Ajoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esihistoriallinen aika jaetaan Suomessa kolmeen osaan, jotka voidaan jakaa vielä pienempiin osiin piirteittensä mukaan. Viimeisimmän jääkauden jälkeen Suomessa alkoi kivikausi. Kivikausi on ajanjaksoista pisin ja se kestikin noin vuodesta 8500eaa. vuoteen 1700eaa. Sen jälkeen metallien käyttö rantautui Suomeen ja siirryttiin pronssikauteen, joka kesti reilut tuhat vuotta noin vuoteen 500eaa. asti. Esihistoriallinen aika päättyi Suomessa rautakauteen. Esihistoria jatkui Suomessa kuitenkin maailmanlaajuisesti suhteellisen pitkään aina 1200-luvulle asti.

Esihistoriallinen aika kesti Suomen alueella siis noin 10 000 tuhatta vuotta. Esihistorian aikana on siis ehtinyt elää satoja sukupolvia ja kulttuuri, elintavat sekä ympäristö ovat ehtineet muuttua suurestikin. Arkeologin tehtävään kuuluu tutkia ja muodostaa kuvaa ihmisten menneisyydestä tutkien jälkiä, joita ihmiset ovat jättäneet jälkeensä eläessään. Jotta arkeologi voi käyttää tutkimuskohteita tehokkaasti hyödykseen tutkimuksessa täytyy ne ajoittaa. Jos esine tai muu ihmisen jättämä jälki on ajoittamaton, se on vaikea tulkita osaksi isompaa kokonaisuutta.

Esihistoriallisista muinaisesineistä ja -jäännöksistä hyvin harvoin tiedetään varmaa ajoitusta, mutta arkeologeilla on monia keinoja, joilla voidaan tehdä hyvin tarkkojakin arvioita iästä.

Seuraamalla muutosta voidaan muodostaa aikajanaa löydöistä ja verrata niitä toisiinsa, mutta näin ei kuitenkaan saada tietää absoluuttista ikää. Tällaisia menetelmiä ovat esimerkiksi typologia, joka luokittelee esineitä ryhmiin niin piirteiden, kuten kuvioinnin ja materiaalin avulla sekä rannansiirtymäkronologia, jossa arvioidaan löytöjen ikää vähittäin kohoavan maanpinnan avulla.

Absoluuttisia menetelmiä eli keinoja, jotka kertovat tarkan iän vuosissa on myös olemassa. Orgaanisista aineista eli eloperäisistä aineista voidaan mitata radioaktiivisen hiilen puolittumista. Koska hiilen puolittumisaika on vakio, kertoo tieto hyvinkin tarkan esineen ajoituksen hyvinkin tarkasti. Ongelma on kuitenkin, että Suomen happamassa maaperässä orgaaniset aineet säilyvät hyvin harvoin. Muita absoluuttisia menetelmiä ovat esimerkiksi lämpösäteilyajoitus, jolla pystytään mittaamaan poltettujen saviesineiden ikää ja dendrokronologia, joka tutkii ajoitusta puiden vuosirenkaiden kehityksen avulla.

Arkeologia ei selvitä nykyään yksin ajoituksia vaan apuna on paljon muiden tieteiden keinoja. Luonnontieteet ovat suuressa osassa monessa nykyaikaisessa ajoituskeinossa, mutta myös esimerkiksi kielitieteitä ja antropologiaakin käytetään hyväksi arkeologisissa tutkimuksissa.

Esineet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elämme nykyään esineiden täyttämässä ympäristössä. Jos katsot ympärillesi, voit luultavasti helposti nähdä kymmenittäin esineitä. Esihistoriallisella ajalla esineitä on ollut huomattavasti vähemmän, mutta ne ovat silti olleet tärkeässä osassa ihmisten selviytymisessä ja kulttuurin muotoutumisessa.

Esihistorialliselta ajalta on säilynyt nykypäivään asti monia erilaisia esineitä. Suuri osa löytyneistä esineistä ovat työntekoon ja ruuanlaittamiseen liittyviä esineitä, mutta myös uskonnollisia esineitä ja koruja on löytynyt. Emme kuitenkaan voi tarkasti tietää, mitä kaikkia esineitä ihmiset ovat käyttäneet, koska yleisimmät käytetyt materiaalit olivat esihistoriallisella ajalla orgaaniset aineet, kuten puu, luu ja nahka, jotka ovat maatuneet jo kauan sitten Suomen happamassa maaperässä. Emme myöskään voi aina olla täysin varmoja löydettyjen esineiden käyttötarkoituksesta. Esimerkiksi karhun muotoinen kivi saattaa olla uskonnollinen esine tai sitten lapsen lelu.

Aikakausille tyypilliset esineet ja materiaalit määrittelevät nykyään, miten nimeämme niitä. Rautakausi kertoo, että osa työkaluista ja esineistä on tehty raudasta, kun taas kampakeraaminen kausi kertoo, että ajan saviastioiden koristelu muistutti kammalla tehtyä kuviota. Vasarakirveskulttuuri viestii vasarakirveiden saapumisesta kulttuuripiiriin.

Kivikaudella työkaluja, aseita ja koruja valmistettiin erilaisista kivilajeista, mutta myös orgaanisista aineista kuten luusta, puusta ja nahasta tehtiin käyttöesineitä kiviesineiden rinnalle. Savesta tehtiin tyypillisesti astioita, joita käytettiin ruoansäilöntään ja -laittoon. Poltettu savi on yksi ajan tärkeistä säilyneistä materiaaleista tutkimuksenkin kannalta, koska niiden koristelut ja täyteaineet vaihtelevat aikakauden ja löytöpaikkojen mukaan. Ajan arvomateriaalina toimi meripihkaa, joka oli suosittu materiaali koruissa ja jota on löydetty myös uhripaikkoina pidetyiltä alueilta.

Pronssikaudella Suomessa alkoi esiintyä pronssista tehtyjä työkaluja ja koriste-esineitä. Suomessa pronssiesineitä ei kuitenkaan ole löytynyt suurissa mittakaavoissa, kuten esimerkiksi Tanskassa. Vain varakkaimmilla ihmisillä oli varaa hankkia pronssiesineitä ja näin ollen suurin osa työkaluista ja aseista on pronssikaudellakin tehty jo kivikaudelle tyypillisistä materiaaleista. Pronssi kuitenkin mahdollisti ominaisuuksiensa vuoksi uudenlaisten esineiden teon. Esimerkiksi ensimmäiset miekat ovat tehty pronssista.

Rautaesineitä on Suomessa käytetty enemmän kuin pronssisia. Syy on rautamalmissa, jota Suomesta löytyy helposti toisinkin kuparia ja tinaa, joita tarvittiin pronssin valmistamiseen. Kun rautakaudella ihmiset oppivat käsittelemään malmia ja takomaan rautaa, metallin käyttö arkipäiväistyi vähitellen. Raudasta tehtiin niin aseita kuin työkalujakin, mutta siitä alettiin tehdä myös nykypäivän näkökulmasta arkipäiväisempiä esineitä, kuten patoja. Kuitenkin jo kivi- sekä pronssikaudelta tutut luu-, nahka- ja puuesineet pysyivät ja pysyvät osittain yhä nykypäivänä metallisten esineiden rinnalla. Ajan arvokkaimpia materiaaleja oli hopea ja sitä käytettiin koruissa sekä uhrilahjana, mutta myös paloina aikaisena valuutan kaltaisena maksuvälineenä.

Asuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun arkeologit tutkivat vanhoja asuinpaikkoja, saattavat he löytää merkkejä asumisesta monelta eri aikakaudelta aina kivikaudelta historialliselle ajalle. Monet nykyisetkin asuinpaikkamme saattavat sijaita tietämättämme kivikautisen majapaikan tai vaikkapa rautakautisen kylän päällä. Vaikka asuinalueet ovat pysyneet osittain samana kuin esihistoriallisella ajalla, ovat asumiseen liittyvät tavat ja uskomukset muuttuneet paljon esihistorian ajasta.

Asuminen on ollut Suomessakin rannikoille keskittyvää. Veden lähellä asuminen on mahdollistanut niin liikkumisen, kalastuksen kuin hylkeenpyynninkin, mutta on todennäköistä, että veteen on liittynyt myös erilaisia uskomuksia sekä symboliikkaa, jonka merkityksiä emme voi nykyisin varmaksi tietää.

Jääkauden jälkeen, noin 11 000 vuotta sitten, Suomi asutettiin ja alkoi kivikausi. Ilmaston lämpeneminen oli nopeaa jääkauden jälkeen ja Suomenkin ilmasto oli huomattavasti lämpimämpi kuin mihin me olemme tottuneet. Ilmasto muistutti nykypäivän Keski-Eurooppaa ja metsiä vallitsivat jalopuut, joita nykyisin kasvaa lähinnä vain Etelä-Suomessa.

KM8955:130 Savi-idoli Kun asutus muuttui pysyväksi, liittyivät talonhaltijat osaksi ihmisten uskomuksia. Niitä mallinnettiin esimerkiksi savi-idoleilla.

Kivikauden alussa asuinpaikat eivät olleet vielä pysyviä. Ensimmäiset matkat Suomen alueelle ovat olleet todennäköisesti pyyntimatkoja, joilta on palattu takaisin alkuperäiseen lähtöpaikkaan. Pitkään laajemman asuttamisen jälkeenkin elämäntapa oli liikkuva ja asuinpaikat vaihtelivat vuoden kierron mukaan. Esimerkiksi kesäksi liikuttiin otollisille kalapaikoille, kun taas talvella useammat pienemmät ryhmät saattoivat kerääntyä talviasumuksiin rantojen ääreen, joissa hylkeenpyynti oli mahdollista.

Asuminen tapahtui kivikaudella pitkään kevyissä, pyöreäpohjaisissa kodissa, jotka sopivat liikkuvaan elämäntapaan, mutta noin 4000eaa alkoi ilmestyä pyyntitalouden kasvun ja väestön lisääntymisen myötä myös kiinteämpiä asutuksia. Ajan talot rakennettiin mataliin kuoppiin, jonka päälle tehtiin turpeella tai ruo’olla katettu hirsimökki. Samalle ajanjaksolle ajoittuvat myös niin keramiikan käytön huomattava lisääntyminen, asuinpaikoille vainajien hautaaminen sekä varhaiset merkit maanviljelystä.

Pysyvä asutus muutti myös ihmisten maailmankuvaa ja suhtautumista maahan. Ihmiset alkoivat olla tietoisempia omasta alueestaan ja asuinpaikastaan. Tästä kertovat niin hautaustavat, mutta myös savi-idolit, joita on pidetty suojelevia haltijoita tai vainajien henkiä kuvaavina esineinä.

Pronssikauden asumuksista ei ole säilynyt paljoakaan nykypäivään, mutta tiedetään että asuminen on jatkanut kehittymistä pysyvämpään suuntaan. Asuntoina toimivat ainakin nelikulmion muotoiset pitkätalot, jotka nimestään huolimatta ovat todennäköisesti olleet melko ahtaita. Talossa on nimittäin suuren perheen lisäksi asuneet myös kotieläimet ja karja. Esimerkiksi Rieskaronmäeltä löytynyt pronssikautinen talo oli valmistettu savella tiivistetystä olkipunoksesta ja turpeesta. Se oli kooltaan 17x8 metriä ja se pysyi lämpimänä talon keskellä sijainneen lieden avulla. Talojen läheisyydessä oli myös pieniä vehnä- ja ohrapeltoja, joiden merkitys ravinnonlähteenä kasvoi. Läheisellä kalliolla saattoi nähdä hiidenkiukaan eli hautaröykkiön, johon yhteisö hautasi vainajansa.

Rautakaudella Suomen alueen ilmasto alkoi viiletä ja lehdot jalopuineen vaihtuivat kuusimetsiin. Väestönkasvukin pysähtyi ajanlaskun alkuun asti. Rautakaudella maanviljelyn ja karjanhoidon merkitys kuitenkin kasvoi ja asuminen muuttui edelleen pysyvämpään suuntaan. Rautakaudella oli pitkään käytössä myös kivi- ja pronssikaudelta tuttuja asumuksia, mutta vähitellen asuminen siirtyi pieniin savupiiputtomiin hirsitupiin, joita lämmitettiin kiukailla. Tämän tyyliset savupirtit pysyivät käytössä pitkään historialliselle ajalle asti. Pysyvän asutuksen myötä myös kyläyhteisöt alkoivat vahvistua ja talonpoikaiskulttuurin kehittyminen alkoi.

Tutustu arkeologin työhön ja Rieskaronmäen pronssikautiseen asuinpaikkaan käymällä läpi alueella tehtyjä tutkimuksia.

Hautaaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuolema on aina koskettanut ihmisiä ja siihen on suhtauduttu eri tavoin läpi historian. Tapa miten ihmiset kohtelevat vainajiaan antaa meille hyvän tilaisuuden päästä tutustumaan heidän uskomuksiinsa. Nykyisin haudat ovat usein helposti löydettävissä hautausmaalta, mutta tarkkaavainen kulkija voi löytää merkkejä myös esihistoriallisista haudoista kulkiessaan luonnossa.

Kivikaudella hautaaminen tapahtui usein punamultahautoihin. Punamultahaudat ovat hieman ihmisiä suurempia kuoppia, johon ihminen on haudattu. Hänen mukaansa on voitu laittaa erilaisia hauta-antimia, kuten meripihka koruja tai kiviesineitä. Lopuksi vainajan päälle on ripoteltu punamultaa.

Ei voida tietää varmaksi mitä uskomuksia hautaamiseen on liittynyt, mutta voimme esittää sivistyneitä arvauksia. Punamulta on esimerkiksi liitetty punaisen värinsä vuoksi elämään sekä vereen ja myös uskoa kuolemanjälkeiseen elämään on pidetty todennäköisenä, koska vainajille on annettu esineitä mukaan hautoihin.

Pronssikaudella hautaamisessa yleistyivät hiidenkiukaat eli kiviröykkiö, jonka sisään vainajat on haudattu. Pronssikaudella polttohautaus yleistyi, joten vainaja tai hänen tuhkansa sijoitettiin kiviarkkuun ja sen päälle ladottiin kiviä usein pyöreään, mutta välillä myös esimerkiksi laivan muotoon. Hauta-antimien määrä vähentyi myös. Pronssikautiset hiidenkiukaat sijoitettiin usein asumuksia lähellä olleen kallion laelle. Hautaröykkiön voi nykypäivänäkin huomata helposti, jos liikkuu oikeassa paikassa.

Rautakauden mittaan ihmisiä haudattiin monilla eri tavoilla, mutta tyypillistä ajalle oli, että vainajat poltettiin ja haudattiin kalmistoihin, joiden päälle rakennettiin jo pronssikaudella tutuksi tulleita kiviröykkiöitä. Rautakaudelta hauta-antimiakin on löytynyt enemmän ja esimerkiksi rikki väännetyt miekat ovat ajalle tyypillinen hautalöytö.

Esihistoriallisella ajalla hautaaminen ei rajoittunut kuitenkin vain äskeisissä kappaleissa mainittuihin tapoihin. Voit tutustua laajemmin erilaisiin hautaustapoihin Museoviraston arkeologisen kulttuuriperinnön oppaassa.

Elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyajan palveluyhteiskunnassa moni meistä ei käytä juurikaan aikaa varsinaiseen ruoan hankkimiseen. Käymme töissä, josta saamallamme palkalla voimme ostaa ruokaa ja tarvikkeita omien tarpeidemme mukaan. Esihistoriallisella ajalla ei ammatteja vielä ollut kehittynyt niin kuin nykypäivänä vaan ihmiset työskentelivät, jotta selviämisen edellytykset täyttyisivät ja tarvittavat esineet saatiin tehtyä. Tämän takia suuri osa työskentelyyn käytetystä ajasta onkin mennyt ruoan hankkimiseen.

Varhaisella kivikaudella ihmiset elivät pyynti- ja keräilykulttuureissa. Elämä oli sitoutunut vuodenaikoihin ja ruoan perässä liikkuminen oli elinehto selviytymiselle. Ruokaa saatiin siis kalastamalla, metsästämällä ja keräilemällä ajankohdalle suotuisia eläimiä ja kasveja. Tärkeitä riistaeläimiä olivat esimerkiksi hirvi ja hylje. Kasveista esimerkiksi vesipähkinä oli suosittu ravinnonlähde. Koira on ollut ihmisen metsästysapuna jo näistä ajoista lähtien.

Kivikauden lopulla alkoivat ensimmäiset maanviljelyn kokeilut ja asutus siirtyi vähitellen pysyvämmäksi. Ruoan hankinta keskittyi pääsääntöisesti edelleen metsästykseen ja keräilyyn, mutta pieniä määriä ohraakin on saatettu viljellä ravinnoksi.

Pronssikaudella viljelyn merkitys kasvoi yhä entisestään ja kun karjatalouttakin aloitettiin harjoittamaan, muuttui asutuskin yhä pysyvämmäksi. Viljelyssä hyödynnettiin paljolti kaskeamista, mutta myös pienet pellot talojen läheisyydessä lisääntyivät. Viljakasveina toimivat ohra ja vehnä. On kuitenkin hyvä huomioida, että maatalouden lisääntyminen ei tarkoittanut entisten tapojen totaalista katoamista vaan pyynti ja keräily olivat yhä tärkeitä keinoja ravinnon takaamiseksi. Tämä pitää paikkaansa myös rautakaudella ja jopa pitkälle historialliselle ajallekin.

Rautakaudella kehitys jatkui saman suuntaisesti. Kaskeamisen ohella peltojen raivaaminen lisääntyi, kun lisääntyneen karjan myötä myös lantaa saatiin enemmän ja peltoja pysyttiin lannoittamaan paremmin. Rautakaudella Suomen alueella asuneet ihmiset tutustuivat ensimmäistä kertaa myös rukiiseen ja kauraan. Kotieläiminä pidettiin jo pronssikaudelta tuttuja lehmiä, sikoja, lampaita ja vuohia, mutta myös ensimmäiset hevoset saapuivat suomalaiseen pihapiiriin rautakaudella. Karjan lisääntyminen vaikutti myös kiinteän asumisen vakiintumiseen. Karja vaatii suojaa kylmyydeltä ja rehua ruuaksi talvellakin. Tämä olisi ollut vaikeaa toteuttaa, jos asuinpaikat olisivat vaihdelleet läpi vuoden.

Kaupankäynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyään lähes kaikki esineemme ovat jostain ostettuja ja vain harva tekee käyttöesineitään itse. Esihistorian aikana tilanne oli hyvin toinen. Esineitä oli vähemmän ja niitä tehtiin lähinnä omaan käyttöön. Kuitenkin esihistoriallisella ajallakin tiedetään ihmisten käyneen kauppaa keskenään pitkienkin matkojen takaa.

Esihistorialliselta ajalta ei luonnollisesti ole säilynyt kirjallisia lähteitä käydystä kaupasta, mutta pääsemme kurkistamaan ajan tottumuksiin tutkimalla ympäri Suomea löydettyjä esineitä. Tärkeitä löytöjä tältä kannalta ovat esimerkiksi esineet, joiden tiedetään saapuneen alueelle muualta kauppiaiden mukana.

Kaupankäynti esihistoriallisella ajalla oli erilaista kuin millaiseksi me sen käsitämme. Kauppaa ei käyty kaupoissa vaan tavarat liikkuivat kauppiaiden mukana vaihtoverkostoja pitkin, joiden osana Suomen alueetkin olivat. Kauppaa ollaan myös kokoonnuttu käymään markkinapaikoilla, jotka ovat toimineet myös tärkeinä kulttuurien kohtaamisen ja sosiaalisen kanssakäymisen paikkoina.

Vaikka Suomesta onkin löydetty kolikoita jo esihistorialliselta ajalta, ei rahalla ole käyty kauppaa Suomessa vielä silloin. Kauppaa käytiin vaihtamalla omia tuotteita tavaroihin ja materiaaleihin, joita ei pystytty itse valmistamaan tai hankkimaan. Suomeen on tuotu esimerkiksi piikiveä ja meripihkaa, joita ei löydy Suomesta. Myös taidokkaasti tehtyjä koruja ja aseita on tuotu Suomeen läpi esihistorian. Vaihtotavarana Suomen alueella asuneet ihmiset käyttäneet esimerkiksi turkiksia sekä monipuolista hylkeenrasvaa.

Maailmankuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Ennen maailman syntyä, oli ollut vain vettä. Tähän veteen vesilintu muni suuren munan. Muna hajosi ja sen osista syntyi maa. Näin alkoi elämä maan päällä.” Tällainen on eräs maailman syntyä kuvaava kertomus, jonka juuret ovat esihistorian ajan Suomen alueelta.

Ihmiset ovat läpihistorian selittäneet ympärillään tapahtuvia asioita erilaisin keinoin ja uskoneet erilaisiin yliluonnollisiin asioihin. Nykyään maailmankuvamme on vahvasti tieteeseen perustuva ja usko erilaisiin yliluonnollisiin asioihin on vähenemässä. Esihistoriallisella ajalla maailman toimintaa ei osattu selittää tieteellisillä keinoilla. Ihminen on kuitenkin aina ollut kiinnostunut esimerkiksi maailman synnystä ja kuoleman jälkeisestä ajasta, joten jo esihistoriallisella ajalla näitä on pyritty selittämään erilaisilla keinoilla.

Suomen alueella vallinnut maailmankuva esihistoriallisella ajalla oli pohjimmiltaan animistinen eli ihmiset uskoivat, että he elivät vuorovaikutteisessa maailmassa, jossa myös tieteellisestä näkökulmasta elottomat asiat, kuten vesi tai tuuli saattoivat käyttäytyä tietoisesti, eikä erottelua elävän ja elottoman välillä tehty niin voimakkaasti kuin nykyään.

Toinen keskeinen käsitys Suomen alueella vallinneessa maailmankuvassa oli maailman kerroksellisuus. Uskottiin, että maailman, jossa jokapäiväinen elämä tapahtui, lisäksi oli olemassa ylinen ja alinen maailma, jossa esi-isät ja jumalat vaikuttivat. Shamaani oli henkilö, joka pystyi liikkumaan näiden maailmoiden välillä ja pystyi näin esimerkiksi kysymään apua jumalilta ja hahmottomaan näin maailmaa eri tavalla, kuin yhteisön muut henkilöt.

Ihmisten maailmankuva näkyi myös siinä, miten he kohtelivat ympäristöään ja muokkasivat sitä. Luonnon kanssa elettiin läheisessä vuorovaikutuksessa ja eri elämillä oli omia persoonallisia ja symbolisia piirteitä, jotka vaikuttivat ihmisten uskomuksiin ja eläinten rooliin ihmisten maailmassa. Tämä näkyi myös ihmisten tekemissä tavaroissa ja taiteessa. Esimerkiksi kalliomaalauksiin, joita on tulkittu myös uskonnollisiin rituaaleihin liittyviksi paikoiksi, on maalattu usein hirviä ja lintuja.

Maailmankuva ei ole kuitenkaan ollut koko esihistoriaa muuttumaton vaan uskomukset ovat muuttuneet kulttuurin ja kehityksen mukana sekä alueesta riippuen. Merkkinä muutoksesta ovat esimerkiksi selvät hautaustapojen muutokset läpi esihistorian. Kuitenkin animistiset piirteet pysyivät aina kristinuskon vahvistumiseen asti maailmankuvan pohjana.

Liikkuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liikkuminen on ollut tärkeä osa ihmisen elämää jo esihistorialliselta ajalta lähtien. Metsästäminen ja keräily olivat tärkeitä elinkeinoja ihmiselle etenkin kivikaudella ja pronssi- sekä rautakaudellakin niihin turvauduttiin maanviljelyn lomassa. Esihistoriallisen ihmisen oli siis liikuttava sinne missä riistaa sekä keräiltäviä kasveja oli parhaiten saatavilla kyseisenä aikana. Myös kaupankäynti on saanut ihmisiä liikkumaan pitkiäkin matkoja jo esihistoriallisella ajalla.

Nykyään on vaikea kuvitella millaista olisi liikkuminen ilman teitä. Ensimmäiset tiet ovat kuitenkin rakennettu Suomen alueella vasta rautakauden lopulla. Esihistoriallisella ajalla Suomen alueen ovat täyttäneet vanhat metsät, joissa liikkumiselle suotuisimmat reitit ovat olleet luonnon ja eläinten muokkaamat polut. Vesireitit ovatkin olleet tärkeimpiä kulkureittejä ajan ihmiselle, koska niitä pitkin matka helpottui ja nopeutui. Vesillä liikkuvat kulkuvälineet helpottivat myös suurempien tavaramäärien kuljetusta.

KD172: Luuluistimet Luuluistimia on saatettu alkaa Suomessakin käyttää jo rautakaudella. Luistimilla ei potkittu kuin nykyään vaan matka sujui rautapiikkisellä sauvalla työntämällä. Tutustu luistinten historiaan Kansallismuseon sivuilla.

Vesillä liikkumisen välineinä käytettiin puusta koverrettuja ruuhia ja luultavasti myös nahkaveneitä. Myös varsinaisia puusta rakennettuja veneitä alettiin käyttää rautakaudella, kun leveäteräiset rautakirveet mahdollistivat niiden rakentamisen. Tähän mennessä löydetyt Suomesta löydetyt esihistorialliset veneet ovat olleet pienehköjä ruuhia, joihin ei ole mahtunut kovinkaan montaa ihmistä. Suomen alueelta löytyneistä kalliomaalauksissa kuitenkin tunnetaan maalauksia, joissa on kuvattu veneitä, joihin on maalattu jopa 20 matkustajaa. Vaikka tällaisiakin veneitä on saattanut olla, ei yhtään niistä ole vielä löydetty.

Talvella tärkeitä kulkuvälineitä olivat sukset ja koiravaljakon vetämät reet, jotka helpottivat upottavassa hangessa liikkumista. Myös näillä liikkuminen onnistui hyvin vesistöillä, jotka jäädyttään tarjosivat tasaisen ja usein suoremman reitin, jota pitkin liikkua. Vanhimmat Suomesta löytyneet sukset ovat peräisin rautakaudelta ja Heinolasta löytynyt vanhin reenjalas ajoittuu jo kivikaudelle noin 8800 vuoden päähän. Nykyään molemmat esineistä ovat nähtävissä Kansallismuseon näyttelyissä.

Lisää aiheesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Löydät lisää luotettavaa tietoa Suomen esihistoriasta ainakin seuraavilta sivuilta:

Voit tutustua arkeologisiin kohteisiin ja niihin liittyviin dokumentteihin

Kulttuuriympäristön palveluikkunassa

Esihistoriallisia esineitä ja niiden kuvia voit etsiä

Finnasta

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herva Pekka & Lahelma, Antti: Esihistoria on tässä., Helsinki, Museovirasto, 2017. ISBN 978-951-616-286-0
Aalto, Jari & Vuokko Aromaa & Haapala, Pertti & Heininen, Simo & Katajala Kimmo & Nieminen Jaana: Kaikkien aikojen historia 5 - Suomen vaiheet esihistoriasta autonomian aikaan, Keuruu, Otavan Kirjapaino Oy, 2013. ISBN 978-951-37-5820-2
Aarras-Saari, Ritva & Edgren, Helena & Edgren, Torsten & Hanste, Tuulikki & Juutinen, Juha & Probst, Ilpo: Kauan sitten, Porvoo, WS Bookwell Oy, 2005. ISBN 951-0-27648-0
Aalto, Ilari & Helkala, Elina: Matka muinaiseen Suomeen, EU, Aten Kustannus Oy, 2017. ISBN 978-952-300-328-6
Haggren, Georg & Halinen, Petri & Lavento, Mika & Raninen, Sami & Wessman, Anna: Muinaisuutemme jäljet - Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalla, Print Best,Viljandi, Gaudeamus Oy, 2015 ISBN 978-952-495-363-4
Kansallismuseon Esihistoria -näyttely, 2017.
Korhonen, Hanna: "Muinaiset kuvat kalliossa" Päivä arkeologina - työpaja Kansallismuseossa -materiaali
https://www.kansallismuseo.fi/uploads/Kansallismuseo/Tiedostot/Opetus/KM_esihistoria_2018.pdf