Ihmisen elämä ja etiikka (YH3)
Etiikka (muin. kreik. ἠθική φιλοσοφία, moraalifilosofia) on tutkimusala, joka tutkii moraalia ja siihen liittyviä kysymyksiä kuten eettisen toiminnan periaatteita, oikeaa ja väärää, hyvää elämää, sekä arvojen ja eettisten väittämien luonnetta.[1] Etiikka on sidoksissa muuhun ajatteluun siten, että vastaukset eettisiin kysymyksiin riippuvat usein vastauksista todellisuuskäsitystä tai muita ajattelun osa-alueita koskeviin kysymyksiin.[1]
Etiikka ja moraali käsitetään usein lähes synonyymeiksi. Ne erotetaan kuitenkin joskus niin, että etiikalla tarkoitetaan kokonaisvaltaista ajattelutapaa, jonka pohjalta ihminen suhtautuu moraalisiin kysymyksiin.[2]
Etiikan osa-alueita ja suuntauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Länsimaisen analyyttisen filosofian piirissä tutkitun etiikan kolme keskeistä osa-aluetta ovat metaetiikka, joka tutkii eettisiä käsitteitä ja moraalisen kielen luonnetta ja perustaa, normatiivinen etiikka, joka määrittää eettisiä normeja eli sääntöjä, sekä soveltava etiikka, joka tutkii eettisten arvojen soveltamista.[3] Etiikan muihin osa-alueisiin kuuluu deskriptiivinen eli kuvaileva etiikka, joka pyrkii selittämään ihmisen toimintaa käytännössä. Arvoteoria tutkii arvojen luonnetta.
Metaetiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Metaetiikka on etiikan osa-alue, joka tutkii moraalisten arvostelmien ja teorioiden luonnetta, niiden pätevyyden ehtoja sekä eettisten käsitteiden alkuperää ja merkitystä. Metaetiikan suuntauksia ovat muun muassa eettinen realismi (objektiivinen moraali), eettinen subjektivismi (subjektiivinen moraali) ja w:eettinen konsensusteoria (absoluuttinen moraali).
Normatiivinen etiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Normatiivinen etiikka on eettisten normien tutkimusta. Se pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, mitkä ovat oikeat eettiset säännöt, joita yksilön tulisi noudattaa. Normatiivisen etiikan teoriat ilmaisevat, luovat ja puolustavat aina joitakin tiettyjä moraalisia sääntöjä ja arvoja.
Normatiiviset teoriat jaetaan tavallisesti kolmeen luokkaan: velvollisuusetiikka, seurausetiikka ja hyve-etiikka.[3] Myös sopimusteoriat saatetaan ajatella omaksi luokakseen.
Velvollisuusetiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Velvollisuusetiikka eli deontologinen etiikka määrittää tekojen moraalisen arvon teot oikeuttavan säännön perusteella. Velvollisuuseettinen teoria voi antaa esimerkiksi tietyn luettelon teoista, joita saa tai ei saa tehdä – sääntö voi olla esimerkiksi "tietoisen yksilön tappaminen on kiellettyä". Velvollisuusetiikka voi myös antaa yhden perustavan eettisen säännön, jonka nojalla muut pysyvät eettiset säännöt johdetaan. Velvollisuusetiikan alalajeja ovat kantilainen velvollisuusetiikka, intuitionistiset etiikat, oikeusetiikat ja libertaristinen etiikka.
Seurausetiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Malline:Katso Wikipediasta Seurausetiikka eli teleologinen etiikka määrittää tekojen moraalisen arvon näiden tekojen tarkoitettujen seurausten perusteella. Seurausetiikan tunnetuin muoto on utilitarismi (engl. utility, hyöty). Seurausetiikka voi asettaa esimerkiksi eettisen toiminnan johtavaksi periaatteeksi, että on pyrittävä tekemään tilanteessa aina se teko, jonka seurauksena on kaikkien ihmisten kannalta suurin mahdollinen hyöty. Tämänkaltaiset periaatteet eroavat velvollisuusetiikasta siinä, että velvollisuusetiikan mukaan jotkut tietyt teot ovat aina kiellettyjä, kun taas seurausetiikan perusperiaatteesta seuraa, että joku normaalisti kielletty teko voi olla jossain tietynlaisissa tilanteissa sallittu. Utilitarismin alalajeja ovat tilanneutilitarismi ja sääntöutilitarismi.
Hyve-etiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hyve-etiikassa kysytään, mitä hyveitä moraalisesti toimivalla yksilöllä tulee olla. Hyveinä pidettyjä ominaisuuksia voivat olla esimerkiksi hyväntahtoisuus, rohkeus, isänmaallisuus ja kohtuullisuus. Hyve-etiikan edustajiin kuuluu Aristoteles. Aristoteleksen mukaan yksilön tulee käyttäytyä hyveellisesti ja kehittää hyveitä, sen sijaan että hän tekisi vain yksittäisiä hyviä tekoja. Aristoteleksen teos Nikomakhoksen etiikka painottaa esimerkiksi myöhemmän tilanne-utilitarismin tavoin asiayhteyttä — teko, joka on oikein jossain tilanteessa, saattaa olla jossain toisessa tilanteessa väärin. Tällaisen ajattelun vastakohtana voidaan pitää Immanuel Kantin etiikkaa, joka keskittyy lähinnä yksittäisiin tekoihin.
Sopimusteoriat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sopimusteoriat lähestyvät moraalisuutta yhteiskunnalliselta kannalta ja perustelevat ihmisten perimmäisen luonteen avuin valtion välttämättömyyttä tai tarpeettomuutta. Suuntauksen tärkeimmät kannattajat ovat Thomas Hobbes sekä John Locke 1600-1700-luvuilla. He molemmat loivat omat teoriansa niin sanotusta luonnontilasta ja sitä kautta perustelivat yhteiskuntasopimusta.
Yhteiskuntafilosofia ja etiikka yhdistyvät mainittujen filosofien ajattelussa hyvin lähelle toisiaan ja voi olla vaikea vetää niiden välille rajaa. Sopimusteoriat lasketaan kuitenkin usein yhdeksi neljästä etiikan pääsuuntauksesta.
Deskriptiivinen etiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Deskriptiivinen eli kuvaileva etiikka on arvovapaata ihmisten eli moraalisten agenttien tekemien moraalisten valintojen tutkimista. Deskriptiiviseen etiikkaan voi kuulua esimerkiksi eettisten koodien ja etikettien, oikeus- ja sovittelukäytäntöjen ja tavallisten yksilöiden tavallisissa elämäntilanteissa tekemien arvovalintojen tutkimista. Samalla deskriptiivinen etiikka lähestyy sosiologiaa, yhteiskuntatieteitä, politiikan tutkimusta ja taloustieteitä.
Soveltava etiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Soveltava etiikka on erityisesti 1900-luvun lopulla kehittynyt filosofinen suuntaus, jossa pyritään etsimään vastauksia käytännön eettisiin ongelmiin soveltamalla filosofisen etiikan teorioita käytännön tilanteiden analysoinnissa. Esimerkkejä käytännön eettisistä ongelmista ovat abortti, eläinten oikeudet, eutanasia ja kloonaus. Käytännön ongelmiin voidaan soveltaa normatiivisen etiikan teorioita, kuten velvollisuusetiikkaa tai utilitarismia. Yksi soveltavan etiikan muoto on niin kutsuttu kasuistiikka eli tapauskohtainen etiikka. Perinteisiä teorioita saatetaan pitää huonosti soveltuvina käytännön monimutkaisiin ongelmiin. Kuitenkin moraalifilosofisten ongelmien ja periaatteiden tuntemista pidetään hyödyllisenä käytännön eettisiä ongelmia ratkottaessa.
Soveltavan etiikan aloja ovat muun muassa lääketieteen etiikka, bioetiikka, liike-elämän etiikka, ympäristöetiikka, ihmisoikeudet, eläinten oikeudet, viestinnän etiikka, tutkimusetiikka, lainsäädännön etiikka, urheilun etiikka ja kansainvälinen etiikka.
Muita etiikan suuntauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lisäksi on olemassa muunlaisia länsimaisen etiikan suuntauksia, jotka ovat syntyneet osaksi vastavaikutuksena edellä esiteltyihin käsityksiin. Näihin uudempiin lähestymistapoihin kuuluvat mm. Feministinen etiikka, Mannermainen etiikka sekä Pragmatistinen etiikka.
Etiikan peruskysymyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kuinka meidän pitäisi elää? Kuinka muita yksilöitä tulisi kohdella? Mitä tulisi sisällyttää eettisen pohdinnan piiriin?
- Mikä tekee teosta oikean tai väärän? Mitä tarkoitamme, kun sanomme, että meidän pitäisi tehdä jotakin tai että emme saisi tehdä jotakin?
- Minkä periaatteen mukaan toimijan pitäisi valita, mitä tekoja hän tekee? Mitä eettisiä sääntöjä hänen tulisi noudattaa?
Etiikkaan liittyviä keskeisiä termejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Altruismi tarkoittaa muiden edun panemista oman edun edelle. Se on egoismin eli itsekkyyden vastakohta.
- Antroposentrinen tarkoittaa ihmiskeskeistä näkökulmaa etiikkaan. Tämän perinteisen näkemyksen mukaan muita luontokappaleita kuin ihmistä ei pidetä itseisarvoisina.
- Arvo ilmaisee ihannetta, tavoiteltavana pidettyä asiaa, ominaisuutta tai asiaintilaa. Usein arvot jaetaan niiden itsensä takia tavoiteltaviin itseisarvoihin ja asetettujen päämäärien saavuttamiseen tähtääviin välinearvoihin. Joskus puhutaan myös ei-toivotuista epäarvoista.
- Biosentrinen eli luontokeskeinen. Näkemys, joka pitää elävän luonnon itseisarvoa lähtökohtana. Sen vastakohta on antroposentrinen etiikka.
- Hedonismi tarkoittaa mielihyvän tavoittelua ja mielihyvän arvostamista moraalisena päämääränä.
- Hyve on moraalisesti arvokas luonteenpiirre, esim. rohkeus tai oikeamielisyys.
- Individualismi on yksilökeskeisyyttä, kun taas kollektivismi keskittyy koko yhteisön moraaliin.
- Kategorinen imperatiivi = toimi aina niin, että voisit toivoa toimintaasi ohjaavan periaatteen tulevan yleiseksi laiksi.
- Kultainen sääntö = kohtele toisia niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan.
- Normi eli moraalisääntö, esim. älä varasta.
- Tabu on uskonnollismoraalinen käsite, joka tarkoittaa kiellettyä, pyhää tai sellaista, mistä ei puhuta. Esimerkiksi seksuaalisuuteen liittyy useimmissa kulttuureissa monia tabuja.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ 1,0 1,1 Crisp, Roger: Ethics Routledge Encyclopedia of Philosophy. Lontoo: Routledge. Viitattu 13. elokuuta 2007.
- ↑ Hetemäki, Ilari (toim.): Filosofian sanakirja, s. 53-54. Porvoo: Helsinki: Juva:: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23766-3.
- ↑ 3,0 3,1 Fieser, James: Ethics The Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 13. elokuuta 2007.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Timo Airaksinen: Moraalifilosofia. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14505-X.
- Heta Häyry & Matti Häyry: Hyvä, kaunis, tosi – arvojen filosofiaa. Helsinki: Yliopistopaino, 1997. ISBN 951-570-357-3.
- Matti Häyry: Hyvä elämä ja oikea käytös: Historiallinen johdatus moraalifilosofiaan. Helsinki: Yliopistopaino, 2002. ISBN 951-570-517-7.
- Pietarinen, Juhani & Poutanen, Seppo: Etiikan teorioita. (4. painos, 1. painos 1996). Helsinki: Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-741-2.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Internet Encyclopedia of Philosophy: Ethics (englanniksi)
- Stanford Encyclopedia of Philosophy: (englanniksi)
- Catholic Encyclopedia: Ethics (englanniksi)