Kirkko, kulttuuri ja yhteiskunta (UE2)
Kristinusko on monoteistinen eli yksijumalinen uskonto, ja kannatusmäärältään maailman suurin uskonto. Kristinuskossa on erilaisia suuntauksia, joiden kaikkien alkuperä on kuitenkin kristittyjen pyhän kirjan, Raamatun ja sen Uuden testamentin Jeesuksen opetuksissa. Kristinuskoon kuuluu usko kolminaisuusoppiin eli yhden kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän jumalan
kolmeen persoonaan, jotka ovat Isä, Poika ja Pyhä Henki. Poika eli Jeesus on yhtä aikaa kokonaan sekä todellinen ja aito Jumala että todellinen ja aito ihminen.[1] Jeesus on kristinuskon mukaan Jumalan Sana, eli Jumala puhuu Jeesuksen kautta. Olennainen osa kristinuskoa on ajatus siitä, että usko Jeesukseen on ainoa keino pelastua kadotuksesta. Kristinuskoa tunnustavaa tai kristilliseen kirkkokuntaan kuuluvaa henkilöä kutsutaan nimellä kristitty. Nimitys perustuu Jeesuksesta käytettyyn kreikankieliseen nimitykseen voideltu, Χριστος eli Kristus. Apostolien tekojen mukaan nimitys kristitty otettiin käyttöön ensimmäisenä Antiokian seurakunnassa.[2] Kristinuskon mukaan Jeesukseen uskovat ja hänen opetuksiaan seuraavat saavat pelastuksen.[3]
Kristinuskon keskeinen hahmo on Jeesus Nasaretilainen, joka eli Israelin alueella ensimmäisen vuosisadan alussa. Kristinuskon alkoi levitä Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 30. Ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti Paavali Tarsolainen ja muut apostolit. Raamatun mukaan kristittyjä kutsuttiin ensimmäisen kerran sillä nimellä Antiokian kaupungissa, johon he olivat paenneet Palestiinan vainojen jälkeen.
Rauha Roomassa ja tieverkoston hyväkuntoisuus mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Kristinuskon menestystä auttoi pitkälle menevä yhteisöllisyys, kun kristityt kokoontuivat salaa katakombeissa.
Myöhemmin kristinuskon asemaa edesauttoi keisari Konstantinuksen kristittyjä suosiva politiikka. Konstantinuksen antaman Milanon ediktin seurauksena kristittyihin kohdistuneet ajoittaiset vainot loppuivat. Konstantinus myös kutsui koolle ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen vuonna 325, jossa ratkottiin riitoja. Ei-kristitty keisari Julianus yritti vielä 300-luvun puolivälissä palauttaa vanhojen uskojen aseman. Lopulta keisari Theodosius kielsi muiden uskontojen kuin kristinuskon harjoittamisen Rooman valtakunnassa 300-luvun lopulla. Muiden uskontojen temppelit hävitettiin, ja vuonna 416 keisari Theodosius kielsi ei-kristityiltä julkiset virat. Muiden uskontojen hävittämisessä käytettiin myös väkivaltaa. Vainot kohdistuivat myös kristinuskon omiin "vääräoppisiin".
Ensimmäisen vuosisadan ja vuoden 1050 välisenä aikana evankeliumia ja kristinuskoa julistettiin Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa. Raamattua käännettiin paikallisille kielille ja usein uskontoon sekoittui paikallisten kulttuurien erikoisominaisuuksia.
Katolisen kirkon – joka oli alkujaan ainoa kirkko (tosin se nimettiin katoliseksi vasta myöhemmin) – reunat rakoilivat jo ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina erilaisten opillisten riitojen seurauksena. Kirkosta erosi ryhmiä ja paikalliskirkkoja, jotka eivät hyväksyneet jotakin kirkon opetusta. Toisella vuosituhannella, kristinuskon saavuttaessa maailmanlaajuisuutta, vastaava ilmiö kiihtyi. Niin sanottu suuri skisma vuonna 1054 hajotti kirkkoa lisää. Tämän riitaisan eron perillisiä olivat katolinen kirkko, jonka päämaja oli Rooma, ja ortodoksinen kirkko, jonka arvostetuimpana piispana toimi Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka. Ortodoksinen kirkko poikkeaa eron jälkeen paavin johtamasta kirkosta myös siten, että se koostuu itsenäisistä eli autokefaalisista tai itsehallinnollisista eli autonomisista paikalliskirkoista. Katolinen ja ortodoksinen kirkko sopivat niin sanotun Firenzen unionin Firenzen kirkolliskokouksessa (1438–1445), mikä Itä-Roomassa kuitenkin melko pian peruttiin jumaluusopillisten syiden ja kansan vastustuksen takia. Myös ortodoksinen Venäjä kieltäytyi paavin alaisuudesta. Kun ottomaanit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, he määräsivät kaikki suhteet Vatikaaniin katkaistaviksi. 1500–1900-luvuilla katolisen kirkon yhteyteen liittyneitä tai liitettyjä ortodoksisia kirkkoja kutsutaan uniaattikirkoiksi ja kaikkia Rooman kirkon yhteyteen kuuluvia itäisiä kirkkoja idän katolisiksi kirkoiksi.
Reformaatiossa 1520-luvulla protestanteiksi kutsutut uudistajat nousivat useissa maissa katolisen kirkon korruptoituneita rakenteita vastaan. Reformaattorit, joista keskeisimpiä olivat Jan Hus ja Martin Luther, olivat sitä mieltä, että kirkossa vallitsi useissa kohdin harhaoppisuus – luonnollisesti katolisen kirkon puolella protestantteja pidettiin yhtä lailla harhaoppisina. Sen seurauksena useat hallitsijat perustivat maihinsa katolisuuden tilalle omat valtionkirkkonsa, ja katolinen kirkko toteutti suuria sisäisiä uudistuksia. Kuningas Kustaa Vaasan toteuttamana Suomi koki reformaation osana Ruotsin valtakuntaa: vasta myöhemmin, 1500-luvun lopulla, Ruotsin protestanttisen kirkon oppi määriteltiin täsmällisemmin evankelis-luterilaiseksi. Reformaation synnyttämä uskonnollinen rajalinja on edelleen olemassa Euroopassa ja se noudattaa suurin piirtein jakoa, jossa pohjoinen on protestanttista aluetta ja etelä katolista. Poikkeuksia toki esiintyy.
Protestanttisuus levisi myös Pohjois-Amerikkaan ja myöhemmin Australiaan eurooppalaisten kolonisoijien myötä, mutta koska uskontoa ei hallinnut paavi eivätkä kansalliset hallitukset, uuden mantereen protestanttisuus pirstoutui satoihin ja myöhemmin tuhansiin eri suuntauksiin. Etelä-Amerikassa, jonne uskonto oli tullut espanjalaisten ja portugalilaisten mukana, säilyi katolisen kirkon voimakas vaikutus.
1800- ja 1900-luvuilla monet kristinuskon poliittisesti hallitsemat valtiot etenkin Euroopassa kehittyivät yhä maallisempaan, sekulaariin suuntaan. Suomi on seurannut tässä suhteessa muita eurooppalaisia valtioita. Vaikka maassa on edelleen kaksi kansankirkkoa, on uskonto ainakin periaatteessa erotettu poliittisesta hallinnosta. Myöhemmin kristinusko on kuitenkin alkanut vaikuttaa uudelleen yhteiskunnan päätöksenteossa etenkin Yhdysvalloissa.
Kristinuskon juuret
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kristinusko on syntynyt ensimmäisellä vuosisadalla silloisessa Rooman valtakunnassa. Jeesus ei perustanut uskontoa, sillä kristinuskoa ei ollut vielä Jeesuksen eläessä, vaan se syntyi vasta Jeesuksen kuoltua. Ensimmäiset kristityt eivät oikeastaan olleet kristittyjä, vaan olivat itse asiassa juutalaisia, jotka tunnustivat Jeesus Nasaretilaisen messiaaksi – varsinaiset juutalaiset eivät uskoneet Jeesuksen olevan messias ja he odottavat messiaan tulemusta edelleen. Myöhemmin tästä Jeesuksen messiaaksi tunnustavasta lahkosta tuli kristinusko varsinaisen juutalaisuuden ja Jeesuksen messiaaksi tunnustavan lahkon välisten ristiriitojen vuoksi ja se eriytyi juutalaisuudesta omaksi uskonnokseen, kristinuskoksi. Raamatussa Apostolien tekojen 11. luvun 26. jakeen mukaan opetuslapsia ruvettiin nimittämään kristityiksi ensimmäisenä Antiokiassa.
Kristinuskon keskeinen hahmo on Jeesus Nasaretilainen, joka evankeliumien ja muiden historiallisten dokumenttien mukaan eli Israelin alueella ensimmäisen vuosisadan alussa. Jeesus julisti ihmisille taivasten valtakunnan tuloa ja tarvetta tehdä parannus. Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 30.
Juutalainen tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jeesus ja hänen ensimmäiset seuraajansa olivat juutalaisia tai juutalaisia proselyyttejä. Hänen opetuksensa perustuivat Tanakhiin, ja joskus hän viittasi myös muihin juutalaisuuden vanhoihin kirjoituksiin. Kristinusko jatkoi juutalaisten pyhien kirjoitusten käyttöä – Tanakhista tuli Raamatun Vanha testamentti. Uuden testamentin mukaan juutalaisuuden johtohahmot näkivät kuitenkin Jeesuksen opetukset epäyhteensopivina juutalaisuuden kanssa, vaikka Rooman valtakunnan aikainen juutalaisuus itsekin oli hyvin hajanaista.
Uuden testamentin selonteon mukaan Jerusalemin temppelin papisto ja Sanhedrin, tuon ajan Jerusalemin ylin uskonnollisen ja siviilioikeuden tuomioistuin, tekivät salaliiton Jeesusta vastaan saadakseen Rooman valtakunnan edustajat tuomitsemaan hänet kuolemaan. Jeesus oli opettanut henkilöllisyydestään ja vallastaan asioita, joiden he katsoivat olevan ristiriidassa Mooseksen lain ja juutalaisten Jumalan persoonaa ja palvelemista koskevien perinteiden kanssa. Jeesushan opetti olevansa paitsi "Jumalan poika" myös käytännössä jonkinlainen jumala itsekin: "Hänhän ei ainoastaan rikkonut sapattikäskyä, vaan vieläpä sanoi Jumalaa omaksi isäkseen ja teki siten itsestään Jumalan vertaisen."[5] Jotkut katsoivat, että hän halusi tuhota Herodeksen temppelin. "Ylipapit ja koko neuvosto etsivät Jeesusta vastaan väärää todistusta, jonka perusteella saisivat hänet surmatuksi".[6]
Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen juutalaisten johtohahmojen on sanottu pyrkineen vaientamaan ne, jotka seurasivat hänen opetuksiaan. Apostolien tekojen mukaan Jeesuksen opetuslapset eli apostolit muodostivat kuitenkin yhteisön, jota alettiin kutsua nasaretilaisiksi tai kristityiksi. Mitä enemmän ihmisiä, joilla ei ollut mitään siteitä juutalaisuuteen, kääntyi kristityksi, sitä selvemmin kristinusko eriytyi juutalaisuudesta.
Vuosisatojen saatossa kristinusko jatkoi monia juutalaisuuden tapoja, kuten omaksumalla juutalaisen mallin liturgisesta jumalanpalveluksesta, joka siirtyi synagoogasta kirkoissa kokoontuneisiin seurakuntiin, sekä rukouksen, pyhien kirjoitusten käytön, pappeuden, uskonnollisen kalenterin, jossa tiettyjä tapahtumia muistetaan tiettyinä päivinä joka vuosi, musiikin käytön hymneissä ja rukouksissa, kymmenysten maksamisen kirkolle, paastoamisen sekä almujen antamisen. Kristityt ottivat juutalaiset kirjoitukset käyttöön aluksi kreikankielisenä käännöksenä eli Septuagintana, omaksi Raamatukseen, ja lisäsivät kirjojen kaanoniin myöhemmin myös Uuden testamentin kirjat.
Kristinuskon haasteet ja jakautuminen
Ennen keski-aikaa jo 200 -luvulta lähtien yhtenäinen kristillinen kirkkokunta oli jakaantunut osittain kahtia. Se oli jakaantunut kielellisesti ja kulttuurillisesti. Lännessä vallitsi roomalainen ja latinan kielinen kulttuuri, kun taas idässä kreikkalais-hellenistinen ja kreikankielinen kulttuuri. Teologinen painopiste kulttuureissa oli myös erilainen. Idässä pohdittiin enemmän Jumalan olemusta, kun taas lännessä pohdittiin ihmisen osuutta omaan pelastukseensa. Lisäksi käytännön asioissa oli merkittäviä eroja. Lännessä uskottiin Pyhän Hengen lähtevän Isästä ja Pojasta, kun taas idässä Pyhä Henki lähti vain Isästä. Lännessä piispat ja papit elivät selibaatissa ja idässä vain piispat noudattivat selibaattia. Ehtoollisleipä oli lännessä happamatonta, kun taas idässä se oli hapanta. Myös pääsiäistä vietettiin eri aikaan. Filosofinen pohdiskelu ja kultit kukoistivat idässä ja käytännöllinen yhteiskuntaelämä taas lännessä.
Vuonna 395 Rooma jakautui Länsi-Roomaan ja Itä-Roomaan, eli Bysanttiin. Bysantti oli loistokas valtakunta, jota johti keisarin johtama valtionkirkko. Länsi-Rooma oli heikompi ja kukistui vuonna 476 germaaniheimojen hyökkäyksiin. Germaaniheimot kuitenkin omaksuivat Länsi-Rooman alueella vallinneen kristinuskon itselleen ja germaaniheimojen munkit levittivät kristinuskoa Rooman valtakunnan ulkopuolelle ja vuoteen 600 mennessä kristinusko olikin jo valtauskontona koko Välimeren alueella. Idässä sen sijaan ensimmäisen vuosituhannen loppupuolella arabien valtakunnan uskonto Islam syrjäytti kristinuskon lähes kaikkialla Lähi-Idässä sekä Pohjois-Afrikassa. Muslimit hallitsivat pitkään myös Espanjaa. Vuonna 1054 tapahtunut Suuri skisma oli teologinen ja poliittinen kiista, joka erotti Länsi - ja Itä-Rooman kirkon toisistaan lopullisesti. Molemmat osapuolet julistivat toisensa kiroukseen eli pannaan. Välirikon syynä voidaan pitää paavin ja patriarkan riitoja Etelä-Italian kirkollisissa asioissa. Keski-ajan jälkeen 1520-luvulla uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa protestanteiksi kutsutut uudistajat vastustivat korruptoitunutta katolista kirkkoa. Reformaattorit kuten Jan Hus sekä Martti Luther pitivät monia kirkon oppeja harhaoppisuutena. Uskonpuhdistuksen seurauksena useat hallitsijat perustivat katolilaisen kirkon tilalle omat valtionkirkkonsa ja katolinen kirkko toteutti suuria omia sisäisiä uudistuksiaan. Esimerkiksi Suomeen reformaatio ylettyi vasta 1500-luvun lopulla osana Ruotsin valtakuntaa ja Ruotsin protestanttinen kirkko määritteli opin tarkemmin evankelis-luterilaiseksi. Eräänä syynä pidetään myös Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan päätöstä saattaa kirkon omaisuus valtiolle.
Kristinuskon synty
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 30. Kristinusko alkoi muotoutua heti Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen, kun hänen seuralaisensa noudattivat hänen opetustaan ja julistivat hänen ylösnousemustaan. Julistaminen alkoi Apostolien tekojen mukaan ensimmäisenä helluntaina, jolloin he saivat Pyhän Hengen kasteen, joka antoi heille kyvyn ja rohkeuden julistaa evankeliumia, puhua kielillä ja parantaa sairaita.
Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti korkeasti koulutettu juutalainen Paavali – aiemmin Saul Tarsolainen – ja muut apostolit. Raamatun mukaan Jeesuksen seuraajia kutsuttiin ensimmäisen kerran kristityiksi Antiokian kaupungissa, johon he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaisten Palestiinassa tapahtuneiden vainojen jälkeen.
Ensimmäisiä kristinuskon sisäisiä konflikteja oli pakanakysymys; tulisiko pakanoiden noudattaa juutalaisten lakia? Paavali ei Jerusalemin seurakunnan tapaan vaatinut kristinuskoon kääntyneiden pakanoiden ympärileikkausta ja juutalaisten puhtaussääntöjen noudattamista. Tästä asiasta hän väitteli kiivaasti Pietarin ja Jaakobin kanssa. Sopuun päästiin 40-luvun loppupuolella pidetyssä Jerusalemin apostolikokouksessa, jonka tulos oli, ettei pakanoiden tarvitsisi noudattaa kuin muutamaa juutalaisten säädöstä.[7]
Kokouksessa sovittiin myös apostolien työnjaosta. Pietari toimi diasporassa asuvien juutalaisten, Jaakob Jerusalemin juutalaiskristittyjen ja Paavali pakanoiden keskuudessa. Rooman valtakunnassa vallinnut suhteellinen rauha ja tieverkoston hyväkuntoisuus mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Mutta miksi kristinusko sivuutti kaikki muut itämaiset uskonnot, joita myöhäinen Rooma oli täynnä? Historian valossa kolme ilmeisintä kristinuskon menestystekijää olivat seuraavat:
- Kristittyjen korkea moraali, sillä kristityt toimivat ajan parhaiden ihanteiden mukaisesti ja heidän perhe- ja sukupuolielämänsä oli siveellistä. Kristinuskolla oli sosiaalinen tilaus täyttää Rooman valtakunnan moraalisen kriisin aiheuttamaa tyhjyyttä.
- Kristinuskon radikaali peräänantamattomuus keisarikultin edessä, mikä sai sille kannattajia niin orjien, sotilaiden kuin ylimystönkin parissa.
- Radikaali yhteisöllisyys ja keskinäinen rakkaus, kun kristityt kokoontuivat salaa vainoilta katakombeissa. Erityisesti kristittyjen lähimmäisenrakkaus sai monen kääntymään kristinuskoon. Esimerkiksi tautiepidemoiden riehuessa roomalaiset pakenivat jättäen sairastuneet oman onnensa varaan kristittyjen jäädessä hoitamaan sairaita.
Varhaisesta kristillisyydestä käytetään usein nimitystä "varhaiset juutalaiskristityt". Jeesus, hänen kaksitoista opetuslastaan, myöhemmin valitut seurakunnanvanhimmat sekä periaatteessa kaikki Jeesuksen varhaiset seuraajat olivat juutalaisia tai juutalaisia proselyyttejä. Kaikki 3 000 Apostolien tekojen mainitsemaa helluntaita seurannutta käännynnäistä olivat myös juutalaisia kuten kaikki kristinuskoon kääntyneet aina siihen saakka, kun Pietari kastoi roomalaisen upseerin, Corneliuksen,[8] jota pidetään perinteisesti ensimmäisenä pakanakäännynnäisenä.
Tuohon aikaan kristinusko oli jakaantunut hellenistisiin ja ei-hellenistisiin juutalaiskristittyihin, eli koinee-kreikkaa[9] ja arameaa[10] puhuviin kristittyihin. Corneliuksen kääntymisestä ja mukaan hyväksymisestä lähtien mukaan tuli kolmas ryhmä, pakanakristityt. Pakanat hyväksyttiin mukaan, koska Jesajan ennustuksen mukaan kaikki kansat tulisivat kääntymään Herran puoleen.[11]
Uusi testamentti ei itse puhu "pakanakristityistä" tai "juutalaiskristityistä". Sen sijaan esimerkiksi apostoli Paavali kirjoitti niistä, jotka olivat ympärileikattuja ja halusivat erottua ympärileikkaamattomista: "Silloin ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa".[12]
Koskien kristinuskon historian ensimmäistä kolmea vuosisataa, historiankirjoitus on riippuvainen uskonnollisista ja apologeettisista kirjoituksista. Ajalta ei ole olemassa varsinaisia aikakirjoja. 300-luvulla alkuseurakunta voidaan katsoa jollakin tavalla järjestäytyneeksi kirkoksi. Tutkijoiden arvioiden mukaan kristittyjä oli 300-luvun alussa reilu kuusi miljoonaa Rooman 60 miljoonasta asukkaasta. Sen aikaisen kirkon kuva on melko selkeä: kirkolliset virat, kirkon hallinto, jumalanpalvelus ja kristillinen juhlakalenteri vakiintuivat.
Varhaisen kristinuskon pääsuuntaukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ensimmäisinä vuosisatoina kristinuskossa oli valtavasti julistajia, joilla oli erilaisia näkemyksiä Jeesuksen opetuksista ja uskon sisällöstä. Tästä seurasi kilpailutilanne, jonka tärkeimmät osanottajat olivat juutalais- gnostilais- ja hellenistikristityt.
Juutalaiskristittyjä oli sekä Palestiinan alueella että diasporassa. He jatkoivat Jerusalemin seurakunnan perinnettä ja noudattivat juutalaisten säädöksiä. Tämä suuntaus oli aluksi vahva, mutta kaatui lopulta siihen, että sen oli yhtä vaikeaa saada kannattajia pakanoista kuin saada juutalaisten hyväksyntä.
Omaperäistä ja nykyisin täysin epäkristillisenä pidettyä uskontulkintaa edusti gnostilaiskristillisyys. Gnostilaisessa teologiassa ihmisen päämäärä on vapautua ruumiin ja aineellisen maailman kahleista pyhän tiedon, eli gnosiksen avulla. Jeesus ei ollut heille syntien sovittaja, vaan jumalallisen tiedon tuoja. Gnostilaiskristityillä oli tapana eristäytyä ja tulkita Jeesuksen opetuksia niin eri tavoin muihin kristittyihin suuntauksiin nähden, että se koitui heidän tuhokseen ja siten gnostilaiskristillisyys kuoli ajan myötä.
Menestyksekkäin kristinuskon pääsuuntaus oli hellenistikristillisyys, josta voidaan katsoa nykyisen kristikunnan periytyneen. Menestyksen avain oli matala kynnys kääntymiseen, sillä se ei juurikaan edellyttänyt juutalaisten säädösten noudattamista.
Erkaantuminen juutalaisuudesta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paavalin kirje galatalaisille on tarmokas kirjoitus niitä vastaan, jotka halusivat pakottaa pakanoita elämään juutalaisten tapojen mukaan.[13]
Paavali kirjoitti, että jos pakanoilta vaaditaan näiden tapojen omaksumista ja heidät ympärileikataan, silloin Kristuksesta ei ole kenellekään enää mitään hyötyä,[14] sillä hän olisi kuollut turhan takia, jos vanhurskaus voidaan saavuttaa yhtä hyvin tekojen kautta.[15]
Paavali esittää tässä ja muissakin kirjeissään, että tämä opetus ei ole ristiriidassa kahdentoista apostolin opetusten kanssa. Sen sijaan opetus oli uskottu hänelle tarkoitettuna niille, joita ei oltu ympärileikattu, aivan niin kuin Pietari oli lähetetty niiden pariin, jotka oli ympärileikattu.[16]
Tukena sille, että Paavali ei toiminut yksin, Jerusalemin kokous päätti, ettei uusilta käännynnäisiltä vaadita ympärileikkausta, mutta heitä neuvottiin "karttamaan sellaista, minkä epäjumalanpalvelus on saastuttanut, sekä haureutta, verta ja lihaa, josta verta ei ole laskettu".[17] Nämäkin käskyt perustuivat kuitenkin yhtä lailla Mooseksen lakiin. Jotkut ovat tulkinneet, että pakanoita ei käsketty noudattamaan näitä säädöksiä siksi, että laki olisi sitonut heitä, vaan siksi, etteivät he herättäisi pahennusta niiden lakia noudattavien juutalaisten keskuudessa, joiden kanssa he elivät.
Paavalin sukset kuitenkin menivät usein ristiin juutalaiskristittyjen kanssa. Hän kertoo Galatalaiskirjeessä, kuinka hän nuhteli Pietaria siitä, että tämä vaati Kristuksen seuraajien noudattavan juutalaisuuden ruokasäädöksiä. Paavali katsoi kuitenkin eettisten säädösten olevan velvoittavia, vaikka kulttuuriset säädökset eivät olleetkaan sitä. Hän katsoi lain suodattuvan Kristuksen läpi sen sijaan että se toteutuisi tiukoissa säädöksissä, jotka Jumala antoi silloin, kun juutalaiset erotettiin muista kansoista.
Suuri luopumus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Monet tutkijat ovat ihmetelleet, mitä tapahtui niille kristityille, jotka vaativat pakanakäännynnäisten ympärileikkauttamista. Itsestään selvänä vastauksena voidaan pitää Etiopian ortodoksikirkkoa ja koptilaista ortodoksikirkkoa, jotka harjoittavat edelleen ympärileikkausta. Ei-paavalilaisia kahdestatoista apostolista olivat Jaakob vanhurskas, Pietari ja Johannes. Näiden "nasaretilaisten" apostolien perintö eli jonkin aikaa Juudeassa ja ympäröivillä alueilla. Tutkijat ovat pyrkineet jäljittämään heidän perintöään myöhempien ryhmien, kuten ebioniittien ja elkasiittien parista. Nämä ryhmät hylkäsivät kristillisyyden sen paavalilaisessa muodossa. Ryhmät ovat olleet sitä mieltä, että päinvastoin kuin mitä Paavali antaa ymmärtää Galatalaiskirjeessä, juopa Paavalin ja muiden apostolien välillä olisi ollut syvä ja pysyvä.
Nykyään tutkijat ovat valmiita korjaamaan katolisen kirkon näkemystä omasta historiastaan näistä tutkimuksista käsin. Myös jotkut kristilliset suuntaukset ovat sitä mieltä, että lännen ja idän kirkot (katolinen ja ortodoksinen kirkko) luopuivat oikeasta Jeesuksen saarnaamasta opista. Apostolista aikaa seuranneiden apostolisten isien ja muiden kirkkoisien kirjoitusten joukossa onkin lähinnä kirjoituksia, jotka tukevat pakanallisuudesta kääntyneiden kristittyjen paavalilaista eli apostoli Paavalin mukaista näkemystä kristinuskosta. Sen sijaan Jerusalemin juutalaiskristittyjen, esimerkiksi Jeesuksen veljen Jaakobin, edustamat näkemykset ovat käytännössä katsoen hävinneet ensimmäisten kahden vuosisadan aikana. Paavalin kirjeiden kirjoittamisen aikaan heitä oltiin kuitenkin vielä pidetty "seurakunnan tukipylväinä".
Juutalaiskristittyjen Paavalille vastakkainen näkemys juutalaisen lain noudattamisesta ja esimerkiksi ympärileikkauttamisesta hävisi näin ortodoksisesta kirkosta. Samoin hävisivät monet muut alkukristityille ominaiset asiat, kuten erilaiset "salaiset kirjoitukset", initiaatioriitit ja naisten julkinen asema. Varhaisen kirkon osittain kadonneista käytännöistä voidaan saada kuva joistakin apostolisten isien kirjoituksista, kuten Didakhesta, sekä eräistä muista apokryfikirjoista.
Vainottu kristinusko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kahdensadan ensimmäisen vuoden aikana kristittyjä vainottiin, koska he kieltäytyivät palvomasta Rooman keisaria ja valtakunnan jumalia jumalina. Epäluuloa lisäsi se, ettei ehtoollinen ollut ulkopuolisille avoin, joka herätti huhuja ihmisuhreista ja irstaista menoista herättäen pelkoa ja halveksuntaa kristinuskoa kohtaan.
Vainoja oli erityisesti Neron, Domitianuksen, Trajanuksen, Antoninus Piuksen, Marcus Aureliuksen, Maximinus Thraxin, Deciuksen, Valerianuksen, Diocletianuksen ja Galeriuksen aikana. Keisari Nero julisti valheellisesti kristityt vuonna 64 syyllisiksi Rooman palon, jonka takia hän poltatti valtavat määrät kristittyjä. Decius määräsi ensimmäiset viralliset vainot vuonna 250.
Useat varhaiskristillisyyden johtohahmot kuolivat marttyyreinä uskonsa puolesta. Tältä ajalta on sanonta "marttyyrien veri on kirkon siemen". Tunnetuimpia marttyyreitä olivat muun muassa Stefanos (ensimmäinen marttyyri eli protomarttyyri), Jaakob vanhempi, Paavali ja Pietari.
Vuonna 313 Konstantinus I ja Licinius julistivat Milanon ediktissä kristinuskon hyväksytyksi uskonnoksi ja kristinuskon asema muuttui merkittävästi ja Theodosius Suuren aikana (378–395) kristinuskosta tuli Rooman valtakunnan ainoa sallittu uskonto. Idässä kirkko siirtyi vainoista suoraan keisarillisen vallan alle (ns. caesaropapismi), jo Konstantinuksen mutta erityisesti Justinianuksen säädösten seurauksena. Tämä muodostui ortodoksiselle kirkolle ongelmaksi. Lännessä kirkko pysyi itsenäisenä, koska keisari oli heikko ja paavin valta puolestaan hyvin vakiintunut.
Ensimmäiset apologeetat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ensimmäiset kristityt eivät yleisesti ottaen olleet erityisen korkeasti koulutettuja oppineita, vaan tavallisia ihmisiä – Jeesuskin oli koulutukseltaan puuseppä. Vähitellen kristinuskoon kääntyi myös oppineita keski- ja yläluokan edustajia ja filosofeja, joista tuli kristinuskon apologeettoja.
Apologeetat aloittivat kristinuskon teologisen puolustamisen pakanoiden ja ei-kristittyjen filosofien syytöksiä vastaan. Usein väittelyt käytiin kirjoitusten muodossa ja kiistakirjoittelu oppineiden kesken pakotti apologeetat muotoilemaan kristilliset opit eksaktiin muotoon. Silloin huomattiin, että apologeetoillakin oli ristiriitaisia käsityksiä kristillisestä opista. Myöhemmin oppia määriteltiin konsiileissa, joissa kristillisen opin sisältö määriteltiin. Oppia muotoiltaessa eivät aina sanat riittäneet, vaan joskus erilaisia oppikäsityksiä vaihdettiin nyrkeinkin ja keisarin sotilaat joutuivat keihäineen puuttumaan pelin kulkuun. Matsin hävinneet osapuolet yleensä tuomittiin harhaoppisiksi.
Varhaisia apologeettoja olivat muun muassa Justinus Marttyyri, Irenaeus sekä Klemens I.
Varhaiset oppiriidat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ensimmäisiä ongelmia alkukirkolle oli se, kuinka voidaan välttää kiusaus tulkita uskoa pakanallisilla termeillä. Riidat oikeasta kristillisestä opista alkoivat varhain. Kristittyjen keskinäinen yhteys oli ensimmäisinä vuosisatoina löyhää, ja erilaisten opillisten riitojen seurauksena kirkon reunat hajoilivat ensimmäisellä vuosituhannella.
Osa skismoista saatiin parannettua mutta osa on olemassa tänäkin päivänä. Kristinuskon laillistamisen jälkeen kirkko organisoitui ja järjesti kirkolliskokouksia asioiden selvittämiseksi. Koko kirkkoa edustaneita kokouksia kutsuttiin ekumeenisiksi kirkolliskokouksiksi eli konsiileiksi. Kirkolliskokoukset tuomitsivat joitakin varhaiskristillisiä ryhmiä harhaoppisiksi eli hereettisiksi tai kerettiläisiksi.
Yksi haarauma kristinuskosta oli gnostilaisuus. Muita olivat juutalaiskristilliset ebioniitit ja natsareenit. Lisäksi oli erilaisia kirkon sisäisiä lahkoja, kuten markionilaisuus, monarkismi, montanolaisuus ja alogit. Myöhemmin kirkosta erosi tai erotettiin erilaisia ryhmiä ja paikalliskirkkoja, esimerkiksi areiolaiset, apollinarialaiset, nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit.
Gnostilaisuutena tunnettu uskonnollis-filosofinen liike kehittyi suunnilleen samaan aikaan kuin kristinusko. Monet gnostilaiset olivat samalla myös kristittyjä ja opettivat kristinuskon ja gnostilaisten ajatusten synteesiä. Tämän vuoksi on hankala sanoa, syntyikö gnostilaisuus alun perin erillisenä uskontona, joka omaksui myöhemmin kristinuskon aineksia, vai syntyikö se haarautumana kristinuskosta. Gnostilaisuuden merkittävimpiä suuntauksia olivat setiläinen gnostilaisuus ja valentinolainen kristillisyys.
Gnostilaisuus erosi kristinuskosta muun muassa siinä, että kun valtavirran kristillisyydessä evankeliumi tulkittiin kirjaimellisesti, gnostilaiset tulkitsivat sen vertauskuvallisesti. Gnostilaisuuden kristinuskosta poikkeavia oppeja olivat ajatus salatusta, pelastavasta tiedosta eli gnosiksesta, tietämättömästä luojajumalasta eli demiurgista, sekä ihmisen jumalallisesta alkuperästä, joka on kahlittu ihmisruumiiseen.
Areiolaisuus oli kristinuskon presbyteeri Areioksen 300-luvulla perustama oppisuuntaus antiikin aikana. Areiolaiset eivät uskoneet Jumalan kolminaisuuteen siten, kuin katolinen kirkko. Areiolaisten mukaan Kristus on Jumalan ensimmäinen luomus, eikä siis paradoksaalisesti samaa olemusta Isän kanssa. Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 325 Areioksen oppi hylättiin hieman kyseenalaisesti ja selitettiin Kristuksen olevan syntyneen, ei luodun, ja Isän kanssa samaa olemusta.
Nestoriolaisuus oli 400-luvulla Konstantinopolin arkkipiispa Nestorioksen mukaan nimetty oppi, jonka mukaan Kristus oli oikea ihminen, muttei tosi Jumala – hän oli syntyään ihminen, mutta Jumala oli asettunut asumaan häneen. Opin mukaan myöskään Neitsyt Maria ei ollut jumalansynnyttäjä vaan vain Jeesuksen äiti. Oppi tuomittiin harhaopiksi Efesoksen konsiilissa vuonna 431, ja kirkolliskokouksessa päätettiin, että Jeesus oli samanaikaisesti kokonaan Jumala ja kokonaan ihminen.
Kilpailevat uskonnot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kristinusko ei ollut ensimmäisten vuosisatojen ainoa uskonto – vaikka olikin 200-luvulta eteenpäin selkeästi Rooman suosituin – joka etsi ja löysi käännynnäisiä. Nykyään tutkijat ovat kiinnittäneet entistä enemmän huomiota erilaisiin mysteeriuskontoihin tai mysteerikultteihin, joita syntyi erityisesti Rooman tasavallan viimeisenä vuosisatana ja jotka kasvoivat voimakkaasti Rooman keisarivallan aikana.
Rooman elämänmenon ollessa levotonta ja sisällissotien riehuessa rauhattomat ihmiset etsivät turvaa erilaisista mysteeriuskonnoista. Roomalaiset kirjoittajat, kuten Livius, kirjoittavat, että Roomaan tuotiin "ulkomaisia jumalia" Rooman valtakunnan vaikeina aikoina. Roomalaisia kääntyi myös juutalaisuuteen, joka harrasti joissain tapauksissa myös lähetystyötä. Uusi testamentti puhuu uskovista, jotka olivat todennäköisesti kääntyneet pakanuudesta ensin juutalaisuuteen, eivätkä todennäköisesti olleet ympärileikkauttaneet itseään. Filon Aleksandrialainen kirjoitti, että juutalaisten tehtävä on ottaa käännynnäiset hyvin vastaan.
Mithralaisuudeksi kutsuttu Mithran palvonta kehittyi Rooman armeijassa ensimmäisellä vuosisadalla ennen Kristuksen syntymää. Uskonnon tarkat syntyvaiheet ovat nykyään tuntemattomia, koska sillä on vain vähän tekemistä zarathustralaisen Mithran kanssa. Varhainen zarathustralaisuus oli kuitenkin dualistinen, ja nykyinen zarathustralaisuus monoteistinen, eikä kumpikaan muoto sisällä Mithraa.
Koska uskonto kehittyi hyvin liikkuvien ihmisten, ammattisotilaiden, parissa, se levisi nopeasti valtakunnan joka puolille. Uskonnosta tuli pian kaikkein suosituin mysteeriuskonto. 200-luvun Roomassa keisarit suosivat uskontoa, koska se suosi heidän valtaansa. 200-luvun lopulla Mithran ja Apollonin suositut kultit alkoivat sulautua yhteen synkretismiksi, joka tunnettiin nimellä Sol Invictus. Vuonna 274 keisari Aurelianus teki uskonnon tästä muodosta virallisen uskonnon.
Theodosiuksen vuonna 391 antaman määräyksen ja sitä seuranneiden toimien seurauksena useita mithralaisia kääntyi kristinuskoon ja mithralaiset temppelit muutettiin kirkoiksi. Nämä kirkot omistettiin usein arkkienkeli Mikaelille.
Mandealaisuus oli gnostilainen uskonto, jossa kunnioitettiin Johannes Kastajaa Jeesuksen sijasta. Legendan mukaan profeetta Mani oli mandealainen. Uskonto on edelleen olemassa.
Manikealaisuus oli yksi suuria muinaisia uskontoja. Sen perusti profeetta Mani, jonka sanotaan syntyneen Persiassa ja eläneen noin vuosina 210–275. Nimi Mani on enemmänkin kunnioitusta osoittava titteli kuin oikea nimi, ja se syrjäytti hänen varsinaisen nimensä niin, ettei sitä enää edes tunneta. Suurin osa Manin kirjoituksista on kadonnut. Hän sai todennäköisesti vaikutteita mandealaisuudesta ja aloitti saarnaamisen varhaisella iällä. Hän väitti olevansa Uudessa testamentissa luvattu Parakletos eli Puolustaja: viimeinen profeetta, profeettojen sinetti, joka päättäisi sen Jumalan ohjaamien miesten sarjan, joihin kuuluivat sellaiset henkilöt kuin Zarathustra, Hermes, Platon, Buddha ja Jeesus. Manikealaiset näkivät suuren vaivan yhdistääkseen uskontoonsa kaikki tunnetut uskonnolliset perinteet. Tämän seurauksena he ottivat käyttöön useita kristillisiä apokryfikirjoja, kuten Tuomaan teot, jotka olisivat muuten saattaneet kadota. Mani halusi esittää olevansa "Jeesuksen Kristuksen oppilas", mutta oikeaoppinen kirkko hylkäsi hänet harhaoppisena. Vaikka uskonto onkin lähes kuollut nykyään, sitä on pyritty herättämään henkiin uusmanikealaisuutena.
300- ja 400-luvut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kristinuskon laillistaminen Rooman valtakunnassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Myöhemmin kristinuskon asemaa edesauttoi keisari Konstantinuksen kristittyjä suosiva politiikka. Konstantinuksen antaman Milanon ediktin seurauksena kristittyihin kohdistuneet ajoittaiset vainot loppuivat. Konstantinus myös kutsui koolle ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen, jonka tarkoitus oli ratkoa opillisia riitoja. Konstantinuksen elinaikana kristityt olivat vielä vähemmistönä eikä keisari itse uskaltanut ottaa kastetta ennen kuin kuolinvuoteellaan. Kristittyjen lukumäärä kuitenkin kasvoi nyt nopeasti.
Pakanuuden henkiinherättäminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pakanallinen keisari Julianus Luopio yritti 300-luvun puolivälissä palauttaa pakanallisen kulttuurin. Häntä kutsuttiin "luopioksi", koska hän hylkäsi kristinuskon ja omaksui mithralaisuuden ja uusplatonismin. Hän tuki pakanakultteja ja juutalaisuutta, mukaan lukien pieleen mennyt yritys uudelleenrakentaa Jerusalemin temppeli, sekä lakkautti edeltävien keisareiden papeille antamat etuoikeudet, kuten vapautuksen veroista. Hän myös kielsi katolisia vainoamasta harhaoppisiksi tuomittuja ja palautti piispanvirkoja areiolaisuuden vuoksi viroistaan pidätetyille. Hän ei kuitenkaan saanut pakanallista sivilisaatiota nousemaan enää jaloilleen.
Kristinuskosta tulee valtionuskonto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Julianuksen vastaisku oli lyhytikäinen, sillä häntä seuranneet keisarit, kuten Konstantinus II, peruivat hänen toimensa ja rohkaisivat kristinuskon kasvua. Kristinuskon asema vahvistettiin lopulta nikealaisen uskontunnustuksen omaksuneen keisari Theodosius I:n 300-luvun lopulla antamilla säädöksillä. Kristinuskosta tuli valtionuskonto vuonna 390 ja kaikki pakanalliset kultit kiellettiin vuonna 392. Pakanauskontojen temppelit hävitettiin, ja vuonna 416 keisari Theodosius kielsi pakanoilta julkiset virat. Pakanakulttien ja -sivilisaation hävittämisessä käytettiin myös väkivaltaa, tunnetuimpana tapauksena munkkien vuonna 415 surmaama matemaatikko Theonin tytär Hypatia Aleksandrialainen.
Kirkon järjestäytyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kirkko kasvoi Konstantinus Suuren valtakauden jälkeen voimakkaasti ja lähetystyötä tehtiin myös Rooman ulkopuolella. Kristinuskon keskittyi itäiseen Roomaan, Vähään-Aasiaan, Syyriaan, Palestiinaan ja Egyptiin, jotka olivat voimakkaita alueita niin poliittisesti kuin taloudellisestikin. Kristinusko ei pystynyt selättämään muita uskontoja, vaan ne elivät usein rinnakkain, mutta muut uskonnot joutuivat usein taipumaan organisoituneen kristinuskon rinnalla.
Hallinto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nykyisistä kirkoista tutut papin, diakonin ja piispan virat olivat käytössä jo 100-luvun lopulle tultaessa.
Avainhenkilöitä olivat piispat, joiden tehtäviin kuului opin säilyttäminen ja kristittyjen sisäisten riitojen sovittelu. Heidän uskottiin olevan apostolien seuraajia. Piispoja avustivat diakonit, jotka toimivat vähempiosaisten parissa ja auttoivat ehtoollisen jaossa. Piispat olivat kaupunkiseurakuntien johtajia ja heidän valtapiirejänsä alettiin kutsua hiippakunniksi, joista arvostetuimmat sijaitsivat Roomassa, Konstantinopolissa, Antiokiassa, Jerusalemissa ja Aleksandriassa. Näiden hiippakuntien piispoja alettiin kutsua patriarkoiksi.
Hiippakunnat jaettiin pienempiin alueisiin, seurakuntiin, joita johti piispan vihkimät presbyteerit eli vanhimmat. Presbyteerin virasta kehittyi papin virka. Orjakin saattoi päästä papiksi, jos isäntä ensin vapautti hänet.
Papeilta alettiin vaatia naimattomuutta eli selibaattia askeettisen ihanteen saadessa suosiota kirkossa. Lännessä selibaattivaatimus koski pappeja ja piispoja, kun idässä se koski vain piispoja – papit saivat olla naimisissa, jos avioliitto oli solmittu ennen pappisvihkimystä.
Kirkolliset juhlat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kristityille erityisen tärkeä tapahtuma, jumalanpalvelus, sai vaikutteita juutalaisten synagogajumalanpalveluksesta. Aluksi ihmiset kokoontuivat kodeissa, mutta kirkkoja alettiin rakentaa jo 200-luvulla. 300-luvulla alkoi käyttöön vakiintua erilaisia jumalanpalvelusjärjestyksiä, joissa määriteltiin, mitä jumalanpalveluksen kussakin vaiheessa tulee tehdä tai sanoa. Jumalanpalveluksen keskeisiä osia olivat ehtoollinen, raamatunluku ja rukous.
Kristityt halusivat luoda kristilliset vastineet pakanallisille riiteille erottuakseen pakanoista. Kristillisiä vastineita pakanallisille riiteille ovat muun muassa vihkiveden pirskotus ja kynttilöiden polttaminen.
Kirkollinen juhlakalenteri syntyi 300-luvulla. Ennen Konstantinusta pääsiäinen oli ainoa kirkollinen juhla, mutta 300-luvulla siihen liitettiin 40 päivää kestävä paasto. Myös joulua alettiin viettää 300-luvulla. Joulu kehitettiin kristikunnan läntisissä osissa korvaamaan tavan juhlia hallitsijoiden ja sankareiden syntymäpäiviä. Koska Jeesuksen tarkkaa syntymäpäivää ei tiedetty, valittiin päiväksi pakanallisen aurinkojumaluuden syntymäpäivä, 25.12.
Kristologiset kiistat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kristus on ollut koko kristinuskon historian aikana keskeinen hahmo. Erityisesti käsitys Kristuksesta on jakanut kirkkokuntia ja uskontoja; Jeesus oli juutalaisten mielestä huijari, areiolaisten mielestä Jumalan Poika, katolilaisten mukaan tosi Jumala, nestoriolaisten mielestä ihminen ja jehovantodistajien mukaan arkkienkeli Mikael.
300-luvun kristillistä kirkkoa jakoivat syvästi kiistat Pyhän Kolminaisuuden luonteesta ja erityisesti Jeesuksen luonteesta kolminaisuuden osana. Nämä kristologiset kiistat käsittelivät muun muassa seuraavanlaisia kysymyksiä:
- Oliko Kristus jumala, ihminen vai luotu enkelimäinen olento, vai kaiken tällaisen luokittelun ulkopuolella?
- Muuttivatko Kristuksen tekemät ihmeet fyysistä todellisuutta, vai olivatko ne vain symbolisia?
- Nousiko Kristuksen ruumis todella fyysisesti kuolleista, vai oliko ylösnoussut Kristus yliluonnollinen olento, jota fyysiset rajoitukset eivät koskeneet?
Vuonna 325 Nikean kirkolliskokous oli tuominnut Areioksen opetukset, joiden mukaan Poika eli Sana, joka kristillisen uskon mukaan oli lihaksi tullut Jeesus Kristus, oli luotu olento ja Isä Jumalaa alempi, ja että Isä ja Poika olivat samanlaista substanssia (kreikaksi homoiousion) mutta eivät identtisiä. Kirkolliskokous muotoili Nikean uskontunnustuksen, joka julisti, että Poika ja Isä olivat samaa substanssia (kreikaksi homoousion).
Kirkolliskokous ei kuitenkaan saanut kiistoja päättymään, ja vielä keisari Theodosioksen astuessa valtaan valtakunnassa oli useita lahkoja, jotka pyrkivät saattamaan oppinsa kristikunnan yleiseksi näkemykseksi. Vaikka kukaan merkittävä valtavirran kirkonmies valtakunnassa ei varsinaisesti seurannut Areioksen oppia, osa papeista kuitenkin käytti homoiousion-muotoa, ja osa taas pyrki välttämään koko kiistan sanomalla vain, että Jeesus oli samanlainen (kreikaksi homoi) kuin Isä. Heidän vastustajansa leimasivat yleensä kaikki tällaiset henkilöt areiolaisiksi, vaikka he eivät ehkä itse katsoneet olevansa sellaisia.
Efesoksen kirkolliskokous vuonna 413 erotti puolestaan nestoriolaiset, joiden mielestä Kristus oli täysi ihminen mutta ei täysi Jumala, ja Khalkedonin kirkolliskokous vuonna 451 monofysiitit, joiden mielestä Kristus oli täysi Jumala mutta ei täysi ihminen. Kokousten päätös oli, että Kristuksessa ihmisyys ja jumaluus olivat molemmat täysin läsnä yhtä aikaa.
Raamatun pohjana kristityt käyttivät Jeesuksen aikana käytetyn juutalaisten pyhien kirjoitusten, Tanakhin, kirjojen kokoelmaa. Sen lisäksi mukaan otettiin niitä kristillisiä kirjoituksia, joiden katsottiin olevan apostolista alkuperää. Kaanonin eli kirjojen kokoelman muodostuminen tapahtui niin, että eri tahot kokosivat yhteen kirjoituksia,
joita varhaiset kristityt pitivät uskon ja opin lähteinä, jotka olivat merkittäviä siinä historiallisessa tilanteessa, jossa he elivät, ja jotka sopivat yhteen Vanhan testamentin opetusten kanssa. Näin niitä kirjoja, joiden katsottiin omaavan auktoriteettia, ei nuijittu läpi missään byrokraattisissa kirkolliskokouksissa, vaan kaanon syntyi kirjoitusten seurakuntalaisten parissa nauttiman arvostuksen perusteella. Myöhemmin kirkolliskokoukset vahvistivat jo syntyneen kirjojen kaanonin. Lopullisesti kaanon hyväksyttiin Karthagon kolmannessa kirkolliskokouksessa vuonna 397.
Keskiaika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Eurooppa oli 200-luvulta lähtien jakautunut kielellisesti ja kulttuurillisesti latinankieliseen länteen ja kreikankieliseen itään. Myös tavoissa oli eroja. Lännessä papit ja piispat elivät selibaatissa, kun taas idässä vain piispat elivät selibaatissa. Pääsiäistä vietettiin eri aikaan. Lännessä käytettiin happamatonta ehtoollisleipää, kun ehtoollisleipä oli idässä hapanta. Tärkeä opillinen ero oli, että lännessä oli päätetty Pyhän Hengen lähtevän Isästä ja Pojasta, kun taas idässä Pyhä Henki lähtee vain Isästä.
Vuonna 395 Rooma jakautui kahtia ja syntyi Länsi-Rooma sekä Itä-Rooma, eli Bysantti. Bysantista kehittyi mahtava valtakunta, jossa oli keisarin johtama valtionkirkko. Kuitenkin Bysantti kukistui turkkilaisten valloitettua Konstantinopolin vuonna 1453.
Länsi-Rooma puolestaan kukistui germaanien hyökkäyksiin jo vuonna 476, mutta germaanit omaksuivat kristinuskon Roomaan työntyessään ja näin kristinusko levisi muuallekin Länsi-Eurooppaan. Paavin katolisesta kirkosta kasvoi voimakas mahti. Läntinen kristikunta pirstoutui kuitenkin lopulta eri kirkkoihin reformaation seurauksena.
Idän ja lännen kirkot olivat 1000-luvun alussa selvästi erillään toisistaan ja vuonna 1054 Konstantinopolissa pidetyssä neuvottelussa sovittelu epäonnistui ja ortodoksinen sekä katolinen kirkko julistivat toisensa kirkonkiroukseen eli pannaan, joka purettiin vasta vuonna 1965.
Suuri skisma vuonna 1054 erotti toisistaan Länsi- ja Itä-Rooman alueiden paikalliskirkot latinankieliseksi roomalaiskatoliseksi ja kreikankieliseksi ortodoksiseksi kirkoksi. Ortodoksinen kirkko poikkeaa eron jälkeen paavin johtamasta kirkosta myös siten, että se koostuu itsenäisistä eli autokefaalisista tai autonomisista paikalliskirkoista.
Katolinen ja ortodoksinen kirkko sopivat Firenzen kirkolliskokouksessa (1438–1445) niin sanotun Firenzen unionin, mikä Itä-Roomassa kuitenkin melko pian peruttiin teologisten syiden ja kansan vastustuksen takia. Myös ortodoksinen Venäjä kieltäytyi paavin alaisuudesta. Kun ottomaanit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, he määräsivät kaikki suhteet Vatikaaniin katkaistaviksi. Idän katolisista kirkoista 1500–1900-luvuilla katolisen kirkon yhteyteen liittyneitä tai liitettyjä ortodoksisia kirkkoja kutsutaan uniaattikirkoiksi.
Bysantti keskiajalla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rooman valtakunnan länsiosan kukistuttua itäinen osa, Bysantti, jatkoi Rooman perinteitä. Bysantista kehittyi mahtava valtio, jonka keisarit yrittivät kukin vuorollaan valloittaa muinaisen Rooman alueet takaisin. Parhaiten siinä onnistui keisari Justinianus Suuri (483–565), joka piti itseään Jumalan käskynhaltijana ja ylipappina, jolla oli vastuu alamaisten käännyttämisestä kristinuskoon. Hän tahtoi rakentaa valtakuntansa kristilliselle pohjalle Konstantinus Suuren tapaan. Justinianus aloitti yhteistyön vaikutusvaltaisen Konstantinopolin patriarkan kanssa. He laittoivat oppikysymyksistä riitelevät kristilliset kuppikunnat kuriin ankarin rangaistuksin.
Kirkko sai vastuulleen sairaiden, köyhien sekä vankien hoidon ja näin kirkon ja valtion välille syntyi läheinen suhde – syntyi valtionkirkko. Lopulta keisarin ja kirkon välillä ei enää ollut selkeää eroa, vaan keisari käytti kirkonkin ylintä valtaa. Keisaria alettiin Jumalan maanpäällisenä edustajana. Kristinusko levisi Rooman valtakunnan ulkopuolelle germaaniheimojen pariin munkkien välityksellä. Ensin kääntyivät heimopäälliköt ja päälliköiden määräyksestä koko heimo vaihtoi uskontoa.
Germaanit omaksuivat kristinuskon areiolaisessa muodossa, josta he luopuivat vasta kun Klodovig kukisti germaaniheimot ja yhdisti ne Frankkien kuningaskunnaksi. Kuningas Klodovig kutsui piispat vuonna 511 kokoukseen, jossa päätettiin, että frankkilaisvaltakunnan tulee noudattaa katolista oppia.
Bysantti kukistui Justinianus Suuren jälkeen kun arabit ja gootit valtasivat suuren osan Bysantin alueista.
Katolinen kirkko keskiajalla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Paavi eli Rooman piispa oli pyrkinyt keskittämään koko kristillisen kirkon vallan itselleen jo 100-luvulta alkaen. Paaville alkoi kasautua valtaa Bysantin ollessa sekasortoisessa tilanteessa. Aluksi paavin valtikka ylsi vain Rooman kaupungin lähistölle, mutta paavin valta alkoi kasvaa paavien ryhtyessä yhteistyöhön frankkihallitsijoiden kanssa. Paavi ja Pipin Pieni solmivat 700-luvulla sopimuksen, jossa kuningas lupasi olla uskollinen paaville sekä suojella tätä ja paavi asetti Rooman kirkon kuninkaan suojelukseen. Paavi sai samalla myös maa-alueita Italiasta.
Seuraavaksi frankkien valtaistuimelle nousi Kaarle Suuri, joka käännytti valloittamansa alueet kristinuskoon. Kääntymispäätöstä helpotettiin asein. Lopulta Kaarle omistikin lähes kaikki Rooman imperiumiin kuuluneet läntiset alueet.
Inkvisition synty keskiajalla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Keskiajalla kehittyi pysyvä järjestelmä harhaoppeja vastaan. 1100-luvun alusta lähtien kirkon konsiilit vaativat maallisia hallitsijoita syyttämään kerettiläisiä. Ensimmäinen keskiaikaisista inkvisitioista oli episkopaalinen inkvisitio, joka perustettiin vuonna 1184 paavin bullalla Ad abolendam. Inkvisitio oli vastaus voimistuvaan kataariharhaoppiin (albigenssit) Etelä-Ranskassa. Episkopaaliseksi sitä nimitetään, koska inkvisitiota valvoivat paikalliset piispat (latinaksi: episcopus). Episkopaalinen inkvisitio ei ollut toimissaan kovinkaan tehokas.
Paavi Gregorius IX loi 1231 paavillisen inkvisitiolaitoksen, joka oli vastaus episkopaalisen inkvisition epäonnistumiseen. Siihen nimitettiin tehtävään koulutettuja ammattilaisia. Inkvisiittorit tulivat eri munkkikunnista ja papistosta, mutta pääasiassa dominikaanisesta veljeskunnasta. Kidutus kuulustelun yhteydessä sallittiin 1252 paavi Innocentius IV:n bullalla ad extirpanda. Inkvisition kuulustelumenetelmät eivät kuitenkaan olleet tehokkaita maallisiin oikeusistuimiin verrattuna, koska verenvuodatus tai kuullustellun tappaminen oli kielletty. Koska harhaoppisuus oli myös maallisen oikeuden vastaista, inkvisitio saattoi kuitenkin luovuttaa epäillyn maalliselle tuomioistuimelle kidutettavaksi. Myös inkvisition langettaman kuolemantuomion täytäntöönpano oli maallisen hallinnon vastuulla.
1200-luvun jälkeen inkvisitio levisi pohjoiseen Saksaan ja Skandinaviaan. Skandinaviassa sillä ei kuitenkaan ollut juuri merkitystä. Englantiin inkvisitiota ei perustettu, mutta Espanjan ja Portugalin valloitusten myötä se vietiin myös Amerikan mantereelle.
Päinvastoin kuin aikaisemmin on oletettu, inkvisitiolla ei juuri ollut osallisuutta noitavainoihin. Kirkon ollessa valtansa huipulla 1000–1300-luvuilla, vainoja ei juuri esiintynyt. Paavi Aleksanteri IV kielsi vuonna 1258 inkvisitiota tutkimasta noituutta; kielto kumottiin vasta sata vuotta myöhemmin. Uudella ajalla, noitavainojen ollessa huipussaan, inkvisition oppineet pitivät noituuteen uskomista lähinnä taikauskona ja kielsivät sen tutkimisenkin. Inkvisitio toimi tällöin vain Italiassa ja Espanjassa. Pääosa noituudesta tuomituista oli kylä- ja paikallisoikeuksissa maallikkojen tuomitsemia.
Rooman inkvisitio
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Paavi Paavali III perusti 1542 vakituisen elimen, jonka tarkoitus oli puolustaa uskon eheyttä ja tutkia ja kieltää virheelliset opinkappaleet. Tämä elin, Sacrae Congregationis Sancti Officii, ryhtyi paikallisinkvisitioiden valvojaksi. Siihen kuului paavin nimittämä puheenjohtaja, yleensä kymmenen muuta kardinaalia, prelaatti ja kaksi avustajaa, jotka dominikaanit nimittivät. Sillä oli myös teologian ja maallisen lain asiantuntijoita.
Vuonna 1616 asiantuntijat antoivat vastauksen väitteeseen, että Aurinko on liikkumaton ja maailmankaikkeuden keskus ja maa kiertää sitä, arvion että väite on typerä ja absurdi, ensimmäinen kohta harhaoppinen ja toinen uskossa väärä. Lausunnon perusteella Kopernikuksen De revolutionibus orbium coelestium lisättiin kiellettyjen kirjojen luetteloon. Sama elin käsitteli 1633 Galileo Galilein tapauksen. Galilein esittämän teorian mukaan Maa kiersi Aurinkoa, eikä kirkko voinut hyväksyä tällaista käsitystä. Galilei perui lopulta väitteensä 22. kesäkuuta 1633, kun häntä oli uhkailtu kidutuksella.
Kaikkia kerettiläisiä, ateisteja ja muita harhaoppisia ei kuitenkaan tuomittu inkvisitiossa. Tapauksia hoitivat myös paikallisoikeudet, ja rienaajat voitiin tuomita jopa kuolemaan.
Ristiretket olivat 1000–1200-luvuilla suoritettuja uskonnollisesti motivoituja ja teologisesti perusteltuja sotaretkiä, jotka paavi hyväksyi.
Aluksi tarkoitus oli vallata Jerusalem, minkä vuoksi ensimmäiset ristiretket kohdistuivat muslimeja vastaan. Myöhemmin ristiretkiä tehtiin myös muita Euroopassa olevia pakanallisia maita ja kansoja kohtaan, muun muassa Suomeen ja Baltiaan. Ristiretkinä voidaan myös pitää Etelä-Euroopan harhaoppisia kuten kataareja vastaan suunnattuja sotaretkiä. Ristiretket eivät kuitenkaan tuottaneet kristikunnan kannalta tulosta.
Ristiretkeläiset hävisivät Pyhän Maan muslimeille ja lopulta turkkilaiset valtasivat Konstantinopolin vuonna 1453, mikä merkitsi samalla Bysantin valtakunnan loppua.
Uskonpuhdistus eli reformaatio on 1500-luvulla Länsi-Euroopassa alkanut liike, joka syntyi alun perin Wittenbergissä toimivan saksalaisen augustinolaismunkki Martin Lutherin toiminnan tuloksena. Luther kirjoitti 31. lokakuuta 1517 tuttavilleen ja muutamille piispoille huolestuneen kirjeen anekaupan epäkohdista. Kirje sisälsi liitteenä 95 teesiä anekaupasta ja aneilla luvatusta armosta aneiden ostajille. Teesien seurauksena Luther katolinen kirkko julisti hänet kerettiläiseksi ja hänen esimerkkiään seuraten syntyi uskonpuhdistuksia ympäri Eurooppaa. Näin syntyivät Euroopan protestanttiset kirkot ja suuntaukset.
Uskonpuhdistuksen taustaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Uskonpuhdistuksen pääkohdat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Uskonpuhdistus Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Parannettava! Lähteitä: http://www.evl.fi/kkh/to/kkn/koulu/kirkvalt.html http://yhdistykset.etela-karjala.fi/lssty/artikkelit/holma/uskonpuhdistus.htm http://kotisivu.mtv3.fi/suomenhistoria/historia/kirkko/uskonpuh.htm http://fi.wikipedia.org/wiki/Uskonpuhdistus http://fi.wikipedia.org/wiki/Uskonpuhdistus_Suomessa http://fi.wikipedia.org/wiki/Vastauskonpuhdistus
1900- ja 2000-luvut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1900- ja 2000-lukujen kristinuskoa kuvaa yhä lisääntynyt jakautuminen pääasiassa sekä liberaalimpaan että konservatiivisempaan suuntaan. Toinen ajalle tyypillinen ilmiö on ollut länsimaisen yhteiskunnan maallistuminen.
Monet kirkot, kuten katolinen kirkko, ovat tehneet monia uudistuksia muuttuakseen ajan mukana. Kristittyjen vainot kommunistisessa Itä-Euroopassa johtivat idän ja lännen kirkkojen lisääntyneisiin yhteyksiin, koska ortodokseja muutti länteen. Ekumeeninen toiminta on laajentunut, alkaen erityisesti Edinburghin lähetyskokouksesta vuonna 1910. Lähetystyö on levinnyt uusille alueille Lähi-idässä ja Aasiassa, jolloin kristinusko on saanut itselleen uuden kasvusuunnan, ja suurin osa uusista kristityistä on kehitysmaissa.
Modernismi ja kristillisen fundamentalismin vastareaktio
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valistusajan seurauksena syntyi tieteellisiä ja kulttuurisia virtauksia, jota voidaan kutsua modernismiksi.
Kun se alkoi vaikuttaa protestanttisissa kirkoissa 1800-luvulla, syntyi niin sanottu liberaalikristillisyys ja siihen liittyvä liberaaliteologia, jotka pyrkivät saattamaan kirkon opetukset yhteneväisiksi uusien ajatusten kanssa. Samalla uskonnon rooliin yhteiskunnassa alettiin suhtautua kriittisesti. Samalla syntyivät myös kriittinen raamatuntutkimus, ja uusi avoimuus kristinuskon perinteisten oppien kyseenalaistamisessa ja tulkinnassa. Vastareaktiona tälle kehitykselle syntyi kristillinen fundamentalismi, joka on hylännyt filosofisen humanismin radikaalin vaikutuksen kristinuskolle.
Se on hyökännyt erityisesti raamatuntulkinnan liberaaleja lähestymistapoja ja ateistisia teorioita vastaan, jotka ovat tunkeutuneet kirkkoihin. Fundamentalistista liikettä on syntynyt eri suuntauksien sisälle vastustamaan historiallisesta kristinuskosta luopumista. Ajan kuluessa fundamentalistinen evankelioiva herätyskristillinen liike on jakaantunut kahteen päähaaraan, josta toista kutsutaan nykyään fundamentalistiseksi ja toista, maltillisempaa haaraa evankelikaaliseksi. Kummatkin suuntaukset ovat saaneet alkunsa angloamerikkalaisessa maailmassa, mutta suurin osa evankelikaalisista on nykyään sen ulkopuolella.
Maallistumisen leviäminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yhteiskunnan maallistuminen alkoi vähitellen jo renessanssin ajasta alkaen, ja voimistui valistusajan jälkeen. Esimerkiksi Norrisin ja Inglehartin (2004) tutkimuksen mukaan 28 % suomalaisista ei usko persoonallisen jumalan olemassaoloon, kun taas Ruotsissa saman tutkimuksen mukaan 64 % ei usko persoonallisen jumalan olemassaoloon.[18] Kuitenkin suurin osa koki, että he "kuuluvat" johonkin uskonnolliseen suuntaukseen. Suomi on seurannut tässä suhteessa muita eurooppalaisia valtioita. Vaikka maassa vallitsee edelleen kansalliskirkko, on uskonto käytännössä erotettu poliittisesta hallinnosta. Lukujen valossa Euroopan maallistuminen on saattanut kuitenkin kääntyä viime aikoina jossain määrin toiseen suuntaan kirkkojen muuttaessa toimintaansa hitaasti.
Pohjois- ja Etelä-Amerikassa ja Australiassa osallistuminen uskonnollisiin menoihin on yleisempää kuin Euroopassa. Samaan aikaan muut kansakunnat näkevät nämä alueet sosiaalisilta arvoiltaan konservatiivisimpina. Erityisesti Yhdysvallat on uskonnollisuudessa muita kansoja konservatiivisempi johtuen kristinuskon lujasta jalansijasta sen eteläisissä ja keskilännen osavaltioissa. Etenkin Yhdysvalloissa kristinusko on alkanut vaikuttaa uudelleen yhteiskunnan päätöksenteossa.
Etelä-Amerikka, joka on ollut historiallisesti katolista aluetta, on kokenut viimeisen 80 vuoden aikana laajan evankelikaalisen ja helluntailaisen herätyksen ulkomaisten lähetystyöntekijöiden ansiosta. Esimerkiksi Etelä-Amerikan suurin maa Brasilia on väkiluvulla mitattuna maailman suurin katolinen maa, mutta samalla myös maailman suurin evankelioivan herätyskristillisyyden maa. Brasiliasta voidaan löytää eräät maailman suurimmat seurakunnat.
Muita kehityssuuntia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yksi merkittävimpiä 1900-luvun kristillisyyden kehityssuuntia on ollut helluntaiherätyksen nousu. Vaikka sen juuret ovatkin syntyneet jo ennen vuotta 1900, sen katsotaan varsinaisesti syntyneen 1900-luvun alussa. Liikkeen leviämiseen liittyi niin sanottuja ensimmäisen helluntain tyyppisiä ihmeitä. Myöhemmin helluntailaisuus synnytti karismaattisen liikkeen olemassa olevien kirkollisten instituutioiden sisälle, ja se jatkaa merkittävänä voimana länsimaisessa kristillisyydessä. Karismaattisuutta on esiintynyt myös niin katolisessa kuin esimerkiksi luterilaisessa kirkossakin.
Yksi 1900-luvulla noussut liike on ollut kristillinen anarkismi, joka hylkää kirkot ja kaikki muut uskonnolliset auktoriteetit paitsi Jumalan. Kristillinen anarkismi uskoo myös täydelliseen väkivallattomuuteen. Liikkeen syntyyn vaikutti Leo Tolstoin vuonna 1894 julkaistu kirja Jumalan valtakunta on keskellänne.
Kristinusko nykyään
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kristinusko on suurin uskonto 2,039 miljardilla kannattajallaan. Kaksi seuraavaksi suurinta ovat islam 1,226 miljardilla ja hindulaisuus 828 miljoonalla.[19] Kristityistä 1,1 miljardia on katolisia, 225 miljoonaa ortodokseja ja 77 miljoonaa anglikaaneja.[20]
Kristinuskoon kuuluu monia haaroja, kuten esimerkiksi katolisuus, ortodoksisuus ja useita protestantismin muotoja. Muihin muotoihin kuuluvat uskonsuuntaukset, jotka ilmoittavat kuuluvansa erilliseen historialliseen kehitykseen, kuten esimerkiksi mormonismi sekä Jehovan todistajat. Kahta viimeksi mainittua ei kuitenkaan pidetä yleisesti kristillisinä, koska ne eivät hyväksy kolminaisuusoppia.
Vaikka kristinusko on maailman suurin uskonto ja lähetystyö on edelleen voimakasta, uskonnon kannattajamäärä suhteessa maailman väkilukuun ei juuri kasva. Kristinusko kuitenkin kasvaa nopeasti joillakin maantieteellisillä alueilla kuten Aasiassa (+3,66 %Malline:Lähde), Afrikassa (+2,83 %Malline:Lähde) ja Etelä-Amerikassa (+1,52 %Malline:Lähde) ja erityisesti joissakin suuntauksissa (evankelikaalisuus +4,7 %,Malline:Lähde karismaattisuus +3,9 %Malline:Lähde). Kristinusko menettää kannattajiaan eniten Länsi-Euroopassa (-0,44 %Malline:Lähde) ja perinteisten kristillisten kirkkojen keskuudessa (+0,5 %Malline:Lähde). Täten voidaan sanoa, että kristinuskon yleisluonne on muuttumassa. Kristinuskon painopiste on siirtymässä kolmanteen maailmaan ja kohti herätyskristillisyyttä.
Kaikki kristityiksi lasketut ihmiset eivät hyväksy kaikkia saati usein edes useimpia teologisia kantoja, joita heidän kirkkonsa edustaa. Lännen kristittyihin vaikutti voimakkaasti 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun valistuksen aate, joka esimerkiksi aloitti tapahtumasarjan, joka johti monessa maassa uskonnon ja valtion erottamiseen. Tämän myötä oli mahdollista olla julkisesti eri mieltä asioista kirkon kanssa ja uskonnonvapauden tullessa kirkosta oli mahdollista erota kokonaan. Tämä johti kirkosta eroamisiin ja epäilyn sekä humanististen ja ateististen aatteiden sekä muiden teististen uskontojen kuin kristinuskon nousuun perinteisesti kristityissä maissa.
Valistuksen ja nykyaikaistumisen vaikutuksesta kehittyi kirjaimellisesti tuhansia erilaisia protestanttisia liikkeitä ja katolisuudesta erkaantuvia haaroja, jotka eivät esimerkiksi tunnusta katolisen kirkon toteuttamia uudistuksia. Näille vapaisiin suuntiin kuuluville liikkeille on usein tyypillistä Raamatun kirjaimellinen tulkitseminen ja elävän omakohtaisen uskon korostaminen ja todeksi eläminen. 1900-luvun lopulla monet vapaiden suuntien liikkeet ovat tehneet paljon yhteistyötä muun muassa puhujavaihdosten ja evankeliointikampanjoiden muodossa.
Yhdysvalloissa ja Euroopassa valistus, nykyaikaistuminen ja liberalismi johtivat maallistumiseen. Monet kristityt eivät osallistu perinteisiin uskonnollisiin juhlamenoihin ja velvollisuuksiin, käyden kirkossa ainoastaan muutamina juhlapyhinä, jos silloinkaan. Monilla maallistuneilla on kaksijakoinen suhtautuminen uskonnolliseen elämään. Toisaalta he pysyttelevät kirkon jäseninä identiteettisyistä, mutta toisaalta sekulaari länsimainen ajatusmalli ja elämäntapa ajavat heitä usein pois kristinuskosta. Tätä maallistumisen aikaansaamaa kristillisyyttä kutsutaan usein tapakristillisyydeksi, jossa ihmiset kuuluvat edelleen kristillisiin yhteisöihin, mutta eivät ole vakaumukseltaan kristittyjä.
Vapaamielinen kristinusko levisi nopeasti 1900-luvun alussa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. 1960-luvulla monet suurimmista kirkoista voitiin luokitella vapaamielisiksi. Kehitys on kuitenkin kääntynyt, ja 2000-luvun alussa, vaikka vapaamielinen kristinusko on edelleen yleisin kristinuskon puhemies maallisessa yhteiskunnassa, vapaamielisten kristinuskon kannattajien määrä on laskussa. Tämä johtuu osaksi vapaamielisten kristillisten kirkkojen väkimäärän vähenemisestä maallistumisen takia, ja osaksi kasvavien konservatiivisten sekä karismaattisten suuntauksien noususta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ainoat kasvavat uskonsuuntaukset ovat vanhoillista kristillisyyttä edustava etelän baptismi ja perinteisiin käsityksiinsä pitäytyvä ortodoksinen kirkko, johon monet protestanttiset yhteisöt ovat liittyneet. Suomessa tilanne on edelleen verraten vakaa valtiokirkollisen kristillisyyden osalta.
Idän kirkkoihin valistuksella on ollut vähemmän vaikutuksia. Kommunististen maiden uskontokielteisessä ilmapiirissä ortodoksiset kirkot ja katoliseen kirkkoon kuuluvat idän katoliset kirkot takertuivat vanhoihin perinteisiin muuttumatta juurikaan, vaikka jäsenmäärät laskivat. Nykyään itäisessä Euroopassa ja Venäjällä kiinnostus kristinuskoon ja uskontoihin yleensä on kommunismin romahduksen jälkeen ollut voimakkaassa kasvussa. Myös protestantismi on leviämässä näihin maihin.
Etelä-Amerikassa ja Afrikassa käännytystyön suunta on jopa vaihtunut ja monet pienemmät mantereilla vaikuttavat kirkkokunnat lähettävät lähetystyöntekijöitä Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan.
1900-luvun jälkipuolella jotkut puhuivat niin sanotusta megakirkosta. Se palvelisi epäileviä ei-kristittyjä. Esimerkiksi Alfa-kurssi on nähty esimerkkinä tällaisesta toiminnasta.
Nykyaikana järjestäytynyt kristinusko on joutunut kasvaviin vaikeuksiin sopeutua ihmisten haluun ilmaista uskonnollisuutta tavalla, joka on heille omaehtoista.Malline:Lähde Tämä on johtanut erityisesti karismaattisen kristillisyyden nousuun, jossa ihmisen henkilökohtaisella elämyksellisyydellä on huomattavasti enemmän tilaa kuin perinteisissä kristillisissä kirkoissa.
Nopeiten kasvava ryhmä kristinuskon piirissä on evankelikaalinen liike.Malline:Lähde Monissa suurissa protestanttisuuntauksissa on erityisen toimelias evankelikaalinen vähemmistö ja joissakin tapauksissa jopa enemmistö. Evankelikaaliset suhtautuvat usein hyvin myönteisesti eri kristinuskon suuntauksien väliseen yhteistoimintaan.
Uskon sisältö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kristillisen uskon sisältö on kuvattuna Vanhan ja Uuden testamentin kirjoituksissa sekä varhaisten kristittyjen kirjoituksissa ja kirkolliskokousten päätöksissä. Kristillisten kirkkokuntien välillä on erilaisia käsityksiä siitä, missä määrin varhaisten kristittyjen kirjoitukset ja kirkolliskokousten opinmuotoilut ovat sitovia. Raamatun jonkinlaisen ohjaavan luonteen tunnustavat kaikki kristilliset kirkkokunnat. Protestanttisia kirkkokuntia on ohjannut reformaatiosta lähtöisin oleva perinne sola scriptura, jonka mukaan Raamattu on ainut opin lähde.
Kristinusko syntyi juutalaisuuden sisällä. Jeesus Nasaretilainen ja hänen läheiset oppilaansa olivat kaikki juutalaisia. Kristinuskon pääsuuntausten mukaan kristinusko on juutalaisen uskonnon täyttymys tai jatkumo. Kristinusko ymmärtää itsensä juutalaisen messiasodotuksen täyttymyksenä: Jeesus Nasaretilainen on kristittyjen mukaan juutalaisten odottama pelastaja, Jumalan lähettämä voideltu kuningas (hepr. mašiah, kr. kristos). Jeesus Nasaretilaista kutsutaankin kristinuskossa Herraksi, joka on Vanhassa testamentissa sekä voidellun kuninkaan että Jumalan arvonimi. Varhaisin kristillinen uskontunnustus oli, että Jeesus Nasaretilainen tunnustettiin Herraksi (Room. 10: 9-10, Fil. 2:10).
Kristinuskon mukaan Jeesus Nasaretilaisen kuolema ja ylösnousemus on pelastuksen lähtökohta, joka tarjoaa pelastuksen kaikille ihmisille ja kansoille, ei vain juutalaisille – tämäkin tosin oli kristinuskon alkuvaiheissa kiisteltyä. Matteuksen evankeliumin loppu on tallentanut varhaiskristillisen käsityksen siitä, että kristityt kokivat tehtäväkseen julistaa pelastusta kaikille kansoille (Mt. 28: 18-20). Juutalaisten asemasta on kristinuskon sisällä erilaisia näkemyksiä. Niin sanotun korvausteologian kannattajat eivät näe juutalaisia enää Jumalan valittuna kansana, koska he hylkäävät Jeesuksen roolin messiaana ja Jumalan Poikana. Toisissa näkemyksissä esimerkiksi korostetaan juutalaisten asemaa Jumalan kansana ja sen oikeutta Palestiinaan.
Keskeisiä kristinuskon tapahtumia ovat Jeesuksen syntymä (inkarnaatio, "Sanan tuleminen lihaksi", Joh. 1), kärsimys, ristiinnaulitseminen, kuolema ja ylösnousemus, jonka tavoitteena oli ihmiskunnan pelastaminen synniltä ja kuolemalta. Osa kristinuskon suuntauksista näkee, että pelastus koskee vain "valittuja", ei siis koko ihmiskuntaa. Keskeinen on myös usko Pyhään Kolminaisuuteen eli kolmiyhteiseen Jumalaan Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Kristinuskon mukaan kristinuskon Jumala lähetti Poikansa (tai Pojan, joka on saman Jumalan toinen persoona) maan päälle pelastamaan ihmiset. Eräs keskeisistä kristinuskon käsitteistä on Jumalan armo, jonka vuoksi Poika tuli ihmiseksi – sovitusuhriksi – sovittamaan maailman synnit.
Keskeinen uskomus kristinuskossa on, että Jeesuksen Kristuksen ristillä tapahtuneen uhrikuoleman ja ylösnousemuksen vuoksi ihminen puhdistetaan synneistään ja hän täten pelastuu kadotukselta. Keino tämän sovituksen omalle kohdalle tulemiseksi on yleensä nähty sakramenteissa ja/tai uskossa. Protestanttisen korostuksen mukaan ihminen saa pelastuksen "yksin armosta", ilman ihmisen omia ansioita (monergia). Joissakin kristinuskon haaroissa taas korostetaan enemmän tai vähemmän ihmisen omien tekojen tai moraalin vaikutusta pelastukseen Jeesuksen ristinkuoleman ohella (synergia).
Kristinuskon traditionaalisen käsityksen mukaan ylösnoussut Kristus ilmestyi oppilailleen 40 päivän ajan, kunnes hän nousi taivaaseen. Viimeisenä päivänä hän palaa takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet.
Kristinuskon keskeiset pyhät toimitukset ovat kaste ja ehtoollinen. Ehtoollisen merkityksestä kristittyjen kesken on suurtakin erimielisyyttä. Useissa vanhoissa kirkkokunnissa (mm. katolinen, ortodoksinen, luterilainen ja anglikaaninen kirkko) ehtoollisen katsotaan antavan yhteyden Kristuksen todelliseen ruumiseen ja vereen ja siten yhteyden Jumalaan. Sen sijaan reformoidun kirkon käsityksen mukaan ehtoollinen on lähinnä muistoateria, jota vietetään Kristuksen käskyn johdosta. Reformoitua tulkintaa edustavat myös monet niin sanotut vapaakirkot.
Monissa kirkoissa katsotaan sakramentteja olevan seitsemän: kaste, ehtoollinen, konfirmaatio tai mirhavoitelu, rippi eli katumuksen sakramentti, avioliittoon vihkiminen, pappeus ja sairaiden voitelu. Protestanttisissa kirkkokunnissa on kaksi sakramenttia, kaste ja ehtoollinen, ja muista viidestä toimituksesta käytetään nimitystä pyhä toimitus tai pelkästään kirkollinen toimitus. Kaikissa protestanttisissa vapaakirkoissa näitä toimituksia ei välttämättä tunnusteta tai käytetä. Joissakin kirkkokunnissa on myös muita pyhiä toimituksia, joita joskus nimitetään "sakramentaaleiksi" on esimerkiksi hautaan siunaaminen, munkiksi vihkiminen, kirkon vihkimen ja veden pyhitys. Niiden katsotaan välittävän Jumalan armoa. Erittäin monissa kristillisissä kirkkokunnissa on käsitys jonkinlaisesta pappis- tai saarnavirasta, jonka tehtävänä on hoitaa pyhiä toimituksia sekä julistaa pelastuksen sanomaa niille, jotka eivät ole sitä vielä kuulleet.
Dogmit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kristinuskossa on käytännössä kaksi yhteistä dogmia: dogmi kolmiyhteisestä Jumalasta ja dogmi inkarnoituneesta Kristuksesta eli siitä miten Kristus on tosi Jumala, joka syntyi ihmiseksi sovittaakseen ihmiskunnan synnit. Usein kaikkia opinkohtia kutsutaan virheellisesti dogmeiksi. Kirkkokunnan kaikkien dogmien kokonaisuutta kutsutaan dogmaksi.[21]
Kristillinen teologia on pyrkinyt käsitteellisesti ilmaisemaan kristinuskon keskeisiä käsityksiä. Sen juuret ovat yhtäältä juutalaisuudessa ja apostoli Paavalin kirjeissä ja toisaalta antiikin pelastususkonnoissa ja filosofisissa opeissa, erityisesti platonismin eri muodoissa ja mithralaisuudessa. Kristillinen oppi ja Uuden testamentin ajattelu pohjautuu osittain juutalaisten pyhiin kirjoituksiin, joista useimmat on koottu Vanhaan testamenttiin.
Kristinuskon keskeisimmät dogmit muotoiltiin vuosien 325 ja 787 välisenä aikana pidetyissä seitsemässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, jotka järjestettiin ennen idän ortodoksisen ja lännen katolisen kirkon eroa vuonna 1054. Näiden kokousten pohjalta muotoiltiin Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus, jonka suurin osa kristillisistä kirkoista hyväksyy. Yhtenäisimmät ja yleisesti hyväksytyimmät opinkohdat, joiden säilyvyys on ollut kenties pisin ja jotka suurin osa kristillisistä suuntauksisata hyväksyvät ovat seuraavat:
- Jumala on kolmiyhteinen, toisin sanoen Jumalalla on yksi olemus, mutta kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki.
- Jeesus on samanaikaisesti täysin jumalallinen ja täysin inhimillinen.
- Maria, Jeesuksen äiti, kantoi kohdussaan ja synnytti Jumalan Pojan. Jeesus sikisi Jumalan Hengestä, mutta toisaalta hän oli myös olemassa jo ennen syntymäänsä, "ennen kaikkia aikoja", ja mukana jo maailman luomisessa. Ihmiseksi tullessaan hän kuitenkin saavutti ihmisluonnon ja tahdon.
- Jeesus on juutalaisten odottama, Vanhassa Testamentissa ennustettu messias ja Daavidin valtaistuimen perillinen. Hän hallitsee Jumalan oikealla puolella kaikella auktoriteetilla ja vallalla. Hän on ihmiskunnan toivo, neuvonantaja ja tuomari. Ennen hänen paluutaan kirkolla on auktoriteetti ja velvollisuus saarnata ilosanomaa ja kerätä uusia kannattajia.
- Jeesus oli kaikista synneistä vapaa. Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta häneen uskovat saavat syntinsä anteeksi ja tekevät sovinnon Jumalan kanssa.
- Kristityt kastetaan. Pyhä Henki tulee heille Jeesuksen lähettämänä opettamaan Raamatun tuntemisessa, tuomaan toivoa ja johdattamaan todelliseen tietämykseen Jumalasta ja hänen tahdostaan ja auttamaan heitä kasvamaan pyhyydessä. Uskon kautta heidät tullaan herättämään henkiin ja he elävät ikuisen elämän Kristuksen kanssa.
- Jeesus palaa Tuomiopäivänä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
Historiallisesti monilla kristillisillä järjestöillä on ollut poikkeavia käsityksiä siitä, mitkä ovat kristinuskon dogmaattiset peruspilarit. Vanhoista lahkoista kuten gnostilaisuus, kataarit ja muut katolisen kirkon keskiajalla kerettiläisiksi tuomitsemat suuntaukset ulottuu pitkä hajaannus aina nykypäivän Jehovan todistajiin, rastafareihin ja mormoneihin, joiden ei usein katsota kuuluvan kristinuskon piiriin. Esimerkiksi mormonit katsovat, että vuonna 1829 Jumala loi uuden apostolin tuomalla kristikansalle lisää opetuksia ja tekstejä heidän johtajansa Joseph Smithin kautta. Huolimatta opillisista erimielisyyksistä Jeesusta kuitenkin pidetään lähes poikkeuksetta keskeisenä hahmona opillisessa rakenteessa. Jotkut suuntauksista pitävät itseään ainoana oikeana kristittynä kirkkona – tällaisia suuntauksia kutsutaan usein lahkoiksi.
Tunnukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kala on alkukristillinen uskontunnustus ja ensimmäinen kristillinen symboli.[23] Sen juuret ovat kreikankielisessä sanassa ἰχθύς (ikhthýs), joka tarkoittaa kalaa. Iktys ei ole vain kala, vaan siihen liittyy akronyymi, joka tekee tästä yksinkertaisesta kalaa muistuttavasta kuviosta alkukristillisen uskontunnustuksen. Sana iktys sisältää kreikkalaiset kirjaimet: Ioota (Ι), Khii (Χ), Theeta (Θ) Ypsilon (Υ) ja Sigma (Σ). Näistä kirjaimista voidaan johtaa alkukristillinen uskontunnustus, joka on atinalaisin kirjaimin Iēsūs Khristos Theū (H)yios Sōtēr , joka on suomeksi Jeesus Kristus Jumalan Poika Pelastaja.
Iktyksen uskontunnustuksen omaisen sisällön uskotaan saaneen alkunsa Martan sanoista: Malline:Quote Kristityt alkoivat käyttää iktystä luultavasti toisella vuosisadalla keisari Trajanuksen vainojen aikana Roomassa. Vainojen aikana kristillisyydestä oli syytä olla hiljaa, sillä muutoin saattoi tie johtaa amfiteatteriin teurastettavaksi. Kristityt pakenivat vainoja katakombeihin, joihin roomalaiset eivät useinkaan edes uskaltaneet mennä. Iktys on yleinen aihe katakombimaalauksissa ja sen uskotaan toimineen eräänlaisena tienviittana labyrinttimaisissa katakombeissa siten, että kalan "nokka" osoitti oikean tien.
Teloitusvälinettä kuvaava risti on kristinuskon tunnetuin tunnuskuva. Kristinoppi nojaa siihen, että Kristus antoi naulita itsensä vapaaehtoisesti ristille. Vertauskuvallisia selityksiä ristille on esimerkiksi se, että pystypuu kuvaa pystysuuntaista, "taivaallista" ulottuvuutta ja lyhyempi poikkipuu puolestaan "vaakasuuntaista" maailmaulottuvuutta.
Kristillisiä kirkkokuntia ja yhteisöjä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Katoliset
- Ortodoksit
- Luterilaiset (Evankelis-luterilainen kirkko)
- Reformoidut
- Anglikaanit
- Baptistit
- Metodistit
- Helluntailaiset
- Adventistit
Kirkkojen koko valtioittain
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä].svg){kind=small}
Luvut perustuvat kristillisten kirkkojen rekistereissä oleviin lukuihin.
- Yhdysvallat - 223 miljoonaa
- Brasilia - 136 miljoonaa
- Entinen Neuvostoliitto - 105 miljoonaa
- Meksiko - 85 miljoonaa
- Saksa - 61 miljoonaa
- Filippiinit - 57 miljoonaa
- Yhdistynyt kuningaskunta - 50 miljoonaa
- Italia - 48 miljoonaa
- Nigeria - 45 miljoonaa
- Ranska - 44 miljoonaa
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Hakusana dogmi
- ↑ :Ap.t. 11:26
- ↑ Wikipedia (luettu 1.5.2007)
- ↑ Kirkkohistorian aikajana
- ↑ :Joh. 5:18
- ↑ :Matt. 26:59
- ↑ :Apt. 15:7-21
- ↑ :Ap.t. 10
- ↑ :Ap.t. 6
- ↑ :Ap.t. 1:19
- ↑ :Jes. 56:6-8
- ↑ :Kol 3:11
- ↑ :Gal. 2:14
- ↑ :Gal. 5:2
- ↑ :Gal. 2:21
- ↑ :Gal. 2:7-9
- ↑ :Ap.t. 15:20
- ↑ Atheism: Contemporary Rates and Patterns (luettu 8.5.2007)
- ↑ [1]
- ↑ [2]
- ↑ Aamenesta öylättiin: Dogmi (luettu 8.5.2007)
- ↑ Kotisatama.net (luettu 22.12.2006)
- ↑ evl.fi (luettu 22.12.2006)