Psykologia/Koulukunnat ja suuntaukset

Wikikirjasto

Sisällysluettelo 1 Psykoanalyysi 2 Behaviorismi 3 Kognitiivinen psykologia 4 Analyyttinen psykologia

[muokkaa] Psykoanalyysi

Psykoanalyysin isä on Sigmund Freud (1856-1939), joka loi yksinään kokonaisen koulukunnan. Freud oli alun perin lääkäri, joka hoiti mm. neurooseja. Hän perusti vuonna 1896 yksityisvastaanoton ja samoihin aikoihin hän aloitti myös julkaisutoimintansa. Freudilla oli tapana joutua huonoihin väleihin työkavereidensa kanssa. Alussa hän teki yhteistyötä Josef Breuerin kanssa, mutta heidän välinsä katkesivat 1905, koska Breuerilla oli erilainen käsitys ihmisen seksuaalisuudesta kuin Freudilla. Myöhemmin Freud teki läheistä yhteistyötä Jungin kanssa, mutta myös heidän välinsä katkesivat.

Yksi merkittävimmistä tapahtumista Freudin uralla oli vuonna 1896 pidetty luento, jossa hän käsitteli lasten seksuaalisuutta. Luento aiheutti tuolloin aikamoisen skandaalin, mutta siitä huolimatta psykoanalyysi löi itsensä läpi 1900-luvun alussa. Psykoanalyysista tuli muoti-ilmiö, joka levisi romaaneihin ja näytelmiin.

Psykoanalyysi eroaa suhteellisuusteoriasta ja muistakin luonnontieteistä siinä, että psykoanalyysi ei voi saavuttaa lopullista ja ehdottoman varmaa tietoa. Siinä suhteessa se asettuu vastapooliksi luonnontieteille, jotka meidän aikanamme edustavat pikkuporvarillista ideologista filosofiaa.

Psykiatrian piirissä on suhteellisen tavallista, että potilasta voidaan hoitaa useaa erilaista lähestymistapaa käyttäen. Joskus kuitenkin vain yksi tapa osoittautuu muita selvästi paremmaksi. Psykoanalyysin kohdalla on oltu muita teorioita toiveikkaampia ja yritetty soveltaa sitä väkisin sellaisissa tilanteissa, missä sen teoriassa pitäisi toimia mutta käytännössä tuloksia ei saada.

Freudin hoitomenetelmäksi muodostui vapaa assosiaatio. Potilas makasi sohvalla eikä nähnyt terapeuttiaan, joka oli sohvan päässä kuuntelemassa. Potilas kertoili vapaasti asioista, jotka juolahtivat hänen mieleensä. Terapeutti vain kuunteli, ja hän puuttui keskustelun kulkuun vain silloin, kun huomasi, että potilas ei halunnut kertoa jostakin asiasta.

Freudin mukaan psyykkisistä sairauksista paraneminen oli mahdollista vain silloin, kun potilas tulee tietoiseksi pahoista muistoistaan. Freud käytti menetelmänään vapaata assosiaatiota. Potilaalle kiusalliset asiat eivät kuitenkaan tahtoneet tulla mieleen, koska potilaan alitajunta puolusti häntä pitämällä ikävät muistot itsellään. Freud halusi kuitenkin päästä tuon muurin läpi, minkä vuoksi terapiassa ollut potilas saattoi terapian aikana huutaa ja itkeä, koska alitajunnan murtaminen ei ollut helppoa eikä nopeaa.

Vapaissa assosiaatiotilanteissa potilaat kertoivat usein lapsuudenaikaisista seksuaalista ongelmistaan. Tästä Freud teki johtopäätöksen, jonka mukaan seksuaalisuus on ihmisen perusvietti, joka aiheuttaa ihmiselle ongelmia. Näiden havaintojen pohjalta Freud kehitteli mm. Oidipus- ja Elektra-kompleksit, joiden mukaan lapsi kokee 5-6-vuotisena vetoa vastakkaista sukupuolta olevaan vanhempaansa. Tämän seurauksena hän alkaa kilpailla samaa sukupuolta olevan vanhempansa kanssa. Kyseessä on sikäli ongelmallinen tilanne, että tunne on kielletty, koska lapsen täytyy rakastaa sekä isäänsä että äitiänsä.

On pantava merkille myös, että psykoanalyysi ei ole Freudin yksin kehittämä, vaan hänellä oli laaja piiri ihmisiä, joiden kanssa hän kävi keskusteluja läpi. Usein psykoanalyysista keskusteltaessa jumiudutaan kokonaan Freudiin ja hänen ajatteluunsa ja myöhempiä vaikuttajia kuten Anna Freudia, Adleria, Kleinia, Frommia ja Lacania ei juurikaan oteta huomioon. Uusia psykodynaamisia näkemyksiä ovat egopsykologia ja objektisuhteiden psykologia. Kuuluisaa psykologia Erik H. Eriksonia voidaan pitää egopsykoanalyytikkona. Margaret Mahlerin varhaislapsuuden vuorovaikutus- ja kiintymyssuhteiden teoriaa pidetään vakiintuneena esimerkkinä objektisuhdeteorioista. Nykypäivänä psykoanalyysi on yhdistymässä neurotieteiden kanssa. Neuropsykoanalyysin kärkinimi on tällä hetkellä Fred M. Levin.

[muokkaa] Behaviorismi

J.B Watson, Skinner Behaviorismi nousi oppimisen tutkimuksen valtasuuntaukseksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Sen keskeisempänä ajatuksena oli tutkia oppimista luonnontieteellisen puolueettomuuden näkökulmasta. Ihmisen ja eläinten käyttäytymisen katsottiin olevan samankaltaista, osiin pilkottavissa olevaa. Oppimisen perusperiaate on muotoiltu behaviorismissa ärsyke-reaktio -kytkennäksi, jota säädellään vahvistamisella. Teoreettisena tavoitteena on käyttäytymisen kontrollointi ja ennustaminen. Oppijoiden tietoisuutta, tunteita yms. ei oteta huomioon. Oppimisessa korostuu oppijan ulkoinen säätely. "Helppona" ja opettajan työn kannalta johdonmukaisena mallina se on levinnyt laajaan käyttöön ilman suurempia kyseenalaistamisia.

[muokkaa] Kognitiivinen psykologia

Kognitiivisen psykologian teoreettinen lähestymistapa korostaa käsitystä ihmisestä tietojen prosessoijana. Suuntauksen juuret ovat yhtä lailla tietojenkäsittelyssä kuin psykologiassa: se tutkii sekä ihmisten että koneiden älyä.

Lapsi muodostaa oppimisprosessissa havaintojensa perusteella jäsentyneitä toiminta- tai tietokokonaisuuksia eli skeemoja. Skeemat kehittyvät akkomodaation ja assimilaation välityksellä. Assimilaatiolla tarkoitetaan tilannetta, jossa vanhaan skeemaan "sulautetaan" uutta informaatiota. Akkomodaatiossa vanhaa skeema hylätään kokonaan ja korvataan uudella.

[muokkaa] Analyyttinen psykologia

Carl Gustav Jung (1875-1961) oli psykiatri, joka kehitti Sigmund Freudin ajatusten pohjalta analyyttisen psykologian ja siihen perustuvan terapian. Jung ei hyväksynyt Freudin seksuaaliteoriaa, vaan väitti, että alitajunnassamme on kaikille yhteisiä kuvia tai motiiveja, joita hän kutsui arkkityypeiksi eli alkumielikuviksi. Jung loi teorian kollektiivisesta piilotajunnasta eli kaikkien yhteisestä alitajunnasta, joka ilmenee mm. uskonnossa, myyteissä ja unissa. Hänellä on myös käsite individuaatioprosessi, joka tarkoittaa lyhyesti sanottuna itsensä löytämistä. Tämän terapeuttisen prosessin kuluessa ihminen löytää sekä oman että kollektiivisen piilotajunnan ja kehittyy tasapainoiseksi ja eheäksi.

Minän käsite tarkoittaa Jungin psykologiassa persoonallisuuden keskipistettä, joka pitää psyyken koossa. Se on psyyken sisäinen ydin. Egolla Jung tarkoittaa ihmisen tietoista toimintaa. Se sisältää tietoisuudessa olevan materiaalin, joka mahdollistaa rationaalisen ja johdonmukaisen toiminnan. Ego ja mielen tiedostamattomat kerrokset ovat usein ristiriidassa keskenään. Minään vaikuttavat arkkityypit, jotka ovat persoona, anima, animus ja varjo. Persoona on ihmisen ulkokuori tai rooli, joka ei sisällä aitoja tunteita. Se on lähellä Freudin yliminää, mutta se liittyy Jungin teoriassa keskeiseen historiallis-geneettiseen perintöön. Varjo tai pimeys on tuhoava puolemme. Anima on miehessä ilmenevä naisellisuus ja animus naisessa esiintyvä miehekkyys.

Jungilaisessa terapiassa pyritään käymään läpi individuaatioprosessi, jonka Jung loi unien tutkimuksen pohjalta. Tämä perustuu ajatukseen, että sairastuneet henkilöt eivät ole saavuttaneet psykologista kypsyyttä. Jos elämässä on ollut vaikeita ongelmia, niin ihminen on voinut jäädä elämään fantasiamaailmassa tai pysyä henkisesti lapsena. Individuaatioprosessin avulla piilotajunnasta voidaan löytää paljon joka auttaa ihmistä ymmärtämään itseään ja tekojaan. Niiden tuominen tietoisuuteen vahvistaa minää ja potilas voi päästä taas tekojensa herraksi.