä tuntea olomme kotoisaksi ja käsitellä mieletöntä ahdistustamme henkisin keinoin. Olemme ehkä vieläkin suojattomia, mutta emme enää avuttoman lamaannuksen tilassa – voimmehan ainakin vastata tilanteeseen. Ehkä emme oikeastaan ole edes suojattomia. Voimme käyttää noita ulkopuolisia yli-ihmisiä vastaan samoja menetelmiä, joita käytämme omassa yhteisössämme; voimme yrittää rukoilla niitä, lepytellä niitä, lahjoa niitä, ja vaikuttamalla tällä tavoin voimme ryöstää niiltä osan niiden valtaa. »
(Die Zukunft einer Illusion (1927), luku 16.)

Juutalais-kristillisessä uskonnossa ihmiset heijastavat kaikkeuteen muiston isästä suurena suojelevana voimana. Lapsuudesta tutut kasvot ovat suurentuneet taivaassa äärettömiksi. Uskonto on ”ihmiskunnan yleinen pakko-oireinen häiriö”,[112] josta päästää eroon, kun ihmiset vihdoin tutkimuksen avulla oppivat hahmottamaan todellisuuden ilman harhaluuloja.[113]

Freud antoi myös erityisen selityksen uskonnon synnylle käyttäen oidipuskompleksin käsitettä, mutta tätä selitystä ei yleensä hyväksytä.[114] Monet Freudin arvostelijat ovat kuitenkin hyväksyneet hänen yleisnäkemyksensä, jonka mukaan usko on eräänlainen ”mielen kainalosauva” ja että se on kuvittelua.[115]

Englantilainen ajattelija Bertrand Russell arvosteli uskon käsitettä. Russell kirjoitti sekä kristittyjen että kommunistien pitävän omaa uskoaan hyvänä. Hänen mukaansa usko on kuitenkin aina vahingollista, jos se on lujaa uskoa johonkin, josta ei ole todisteita. Russellin mukaan uskosta puhutaan silloin, kun todisteita ei ole. Tällöin todisteet korvataan hänen mukaansa tunteella.[116]

Nykyisin uskontoa tutkitaan erityisesti ihmisen mielen toimintana.[117] Uskontotutkija Pascal Boyerin mukaan ”Uskonto on kognitiivinen loinen, joka pesii aivoissa.”[118]

Pascal Boyerin mukaan uskonnolliset käsitteet voidaan yksinkertaistaen selittää siten, että niiden arkiajattelun vastaiset piirteet loukkaavat ihmismielen muodostamien todellisuuskäsityksen luokkien jäsenten ominaisuuksia. Arkiajattelua vastaamaton piirre voi olla esimerkiksi kuollut esivanhempi, joka vaeltaa näkymättömänä ihmisten keskuudessa. Arkiajattelun vastaisuutta ei kuitenkaan saa olla liikaa, vaan juuri sopiva määrä, koska liian arkiajattelun vastaiset käsitykset ovat vaikeita käsitellä mielessä ja ne unohtuvat nopeasti. Sen sijaan sopivassa määrin arkiajattelun vastaiset käsitykset loisivat aivoissa myötäsyntyisten todellisuuden luokitusten loukkauksina.[119]

Boyerin mukaan uskonnossa on jotain, mikä saa sen välittymään sukupolvelta toiselle. Kyse on elinkelpoisten ajatusten siirrosta, jota on luonnehdittu meemin eli mielen viruksen käsitteen avulla.[120] Jotkut meemit tarttuvat ihmisaivoihin muita helpommin.[121] Meemit eivät kuitenkaan geenien eli perintötekijöiden tavoin monistu äärettömiin samanlaisina, vaan siirtyminen synnyttää muunnelmia.[122]

Dosentti Marjaana Lindemanin johtaman tutkimuksen ”Taikauskon vetovoima” mukaan käsitykset, joita on nimitetty joko taikauskoksi, paranormaaliksi, yliluonnolliseksi tai taikuudeksi, ovat kaikki yksi ja sama asia. Yliluonnollisia uskomuksia voidaan parhaiten selittää yksilön taipumuksella nojautua lapsuudenaikaisiin, eriytymättömiin käsityksiin todellisuudesta. Näissä käsityksissä sekoitetaan elottomien, elollisten ja mielellisten asioiden keskeiset ominaisuudet. Aikuisilla nämä sekaannukset voivat toimia tutkimukseen perustuvan tiedon rinnalla.[123] Voidaan puhua yleisestä taipumuksesta uskoa yliluonnollisiin ilmiöihin. Nojautuminen lapsuudenaikaisiin käsityksiin todellisuudesta liittyy yksilön taipumukseen ajatella tiedostamattomasti.[123].

Tutkimukseen osallistui suuri määrä eri koulutustasojen opiskelijoita ympäri Suomea. Tutkimuksen mukaan yliopisto-opiskelijoilla on vain vähän yliluonnollisia uskomuksia, vähemmän kuin alemman asteen koulutuksen opiskelijoilla. Koska yliopisto-opiskelijoilla on yliluonnollisia uskomuksia, niin vaikka koulutustaso selkeästi vähentää niitä, se ei kuitenkaan aina itsellään riitä kumoamaan voimakasta taikauskoista tunneperäistä vakaumusta.[123].

Lindeman kysyy: ”Löytyykö tieteen historiasta esimerkkiä, jossa taikausko olisi osoittautunut todeksi tai yliluonnollinen tieteelliseksi? Ei löydy. Uusi tieto ei koskaan ole vienyt meitä lähemmäs yliluonnollista vaan aina poispäin siitä.”[123].

Kokeellisen mielitutkimuksen professorin Bruce Hoodin mukaan taipumus taikauskoisuuteen on pinttynyt syvälle ihmisten aivot|aivoihin. Jopa kaikkein järkevimmät ihmiset saattavat joskus käyttäytyä vähemmän järkevällä tavalla. Hän havaitsi suorittamissaan kokeissa aikuisen ihmisen aivojen näkökeskuksen lisäävän havaintoihin yksityiskohtia, joita koehenkilöille näytetyissä kuvissa ei ole. Samoin toimivat pienten lasten aivot. Hoodin mukaan jo lapsissa havaittu vaistonvarainen informaation järjestäminen selittää myös sen, miten aikuiset ovat taikauskoisia. Hänen mukaansa taikausko selittyy sillä, että ihmisaivot ovat luonnonkehityksen saatossa ohjelmoituneet niin, että sattumat saavat suuren merkityksen.[124]

Esimerkki uskontokriittisistä ajatuksista: Kari Cantell[muokkaa]

Lääketieteen tutkija, professori Kari Cantell julkaisi vuonna 1993 kirjan Tiedemiehen mietteitä uskosta, jossa hän pohtii häntä askarruttaneita uskontoa koskevia kysymyksiä. Kari Cantell sai teoksensa perusteella Vapaa-ajattelijain liiton Väinö Voipio -tunnustuspalkinnon 1997.

Cantellin lähtökohtana on epäily. Kari Cantellin isänpuoleisessa suvussa on ollut paljon kirkollisten virkojen haltijoita, ja Cantell kasvoi uskonnollisessa kodissa. Cantell toteaa olevansa Suomen luterilaisen kirkon jäsen, mutta että hänen jäsenyytensä on melko nimellistä. Lapsuudessaan ja nuoruudessaan hän mietti paljon uskonnollisia asioita, ja kirjan kirjoittamisen takana oli halu selvittää nykyinen suhtautumisensa uskontoon, vaikka tuloksena ei olisikaan mitään erityisen uutta ja omaperäistä.[125]

Tausta[muokkaa]

Kirjoittajan mukaan teoksen nimivalintaan vaikutti se, että 40 vuoden tutkimustyö opetti hänet hyvin kriittiseksi. Luotettavaa tietoa on vähän, sitä on vaikea saavuttaa, ja käsitykset ovat suhteellisia ja epävarmoja. Cantell toteaa, että huippututkijoiden joukossa on sekä vakaumuksellisia uskovaisia että sellaisia, jotka pitävät uskontoa niin turhana, etteivät vaivaudu käyttämään aikaansa edes sen arvostelemiseen. Itse hän katsoo olevansa näiden ryhmien välissä ja suhtautuvansa uskontoon arvostelevasti mutta kiinnostuneena.[126]

Cantell kertoo käsittelevänsä erityisesti hänelle tutuinta uskonnon muotoa, evankelis-luterilaista kristinuskoa. Suuren osan arvostelustaan hän sanoo sopivan yhtä lailla muihinkin uskontoihin. Hänen mielestään monet hänen lukemansa ammattiteologien selitykset kristinuskosta tuntuvat epätyydyttäviltä ja väisteleviltä. Kirjansa hän haluaa suunnata tavallisille ihmisille, joista suurimman osan arkielämää uskonto ei hänen mukaansa juuri kosketa, mutta joita elämän peruskysymykset luultavasti kiinnostavat.[127]

Alkusanoissa Cantell epäilee, että hänen päälukijakuntansa tulee muodostamaan uskovaisten piiri ja että kirja tulee loukkaamaan, suututtamaan ja järkyttämään monen uskovaisen mieltä, vaikka se ei ole kirjan tarkoitus. Hänestä kirkon työntekijöiden tai teologian opiskelijoiden kannattaisi kuitenkin lukea hänen kirjansa muodostaakseen käsityksen niistä vaikeuksista, joihin ajatteleva ihminen voi joutua pohtiessaan kristinuskoa. Uskonnollisesta vakaumuksesta ei usein puhuta, sillä se koetaan liian henkilökohtaiseksi ja arkaluonteiseksi. Useimpien ihmisten käsityksen uskonnosta Cantell arvelee olevan epämääräinen. Se perustuu luultavasti enemmän lapsuuden ja nuoruuden kokemukseen kuin vanhemmalla iällä tehtyyn pohdintaan. Kirjoittaja toivoo, että teosta lähestytään ennakkoluulottomasti ja että se herättää pohdintaa, keskustelua ja palautetta. Cantellin mielestä ihmisellä on oikeus ja velvollisuus käyttää vajavaista ajattelun kykyään aina sen äärirajoille saakka.[128]

Usko[muokkaa]

Cantell kasvoi herännäisessä perheessä, mutta ei pystynyt uskomaan. Hän muistaa pitäneensä konfirmaatiota kiusallisena, kun hänen uskonsa ei ollut vakaalla pohjalla. Vanhempia hänen arvostelevat käsityksensä järkyttivät ja suututtivat, eikä kunnollista keskustelua aiheesta juuri syntynyt. Täydellinen uskonvarmuus on pysynyt Cantellille tämän sanojen mukaan käsittämättömänä. Epäily ja epäusko ovat hänestä paljon luonnollisempia ja inhimillisempiä suhtautumistapoja.[129] Jos Pyhä Henki synnyttää uskon, niin sen toiminta on käsittämätöntä. Ei voi uskoa, kun ei pysty uskomaan, Cantell sanoo. Vuosikymmenien kuluessa hänelle itselleen on selventynyt ja vakiintunut uskonnoton käsitys todellisuudesta ja elämästä. Uskonnosta irtautuminen on hänen mielestään vähintään samanarvoinen saavutus kuin uskoon tuleminen tai lapsuuden uskon säilyttäminen.[130] Cantell toteaa, että kirkkoon kuuluminen ateistina on luultavasti moraalisesti kyseenalaista, mutta hän on pysynyt kirkossa lähinnä perinteen vuoksi.[131]

Todellisuus[muokkaa]

Cantell kuvaa suppeasti todellisuuden rakennetta kuvatakseen suhtautumistaan uskonnollisiin käsityksiin kaikkeudesta. Ihmiset nimittävät kaikkeuden osia galakseiksi. Ihmisten asuttama galaksi on vain pieni hiukkanen satojen miljardien samanlaisten joukossa. Ihmisten aurinkokunta on häviävän pieni hitu tähtisumussa. Asiantuntijoiksi kutsutut ihmiset sanovat, että tärkein ja varmin tiedon lähde tästä todellisuudesta on kirja nimeltä Raamattu. Raamatun mukaan Jumala loi ”taivaan ja maan”.[132]

Cantell katsoo, että ajatus Jumalasta kaikkeuden luojana ei auta häntä henkilökohtaisesti lainkaan kaikkeuden ymmärtämisessä. Päinvastoin se tekee sen entistä vaikeammaksi, kun käsittämätöntä ruvetaan selittämään vielä käsittämättömämmän avulla. Se työntää kysymykset kauemmaksi, antaa ongelmille uuden nimen mutta nostaa samalla esiin uusia kysymyksiä.[133]

Sattuma ei näytä sopivan uskovaisten todellisuuskäsitykseen. He haluavat ajatella, että Jumala ohjaa pienimpiäkin kaikkeuden tapahtumia. Cantell hyväksyy tutkijana sattuman osuuden, eikä hän pidä sitä ihmeenä. Toisin kuin esimerkiksi kristitty tutkija K. V. Laurikainen, Cantell ei näe sen, että alkeishiukkasten liikkeet ovat vain tilastollisesti ennustettavissa, olevan merkki Jumalan toiminnasta. Cantell arvelee, että tällaiset tulkinnat juontuvat voimakkaasta halusta uskoa Jumalaan ja selittää mahdollisimman monet asiat Jumalan avulla.[134]

Elämä ja kuolema[muokkaa]

Alkeellisten solujen, maapallon elämän perusyksiköiden, synty on Cantellista tärkein merkkipaalu elämän kehityshistoriassa. Biologiaan perehtymätöntä saattaisi hämmästyttää esimerkiksi nykyisten elämänmuotojen moninaisuus. Biologinen tutkimus on kuitenkin paljastanut erittäin suurta samankaltaisuutta kaikkien elämänmuotojen kesken. Solujen perintötekijöissä tapahtuvat mutaatiot ja luonnonvalinta ovat tuottaneet elämän nykyisen monimuotoisuuden. Tutkimus on työntänyt mystiikkaa kauemmaksi, mutta edelleen on ihmisiä, jotka pitävät uskontonsa luomiskertomusta totuutena. Luontoa ja sen tapahtumia on pidetty osana niin sanottua yleistä ilmoitusta Jumalan olemassaolosta. Cantell toteaa tähtitarhojen valtavuuden ja elämän monimuotoisuuden järisyttävän ja ihastuttavan hänen mieltään, mutta Jumalan olemassaolosta ne eivät häntä vakuuta. Ludwig Feuerbach kirjoitti 1800-luvulla, että ”kaikki jumalat häipyvät loppujen lopuksi taivaan sineen”. Cantell toteaa, että hänelle ei ole voittamaton ongelma kuvitella maapallolla ilman Jumalan ohjausta tapahtunutta kehitystä, jonka tuloksena on ollut ihminen. Lukemattomat sattumat ovat vaikuttaneet kehityksen suuntaan, ja pienten sattumien vuoksi kehityksen tulos olisi voinut olla aivan toisenlainen kuin se nyt on.[135]

Kuoleman jälkeen ei Cantellin mielestä tule mitään. Kun ihmisen aivotoiminta loppuu, hän ei edes pysty tiedostamaan, että tämä on loppu. Kuoleman hetkellä ihminen lakkaa olemasta yksilö. Kuolleiden sieluista ei ole mitään näyttöä. Puheet ruumiin Ylösnousemuksesta ovat hänen mielestään jonninjoutavaa hölynpölyä. Ihmisillä on vain yksi elämä, joka on pyrittävä elämään parhaalla mahdollisella tavalla. Tärkeimmiksi asioiksi elämässä Cantell on vanhetessaan kokenut läheiset ihmissuhteet.[136]

Raamatun mukaan ihmiset ovat kuolemattomia, toisin kuin kaikkien muiden lajien yksilöt. Cantell on havainnut, että tämä on vaikea asia joillekin voimakkaasti lemmikkieläimiin kiintyneille uskovaisille. He toivovat tapaavansa eläinystävänsä taivaassa. Cantellin mielestä ihmisen ainutlaatuisen korostus tuntuu kiusalliselta. Ihmisen ja muiden lajien eroa liioitellaan suuresti. Cantell näkee erot pikemminkin liukuvana sarjana pieniä aste-eroja. Ihmisen vaistot ohjaavat hänen arvelunsa mukaan toimintaa voimakkaammin kuin ihmiset itse yleensä tiedostavat. Omatunto on Cantellista voimakkaasti kulttuurin, kasvatuksen ja ympäristön muovaama. Sanoilla henki ja sielu on yritetty kuvata huonosti tunnettua ihmisaivojen toimintaa.[137]

Kristinuskon historia on lyhyt verrattuna ihmisen kehityshistoriaan. Ihmisen esivanhemmat osasivat käyttää työkaluja ainakin 2,5 miljoonaa vuotta sitten, ja eräillä muillakin eläimillä on vastaava taito. Cantell kysyy, missä vaiheessa ihminen sai Jumalalta kuolemattoman sielun. Luonnontutkijana Cantell näkee ihmisen kehityksen vähäisten muutosten liukuvana sarjana. Ruumiista erillistä sielua tai henkeä ei hänestä ole olemassa. Ihmisen henkinen ja ruumiillinen puoli liittyvät saumattomasti toisiinsa. Kaikki ihmisaivojen toiminta on aineellista, vaikka sen toimintaa ei vielä tunnetakaan alkeishiukkasten tasolla. Kaikki henkiseksi kutsuttu toiminta on hänen käsityksensä mukaan aineeseen kuuluvaa. Mitään aineesta riippumatonta hengen maailmaa hän ei näe olevan olemassa. Ruumiin ylösnouseminen on hänestä mieletön ajatus.[138]

Kun kristinusko korostaa nöyryyttä ja vaatimattomuutta, tätä asennetta tarvittaisiin Cantellin mielestä erityisesti ihmisen suhtautumisessa luontoon. Maapallo ei ole mikään kaikkeuden keskus, ja ihminen on vain valtavan kokonaisuuden mitätön osanen. Raamattu on ihmisten kirjoittama kirja. Ajatus ihmisestä ”Jumalan kuvana” on ihmisaivoissa syntynyt toivekuvitelma. Cantellin mielestä tämä on järjetöntä ja kohtuutonta ihmisen itsensä ylentämistä koko muun elävän luonnon yläpuolelle. Luonnontieteilijänä hän kokee kristinuskon voimakkaan ihmiskeskeisyyden outona, vieraana ja vastenmielisenä.[137]

Uskonto[muokkaa]

Cantell arvelee, että alkeellisissa oloissa eläneiden entisaikojen ihmisten elämää painostivat varmaan erilaiset ahdistuksen ja pelon aiheet. Ympäröivän todellisuuden ilmiöt olivat outoja ja pelottavia. Luonnonilmiöihin ja elämänkulkuun liittyi suunnattomasti taikauskoa. Ihmisluontoon kuuluu, että vaikeallekin asialle täytyy yrittää löytää selitys. Jumalten palvonta ja lepyttäminen syntyivät näistä tarpeista. Kertyvä tieto on antanut ihmiskunnalle tarkemman käsityksen maapallosta ja sen ympäristöstä. Ihminen on oppinut ymmärtämään paremmin myös omaa mieltään ja sen pelkoja. Taikausko on väistynyt tiedon tieltä. Henkien ja jumalien määrä on vähentynyt ja yksijumalisuus on saanut lisääntyvää kannatusta. Selityksenä sille, että järki ei ole kokonaan syrjäyttänyt uskoa, on pohdittu mahdollisuutta, että uskonnosta olisi ehkä ollut luonnonkehityksessä hyötyä. Ongelmissaan ja kaipuussaan parempaan elämään ihminen on luonut jumalan. Inhimilliset tarpeet ”pitävät hengissä kaikkia uskontoja lukemattomine versioineen ja keskenään riitelevine kuppikuntineen”.[139]

Moraali[muokkaa]

Cantellin oma havainto on, että suomalaiset uskovaiset ovat aivan samanlaisia kuin suomalaiset uskonnottomatkin. Hän kertoo saaneensa käsityksen, että monet uskovaiset pitävät mielessään itseään hieman uskonnottomia parempina. Monen uskovaisen suhtautumisessa toisiin ihmisiin on hienoisesti näkyvissä tietoinen tai tiedostamaton tunne omasta paremmuudesta. Nämä ovat henkilökohtaisia vaikutelmia, joiden Cantell toteaa voivan olla oikeita tai vääriä.[140]

Cantell esittää, että evoluution kuluessa ihmisen perintötekijöihin on vähitellen varastoitunut hyödylliseksi osoittautunutta informaatiota, Jonkinlaisen yleiskäsitys inhimillisestä hyvästä ja pahasta saattaa hänen mielestään olla perintötekijöissämme. Tällainen informaatio voisi säilyä ja kehittyä, koska ihminen on ajatteleva laumaeläin ja koska tällaisen informaation avulla ihmiset ovat parhaiten tulleet toimeen keskenään. Niin sanottu omatunto on Cantellista kuitenkin vain suhteellinen, ja se voi antaa vain karkeita yleissääntöjä. Enemmän ohjeita siirtyy hänen käsityksensä mukaan kulttuurin välityksellä.[141]

Jumala[muokkaa]

Deistisen jumalakäsityksen ja täyden ateismin välinen ero on Cantellista mitätön. Panteistinen ajatus jumalasta jää hänen mielestään kovin epämääräiseksi. Cantell on samaa mieltä Arthur Schopenhauerin kanssa, että kyse on vain ”kohteliaasta ateismista”. Kolmas keskeinen vaihtoehto tässä yhteydessä on perinteisen länsimaisen jumalauskon Jumala, joka loi kaikkeuden ja seuraa tarkasti kaikkia sen tapahtumia.[142]

Monet ajattelijat ovat pyrkineet todistamaan Jumalan olemassaolon, mutta tällainen toiminta ei Cantellista ole johtanut mihinkään. Jos Jumala on olemassa, miksi hän ei ole antanut tietoa itsestään, Cantell kysyy. Usko Jumalaan perustuu hänestä vain henkilökohtaiseen kokemukseen.[142]

Jeesus[muokkaa]

Käytännöllisesti katsoen kaikki käsitykset Jeesuksesta perustuvat Raamattuun. Evankeliumien kirjoittajista tiedetään hyvin vähän. Esimerkiksi vuonna 1945 löydetty Tuomaan evankeliumi ei ole Cantellin tiedon mukaan tuonut olennaista lisätietoa Jeesuksesta. Siinä esitetyt Jeesuksen ajatukset tuntuvat hänestä epämääräisiltä ja moniselkoisilta. Uusi testamentti on Cantellista tiedonlähteensä ristiriitainen, epäselvä ja epäluotettava. Cantell toteaa, että hänen tietonsa eivät riitä erottelemaan Jeesuksen sanomisista niitä, jotka olivat siihen aikaan uusia, niistä, joita oli esitetty jo ennen hänen aikaansa.[143]

Tutkijat ovat pyrkineet etsimään olennaisimmat asiat Jeesuksen puheista. Cantell epäilee, kuinka luotettavasti Jeesuksen opetusten esitykset kuvaavat Jeesuksen omaa sanomaa. Hänestä näyttää, että sanomisten valinnassa on käytetty tarkoitushakuista jälkiviisautta. Jeesuksen ristiriitaisista lausunnoista on otettu mukaan sopivimpina pidetyt. Monet Uuden testamentin esittämät Jeesuksen ajatukset ovat Cantellista epämääräisiä ja vaikeaselkoisia. Hän on kuullut lukuisia saarnoja koskien tarinaa Martasta ja Mariasta, mutta ei ole koskaan kuullut arvosteltavan Jeesuksen Cantellin mielestä epäreilua ja kehnoa toimintaa sen yhteydessä. Vuorisaarnan ohjeet ovat Cantellista liian kärjistettyjä yksilöiden ja yhteisöjen suhteiden perustaksi.[144]

Helvetti[muokkaa]

Cantell toteaa erityisesti ajatuksen helvetistä päästäneen ihmisen mielikuvituksen valloilleen. Hänen mielestään kirkon suhtautumisessa helvettiin paljastuu inhimillinen alhaisuus ja pahansuopuus. Helvetin tulella on ahdistettu ihmisiä tuhansien vuosien ajan. Sitä on käytetty uhkana, kostona ja vallankäytön välineenä. Cantellista helvetti kertoo ehkä myös joidenkin ihmisten sairaalloisen ahdistuneesta masokismista. Helvetin yhteensopiminen kaikkihyvän ja kaikkivaltiaan jumalan kanssa tuntuu hänestä mahdottomalta.[145]

Ihmisten jakaminen taivaaseen ja helvettiin meneviin tuntuu Cantellista mielettömältä ja ihmisten oikeudenmukaisuuden tajua syvästi loukkaavalta. Ihmisten välillä on hänen havaintojensa mukaan vain aste-eroja, eikä hän katso tuntevansa täysin pahoja tai täysin hyviä ihmisiä. Cantellin mielestä helvettiajatuksen kautta on tehty ihmiskunnalle suunnatonta vahinkoa. Tämän vuoksi se pitäisi nopeasti poistaa kristinuskon opinkappaleista. Tämän hän toteaa vaikeaksi, koska helvettioppi perustuu Jeesuksen sanoihin Raamatussa. Jos helvetti otettaisiin pois, kristinuskosta putoaisi pois muitakin asioita.[146]

Lähteet[muokkaa]

  • Baggini, Julian: Ateismi: Lyhyt johdanto. (Atheism: A very short introduction, 2003.) Suomentaneet Erkki Hartikainen, Suvi Laukkanen ja Paula Vasama. Helsinki: Kustannus Oy Vapaa Ajattelija, 2005. ISBN 951-98702-1-0.
  • Boyer, Pascal: Ja ihminen loi jumalat: Kuinka uskonto selitetään, s. 53, 58. (Et l’homme créa les dieux, 2001.) Suomentanut Tiina Arppe. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-31815-7.
  • Bunge, Mario: Ethics: The good and the right. Treatise on Basic Philosophy, vol. 8. Dordrecht: D. Reidel, 1989. ISBN 0-7923-0551-5. (englanniksi)
  • Cantell, Kari: Tiedemiehen mietteitä uskosta: Kutsu elämänkatsomukselliseen pohdiskeluun. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1996. ISBN 951-0-21018-8.
  • Dawkins, Richard: Sokea kelloseppä. (The blind watchmaker, 1986.) Suomentanut Risto Varteva. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1989. ISBN 951-0-15863-1.
  • Dawkins, Richard: Jumalharha. (The god delusion, 2006.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2007. ISBN 978-952-5697-00-1.
  • Dennett, Daniel C.: Lumous murtuu: Uskonto luonnonilmiönä. (Breaking the spell: Religion as a natural phenomenon, 2006.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2006. ISBN 978-952-5202-96-0.
  • Eskola, Timo: Ateismin sietämätön keveys: Jumalankieltämisen heikoista perusteista. Helsinki: Uusi Tie, 2009. ISBN 978-951-619-522-6.
  • Hick, John: Uskonnonfilosofia. (Philosophy of religion, 1963.) Suomentaneet Taisto Nieminen ja Heikki Kirjavainen. 2. painos (1. painos 1969). Helsinki: Kirjapaja, 1992. ISBN 951-625-167-6.
  • Hitchens, Christopher: Jumala ei ole suuri: Kuinka uskonto myrkyttää kaiken. (God is not great: How religion poisons everything, 2007). Suomentanut Matti Kinnunen. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-34140-7.
  • Koistinen, Olli & Räikkä, Juha: Taivaassa ja maan päällä: Johdatus uskonnonfilosofiaan. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-37-2034-9.
  • Nietzsche, Friedrich: Iloinen tiede. (Die fröhliche Wissenschaft, 1882.) Suomentanut J. A. Hollo. Säkeiden suomennokset: Aarno Peromies ja Toivo Lyy. Uusi painos (1. painos 1963). Helsingissä: Otava, 2004. ISBN 951-1-15129-0.
  • Nietzsche, Friedrich: Hyvän ja pahan tuolla puolen: Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös. (Jenseits von Gut und Böse, 1886.) Suomentanut J. A. Hollo. 3. painos (1. painos 1966). Helsingissä: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-22231-6.
  • Nietzsche, Friedrich: Antikristus. (Antichrist, 1888.) Suomentanut Aarni Kouta. Täydennetty näköispainos (Antikristus: Arvostelukoe kristinopista. Helsinki: Vihtori Kosonen, 1908). 3. painos. Helsinki: Esoterica Publishing, 2001. ISBN 952-9586-01-9.
  • Niiniluoto, Ilkka: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus: Filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-08016-4.
  • Niiniluoto, Ilkka: Ateismi. Teoksessa Helenius, Timo, Koistinen, Timo & Pihlström, Sami (toim.): Uskonnonfilosofia. Porvoo Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27403-8.
  • Pihlström, Sami: Usko, järki ja ihminen: Uskonnonfilosofisia esseitä, s. 16. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 227. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2001. ISBN 952-9791-41-0.
  • Pikkusaari, Jussi: Vaikea vapaus: Sosialidemokratian häviö kirkolle Suomen kulttuuritaistelussa. Väitöskirja, Oulun yliopisto. Bibliotheca historica 32. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1998. ISBN 951-710-085-X.
  • Stenger, Victor J.: God: The failed hypothesis: How science shows that God does not exist. Amherst, New York: Prometheus Books, 2007. ISBN 9781591024811. (englanniksi)
  • Twain, Mark: Matkakirjeitä maasta. (Letters from the earth, 1962.) 4. [i.e. 5.] painos (1. painos 1963). Valikoima Bernard DeVoton toimittamasta kokoelmasta. Suomentanut Kristiina Kivivuori. Kuvittanut R. Westrén-Doll. Helsinki: Gummerus, 2005. ISBN 951-20-7005-7.

Viitteet[muokkaa]

  1. OPS 2003 Elämänkatsomustieto Viitattu 17.6.2009.
  2. Eskola 2009, s. 10, 11.
  3. 3,0 3,1 Eskola 2009, s. 11–12.
  4. Eskola 2009, s. 14.
  5. Harris 2007, s. 24.
  6. Eskola 2009, s. 40.
  7. Eskola 2009, s. 15–16.
  8. 8,0 8,1 Eskola 2009, s. 14.
  9. 9,0 9,1 9,2 Eskola 2009, s. 32.
  10. Nietzsche 2004, s. 132.
  11. Nietzsche 2007, s. 36.
  12. Eskola 2009, s. 39.
  13. Eskola 2009, s. 36.
  14. Nietzsche 2001, s. 15.
  15. Eskola 2009, s. 37.
  16. Nietzsche 2001, s. 40.
  17. Eskola 2009, s. 40.
  18. Eskola 2009, s. 44–45.
  19. Koistinen & Räikkä 1997, s. 104.
  20. Esimerkiksi Baggini 2005.
  21. Hitchens 2008, s. 178.
  22. Koistinen & Räikkä 1997, s. 110.
  23. Koistinen & Räikkä 1997, s. 105.
    Pascal, Blaise: Mietteitä. (Pensées, 1669.) Suomentanut ja selityksin varustanut Martti Anhava. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1996. ISBN 951-0-21208-3.
  24. Koistinen & Räikkä 1997, s. 111–112.
  25. Sihvola, Juha: Maailmankansalaisen etiikka, s. 247–248. Helsingissä: Otava, 2004. ISBN 951-1-18364-8.
  26. Dennett 2007, s. 349.
  27. Dawkins 2007, s. 15.
  28. Dawkins 2007, s. 41.
  29. Puolimatka, Tapio: Usko, tieto ja myytit, s. 48. Helsinki: Tammi, 2005. ISBN 951-26-5347-8.
  30. Putnam, Hilary: God and the Philosophers. Teoksessa French, Peter A. & Uehling, Theodore E. & Wettstein, Howard K. (toim.): Philosophy of religion, s. 175–187. Midwest studies in philosophy 21. Minnesota: University of Minnesota Press, 1997. ISBN 978-0268014292. (englanniksi)
  31. Hick 1992, s. 49.
  32. Hick 1992, s. 47–50.
  33. Hick 1992, s. 50–52.
  34. Stenger 2007.
  35. Nielsen, Kai: Naturalism without foundations. Prometheus lectures. Amherst, New York: Prometheus Books, 1996. ISBN 1-57392-076-2. (englanniksi)
  36. 36,0 36,1 Pihlström 2001, s. 17.
  37. Dawkins, Richard: When Religion Steps on Science's Turf. Free Inquiry (1998) Volume 18, Number 2: 18–19. (englanniksi)
  38. Dawkins 1989.
  39. Swindal, James: Faith and Reason The Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 23.8.2007. (englanniksi)
  40. Pihlström 2001.
  41. Pihlström 2001.
  42. Ambarzumjan, V. A. (toim.): Struktur und Formen der Materie: Dialektischer Materialismus und moderne Naturwissenschaft. Berlin. VEB Deutscher Verlag der Wissenschaften, 1969. Malline:De
  43. Niiniluoto, Ilkka: Ateismi. Teoksessa Helenius, Timo & Koistinen, Timo & Pihlström, Sami (toim.): Uskonnonfilosofia, s. 128. Porvoo Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27403-8.
  44. Pihlström, Sami: Usko, järki ja ihminen: Uskonnonfilosofisia esseitä, s. 64. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 227. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2001. ISBN 952-9791-41-0.
  45. 45,0 45,1 Niiniluoto 1984, s. 80–81.
  46. Niiniluoto 1984, s. 88.
  47. Pihlström 2001 Niiniluoto 1984, s. 88.
  48. Pihlström 2001, s. 68-69.
  49. Pihlström 2001, s. 28.
  50. Pihlström 2001
  51. Pihlström 2001, s. 28.
  52. Niiniluoto 2003, s. 127.
  53. Hakusana filosofinen antropologia teoksessa Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 3, Eng–Hiu. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1976. ISBN 951-0-07242-7.
  54. 54,0 54,1 54,2 54,3 Pyysiäinen, Ilkka: Uskonto, totuus ja kulttuuri. Vartija ({{{Vuosi}}}) 5–6/2007: 187–191.
  55. Mitä uskonnoista saa sanoa? Utuonline. 25.9.2009. Viitattu 5.2.2011.
  56. Bunge 1989.
  57. 57,0 57,1 Koistinen & Räikkä 1997, s. 12. Artikkeli on julkaistu myös teoksessa: Räikkä, Juha: Moraalin kanssa: Esseitä hyvästä yhteiskunnasta, s. 45–73. 2. painos (1. painos 1998). Kuopio: Unipress, 2004. ISBN 951-579-222-3.
  58. Hauser, Marc & Singer, Peter: Morality without religion Viitattu 18.12.2008. (englanniksi)
  59. Boyer 2007, s. 218.
  60. Boyer 2007, s. 320.
  61. Tamarin, G. R.: The Influence of Ethnic and Religious Prejudice on Moral Judgment. New Outlook (1966) 9:1: 49–58.
    Tamarin, G. R.: The Israeli dilemma: Essays on a warfare state. Rotterdam: Rotterdam University Press, 1973. ISBN 951-662-334-4.
    Selostusta tutkimuksesta on artikkelissa Hartung, John: Love Thy Neighbor: The Evolution of In-Group Morality. Skeptic (1995) Vol. 3, No. 4, 1995.
  62. 62,0 62,1 62,2 62,3 Inkvisitio – mainettaan parempi Noituus, taikuus ja noitavainot Suomessa. Viitattu 10.12.2010.
  63. 63,0 63,1 63,2 63,3 Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 4, Hob–Kak. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1977. ISBN 951-0-07243-5.
  64. 64,0 64,1 Suomalainen tietosanakirja 3, hil–kanan. Espoo: Weilin + Göös, 1990. ISBN 951-35-4647-0.
  65. 65,0 65,1 65,2 65,3 65,4 MTV3-STT: Keskiaikaiset kidutuskoneet esillä Pietarin inkvisitionäyttelyssä 14.7.2006. MTV3. Viitattu 10.12.2010.
  66. Prause, Gerhard: Historian harhaluuloja ja totena esitettyjä taruja. (Niemand hat Kolumbus ausgelacht: Populäre Irrtümer der Geschichte richtiggestellt, 1969.) Suomentanut Antti Nuuttila. Porvoo Helsinki: WSOY, 1969.
  67. 67,0 67,1 Silfverberg, Anu: Jumalaton Vihreä lanka. 26.11.2010. Viitattu 10.12.2010.
  68. 68,0 68,1 68,2 68,3 Alenius, Jyrki: Filosofi suomii jumaluskontoja Helsingin sanomat. 29.6.2007. Viitattu 4.12.2008.
  69. 1. Moos. 1:22
  70. The Roots of Sexism in Religion Viitattu 25.6.2007. (englanniksi)
    Chiang Mai: Religion and Women: An Agenda for Change 29.2.-3.3.2004. The Association for Women's Rights in Development (AWID). Viitattu 25.6.2007. (englanniksi)
  71. Koivunen, Hannele: Madonna ja huora. Pohjautuu tekijän väitöskirjaan The woman who understood completely. Helsinki: Otava, 1995. ISBN 951-1-13525-2.
  72. Anttila, Pekka: Ranskan kiistelty burkalaki tuo sakkoja ja vankeutta Suomen kuvalehti. 15.9.2010. Viitattu 13.2.2011.
  73. Lehto, Juhani E. & Kovero, Camilla: Homoseksuaalisuus tieteen näkökulmasta ja miesten kertomana, s. 273, 277. Helsinki: Lilith, 2010. ISBN 978-951-98810-4-1.
  74. Nissinen, Martti: Homoerotiikka Raamatun maailmassa. Helsinki: Yliopistopaino, 1994. ISBN 951-570-194-5.
  75. 3. Moos 20:13
  76. Robinson, B. A.: Homosexuality in the Qur'an and Hadith; Differences between the Qur'an and Bible; Penalties for homosexual activity 31.12.2005. Ontario Consultants on Religious Tolerance. Viitattu 29.8.2009. (englanniksi)
  77. 77,0 77,1 Vapaa-ajattelijain liitto ry 2009. Uskomaton.fi. Viitattu 29.6.2009.
  78. Forssan ohjelma (Hyväksytty puoluekokouksessa 1903, Forssa) Suomen Sosialidemokraattinen Puolue. Viitattu 17.12.2008.
  79. Niiniluoto 128, s. 128.
  80. Pikkusaari 1998.
  81. Niiniluoto 2003, s. 127.
  82. 82,0 82,1 82,2 82,3 82,4 Hartikainen, Erkki: Mikä on valtiokirkko tai valtionuskonto? Jumalaton. 3.2.2008. Suomen ateistiyhdistys. Viitattu 30.6.2009.
  83. 83,0 83,1 83,2 83,3 Toivonen, Raimo: Uskonnottoman oikeusopas, s. 124. Jämsä: R. Toivonen, 1997.
  84. Laki säätyjen erioikeuksien lakkauttamisesta (971/1995) Finlex. Viitattu 9.4.2009.
  85. Järvinen, Risto K.: Myös uskonnotonta vakaumusta on kunnioitettava. Skeptikko (2007) 4. Artikkeli www:ssä.
  86. Mustakallio, Pekka: Erkki Tuomioja, vakaumus ja sen oopiumi. Kyyhkynen (2008) 1. Artikkeli www:ssä.
  87. Kulttuuripoliittinen ohjelma (Hyväksytty Vapaa-ajattelijain liiton XIV liittokokouksessa Vaasassa 17.6.1978) Viitattu 11.3.2011.
  88. Goman, Antti: Saako lapsia rukoiluttaa päiväkodissa? Kaleva. 15.10.2009. Viitattu 2.11.2009.
  89. Jumalanpilkka 4.2.2009. Vapaa-ajattelijain liitto ry. Viitattu 8.9.2009.
  90. Rikoslaki 19.12.1889/39 Finlex. Edita. Viitattu 8.9.2009.
  91. I-SHO:2008:6 Uskonrauhan rikkominen – Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate 3.7.2008. Suomen Asianajajaliitto. Viitattu 8.9.2009.
  92. Hartikainen, Erkki: Tieteellinen maailmankatsomus. Liite: Vapaa-ajattelijain liiton kannanotto. Helsinki: Vapaa-ajattelijain liitto, 1980.
    Vainio, Janne: Jumalanpilkan maallinen paluu Vapaa ajattelija. 4/2005. Vapaa-ajattelijain liitto ry. Viitattu 8.9.2009.
  93. Chivers, Tom: International Blasphemy Day: from Danish cartoons to Jerry Springer - The Opera Telegraph. 30.9.2009. Viitattu 2.10.2009. (englanniksi)
  94. International Blasphemy Day Viitattu 2.10.2009. (englanniksi)
  95. 95,0 95,1 Tuovinen, Jussi: Uskonnottomana koulumaailmassa ja yhteiskunnassa 31.8.2009. Suomen humanistiliitto. Viitattu 20.10.2009.
    * Virkkunen, Kaisa: Uskonnottomana koulumaailmassa ja yhteiskunnassa. Pro gradu -työ: Oulun yliopisto, kasvatustieteiden ja opettajankoulutuksen yksikkö, kasvatustiede. Oulu: K. Virkkunen, 2008.
  96. Bierce, Ambrose: Laajennettu saatanan sanakirja. (Enlarged Devil’s dictionary, 1911, 1967.) Suomentanut Asmo Koste. Helsinki: Nastamuumio, 2007. ISBN 978-952-5083-22-4.
  97. Twain 2005.
  98. Niiniluoto 2003, s. 126.
  99. Meacham, Steve: The shed where God died Sydney Morning Herald Online. 13.12.2003. Viitattu 13.12.2003. (englanniksi)
  100. Pullman, Philip: My Golden Compass sets a true course Times Online. 2.12.2007. Viitattu 12.3.2009. (englanniksi)
  101. Durkheim, Émile: Uskontoelämän alkeismuodot: Australialainen toteemijärjestelmä. (Les formes élémentaires de la vie religieuse, 1912.) Suomentanut Seppo Randell. Helsinki: Tammi, 1980. ISBN 951-30-5061-0.
  102. Hick 1992, s. 43, luku ”Epäuskon perusteet”, Sosiologinen uskonnon teoria.
  103. Hick 1992, s. 43.
  104. Hick 1992, s. 43–44.
  105. Hick 1992, s. 44.
  106. Hick 1992, s. 44.
  107. Zuckerman, Phil: Invitation to the sociology of religion. New York: Routledge, 2003. ISBN 0-415-94126-1. (englanniksi)
  108. 108,0 108,1 108,2 108,3 108,4 108,5 Dawkins, Richard: What Use Is Religion?. Free Inquiry (2004) August/September 2004 – Volume 24, No. 5. (englanniksi)
  109. Hick 1992, s. 46, luku ”Epäuskon perusteet”, Freudilainen uskonnon teoria
    Freud, Sigmund: Toteemi ja tabu: Eräitä yhtäläisyyksiä villien ja neuroottisten sielunelämässä. (Totem und Tabu, 1913.) Suomentanut Mirja Rutanen. Helsinki: Love kirjat, 1989. ISBN 951-8978-00-X.
    Freud, Sigmund: Ahdistava kulttuurimme. (Das Unbehagen in der Kultur, 1930.) Suomentanut Erkki Puranen. Helsinki: Weilin + Göös, 1982. ISBN 951-35-0855-2.
    Die Zukunft einer Illusion (1930), Der Mann Moses und die monotheistische Religion (1939), Das Ich und das Es (1923).
  110. Die Zukunft einer Illusion, luku 30.
  111. Hick 1992, s. 46.
  112. Die Zukunft einer Illusion, luku 44.
  113. Hick 1992, s. 47.
  114. Hick 1992, s. 48.
  115. Hick 1992, s. 47.
  116. ” Christians hold that their faith does good, but other faiths do harm. At any rate, they hold this about the Communist faith. What I wish to maintain is that all faiths do harm. We may define 'faith' as a firm belief in something for which there is no evidence. When there is evidence, no one speaks of 'faith.' We do not speak of faith that two and two are four or that the earth is round. We only speak of faith when we wish to substitute emotion for evidence.” Suomeksi teoksessa Russell, Bertrand: Etiikka ja politiikka. (Human Society in ethics and politics, 1954.) Suomentanut Kai Kaila. Porvoo: WSOY, 1955.
  117. Ketola, Kimmo: Uskonto, kulttuuri ja ihmisluonto: katsaus evolutiiviseen uskonnontutkimukseen Tieteessä tapahtuu. 4-5/2009. Tieteellisten seurain valtuuskunta. Viitattu 12.9.2009.
  118. YLE Teema: Ihmisen luonto – tieteellinen haaste Viitattu 1.2.2009.
  119. Niemelä, Jussi K.: Jumalat loisivat aivoissa. Vapaa ajattelija ({{{Vuosi}}}) 1: 26.
  120. Tammisalo, Osmo: Mielen virukset. Vapaa ajattelija (1999) 4/99. Artikkeli www:ssä.
  121. Niemelä, Jussi K.: Jumalat loisivat aivoissa. Vapaa-ajattelija ({{{Vuosi}}}) 1: 24-26.
  122. Boyer 2007, s. 53, 58.
  123. 123,0 123,1 123,2 123,3 Usko yliluonnolliseen peräisin lapsuudesta 29.11.2006. Suomen Akatemian viestintä.
  124. Henderson, Mark: Human brain naturally inclined towards the supernatural September 4, 2006. Times Online. Viitattu 2.7.2007. (englanniksi)
  125. Cantell 1996, s. 9.
  126. Cantell 1996, s. 10–11.
  127. Cantell 1996, s. 10–12.
  128. Cantell 1996, s. 12–14.
  129. Cantell 1996, s. 17.
  130. Cantell 1996, 22.
  131. Cantell 1996, s. 24.
  132. Cantell 1996, s. 34.
  133. Cantell 1996, s. 38.
  134. Cantell 1996, s. 41–42.
  135. Cantell 1996, s. 42.
  136. Cantell 1996, s. 26.
  137. 137,0 137,1 Cantell 1996, s. 48–50.
  138. Cantell 1996, s. 97–98, 101.
  139. Cantell 1996, s. 50–55, 65.
  140. Cantell 1996, s. 81–82.
  141. Cantell 1996, s. 97–98.
  142. 142,0 142,1 Cantell 1996, s. 55–56.
  143. Cantell 1996, s. 60–70.
  144. Cantell 1996, s. 60–76.
  145. Cantell 1996, s. 88–89.
  146. Cantell 1996, s. 88–92.
ET5 Todellisuuskäsitykset

Etusivu - Tavoitteet - Taruihin perustuvat todellisuuskäsitykset - Uskonto ja uskonnollisuus - Uskontokritiikki - Uskonnottomuus - Uskonnottomuuden historiaa - Uskonnottomuus nykyisin - Jumalakeskeinen, ihmiskeskeinen ja luontokeskeinen todellisuuskäsitys - Sanasto - Kirjallisuutta - Aiheesta muualla