Shakkiaapinen/Loppupeli
Wikikirjasto
[muokkaa] Loppupeli
1800-luvun alussa shakkielämä vilkastui myös Berliinissä. Merkittävä vaikuttaja oli käänteentekevän avauskirjan julkaisu, jonka idean isänä oli P. R. von Bilguer (1815-1840).
Rabbi Aron Alexandre mainitaan usein vain Kemplen shakkiautomaatin pelaajana, mutta hanen ansiokseen on luettava myös vuonna 1837 julkaistu, taulukoitu avauskirja ”Ensyklopédie des échecs”, jonka von Bilguer otti 1843 ilmestyneen oman teoksensa ”Handbuch des Schachspiels” malliksi. Tämä 422-sivuinen kirja sisältää 376 avausvarianttia taulukoituina kriittisin kommentein, pelin säännöt, yleistä teoriaa, pelejä ja 124 sivua lopputeoriaa.
Pelin avaaminen e4:llä oli edelleen tutkituinta ja suosituinta. D-gambiittia oli 58 varianttia. Avaus 1.e4 c5 oli ”ranskalaisen pelin” alalajina, 20 varianttia; varustettuna huomautuksella, että italialaiset tuntevat avauksen nimellä ”il giuco siciliano”. ”Bilguer” tai ”shakkiraamattu”, Suomessakin vanhan polven hyvin tuntema teos, säilyi niin aktiivipelaajien kuin tutkijoidenkin perusteoksena pitkälle 1900-luvulle. Sen siirtosäännöt yhtenäistivät käytännön ja kävivät virallisista säännöistä aina FIDE:n perustamisen saakka.
Nykyiset siirtosäännöt ovat samat kuin ”Bilguerin” ensipainoksessa vai tasapelisääntöjä on myöhemmin tarkistettu. Miettimisajat ja muut pykälät ovat sen sijaan muuttuneet moneen kertaan.
Loppupeli on shakkipelin kolmas ja viimeinen vaihe.
Nappuloiden määrä on vähentynyt rajusti alkutilanteesta ja siten pelin luonnekin on muuttunut vahvasti. Keskipeliä luonnehtivat monimutkaiset, useiden upseerien yhteispelille rakentuvat suunnitelmat esimerkiksi matin tekemiseksi. Loppupelissä puolestaan peli keskittyy sotilaiden ympärille.
Yleensä pelaajan suunnitelmana on saattaa loppupelissä jokin jäljelle jääneistä sotilaista korottumaan viimeiselle riville, tai saada aikaan sellainen tilanne, jossa tätä voisi yrittää, tai estää vastustajan vastaavat aikeet.
Raja keskipelin ja loppupelin välillä on usein häilyvä. Monesti loppupeli kulminoituu sotilaisiin ja niiden korottautumiseen, mikä yleensä johtaa voittoasemaan.
Varsinkin vahvojen pelaajien kesken päädytään usein loppupeleihin, koska heillä yleensä virheiden määrä on suhteellisen pieni. Aloittelijoiden keskuudessa loppupelejä pidetään joskus tylsän yksinkertaisina, mutta lukuisat esimerkit osoittavat loppupelit erittäin monimutkaisiksi ja mielenkiintoisiksi.
Yksinkertaisiltakin näyttävät loppupeliasemat saattavat kätkeä sisäänsä monia sudenkuoppia. Tietokoneiden avulla on laskettu optimaaliset siirrot kaikkiin alle kuuden nappulan loppupeleihin. Loppupeleistä tärkeimmät ovat sotilas- sekä torniloppupelit, koska ne esiintyvät useimmin. Oppositio on tärkeä konsepti loppupeleissä. Siinä sotilasta korotettaessa oma kuningas tulee tukemaan tämän etenemistä.
- Katso myös
