Suomen historia/Suomen presidentit/Urho Kekkonen

Urho Kaleva Kekkonen (s. 3. syyskuuta 1900, Pielavesi, k. 31. elokuuta 1986, Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja Suomen presidentti lähes 26 vuoden ajan. Hän toimi tasavallan presidentin tehtävässä yhtäjaksoisesti vuodesta 1956 vuoteen 1982 ja on Suomen historian pitkäaikaisin presidentti. Hän toimi myös viiden hallituksen pääministerinä.

Lapsuus ja nuoruus

Urho Kekkosen elämään ja uraan liittyy monien muiden suurhenkilöiden tapaan legendoja, jotka ovat aikanaan palvelleet päivänkohtaisia tarpeita, mutta kestävät huonosti lähempää tarkastelua. Niitä löytyy etenkin Kekkosen maakunnallisista juurista ja perheen sosiaalisesta asemasta.

Vaikka Kekkosen Pielavedellä sijaitsevan syntymäkodin nimi on Lepikon torppa, hänellä ei ole torpparitaustaa. Talo oli hankittu omakotitaloksi perheen isän työmaan tuntumasta. Kekkonen ei edustanut itsenäistä talonpoikaisväestöä, vaan pikemminkin itäsuomalaisia maaseudun pieneläjiä, jotka eivät olleet sen paremmin talollisia kuin torppareitakaan. Isä Juho Kekkonen oli alun perin renki ja metsätyömies, josta tuli sosiaalisen nousun myötä Halla Oy:n metsätyönjohtaja ja tukkiasioitsija. Äiti Emilia Pylvänäinen oli talollisen tytär. Vanhemmilla oli varaa kouluttaa poikansa ylioppilaaksi.

Vuonna 1949, kun Kekkosesta ryhdyttiin toden teolla tekemään presidenttiä, Lepikon torpan valokuvasta retusoitiin savupiippu pois (tarkoituksena esittää Kekkonen "savupirtin poikana") ja luotiin muutenkin tarpeelliseksi katsottu kuva Kekkosesta kansan syvistä riveistä nousseena "sivistyneenä jätkänä".

Lukiolaisena Kekkonen liittyi Kajaanin suojeluskuntaan ja osallistui Suomen sisällissotaan Kajaanin Sissirykmentin mukana valkoisen hallituksen joukoissa. Hän osallistui taisteluihin muun muassa Kuopiossa, Varkaudessa, Mouhussa ja Viipurin suunnalla sekä johti Haminassa teloituspartiota keväällä 1918.

Myös Kekkosen urheilutaustasta tuli osa hänen legendaansa. Hän voitti Suomen mestaruuden korkeushypyssä 1924 ja hänen hallussaan oli vauhdittoman kolmiloikan epävirallinen maailmanennätys (974 cm). Myös Kekkosen aika 100 metrin juoksussa oli varsin hyvä: 11,0 sekuntia (käsiaika). Korkeustulos oli 185 cm ja kolmiloikan tulos yli 14 metriä. Myöhemmin Kekkonen toimi Suomen olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton johdossa.

Opiskeluaika ja poliittisen uran alku

Asevelvollisuutensa Kekkonen suoritti 1919-1920 Helsingin autopataljoonassa ja kotiutui kersanttina. Pääkaupunkiin 1921 muuttanut Kekkonen vei opintonsa nopeasti päätökseen ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi 1926, vaikka ei opiskelijaelämään kuuluvaa juhlimista kaihtanutkaan. Hän oli aktiivinen Pohjois-Pohjalaisessa osakunnassa sekä lainlukijoiden riennoissa. Aiemminkin eri lehtiä avustanut Kekkonen toimi Ylioppilaslehden päätoimittajana 1927–1928.

Kekkonen työskenteli Etsivälle keskuspoliisille lakitieteen ylioppilaana ja varatuomarina. Hän perehtyi kommunisminvastaiseen toimintaan "nyrkkilinjaakaan" kaihtamatta.

Etsivästä keskuspoliisista Urho Kekkonen myös löysi puolisokseen konekirjoittajana toimineen Sylvi Uinon. Tämä oli perhetaustaltaan kannakselainen papintytär. Sylvi Kekkonen kuoli vuonna 1974.

Kekkonen alkoi suunnitella omaa väitöskirjaansa salaisen poliisin toiminnasta (agent provocateur). Hän kuitenkin joutui eroamaan ehdotettuaan julkisesti Etsivän keskuspoliisin lakkauttamista ja sulauttamista rikospoliisiin. Kekkonen siirtyi 1927 Maalaiskuntien liiton lakimieheksi, mutta hänen julkinen esiintymisensä johti työsuhteen purkamiseen 1932. Hän julkaisi kunnallislain selitysteoksen ja väitöskirja vuodelta 1936 käsitteli kunnallista vaalioikeutta Suomen lain mukaan.

Urho Kekkosen aatteelliset juuret olivat nuoren tasavallan kansallismielisessä ylioppilaspolitiikassa. Luontevaa jatkoa ideologiselle suuntautumiselle oli toimiminen Akateemisessa Karjala-Seurassa. AKS:ssä hän kuului vuodesta 1924 valtiososialistisia aatteita kannattaneen Niilo Kärjen ympärillä vaikuttaneeseen ryhmään. Kansan eheyttäminen, ryssäviha, kielitaistelu ja Itä-Karjalan kysymys olivat hänelle tärkeitä. Kekkonen palveli AKS:n lehden Suomen Heimon pakinoitsijana. Vuonna 1930 hänestä tuli AKS:n kolme vuotta aiemmin valtaaman Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja. Etäännyttyään Lapuan liikkeen nousun myötä radikalisoituneesta AKS:stä hän jatkoi pakinointia liiton lehdessä Suomalaisessa Suomessa (myöhemmin Kanava). Sen palstoilla hän keskittyi etenkin yliopiston suomalaistamisasian ajamiseen.

Siirtyminen puoluepolitiikkaan

Kekkonen vieraili Saksassa 1932 ja todisti Adolf Hitlerin valtaannousua. Näiden kokemusten vavahduttamana Kekkonen lähti mukaan päivänpolitiikkaan ja liittyi Saksan vierailunsa jälkeisenä vuonna Maalaisliittoon sekä julkaisi poliittisen pamflettinsa "Demokratian itsepuolustus", jossa hän varoitti äärioikeiston noususta ja esitti keinoja ilmiön torjuntaan. Äärivasemmisto oli Suomessa suitsittu jo aiemmin. Kekkonen esitti muun muassa, että valtiovallan on tarpeellista rajoittaa sananvapautta tietyssä määrin voidakseen estää demokratian luhistumisen.

Työelämässä Kekkonen siirtyi maatalousministeriön virkamieheksi. Vuonna 1936 hänet valittiin Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä eduskuntaan toisella yrittämällä ja nimitettiin heti oikeusministeriksi (1936–1937) Kyösti Kallion hallitukseen. Sen jälkeen hänet nimitettiin A. K. Cajanderin punamultahallitukseen sisäasiainministeriksi. Tällä ministerikaudella Kekkosen näkyvimmäksi toimeksi nousi lopulta epäonnistunut yritys lakkauttaa äärioikeistolainen Isänmaallinen kansaliike 1938. Tässä operaatiossa tuli tunnetuksi käsite Kekkosen konstit.

Talvisodan hallitukseen Urho Kekkosta ei otettu. Hän vastusti Moskovan rauhantekoa eduskunnassa maaliskuussa 1940 ja oli sodan jatkamisen kannalla. Toisen maailmansodan aikana hän toimi Siirtoväen Huollon Keskuksen johtajana 1940-1943. Valtiovarainministeri Väinö Tannerin aloitteesta perustetussa tehtävässä Kekkonen palveli valtiovarainministeriön virastovaltuutettuna 1943–1945. Tällöin hänen työmaataan oli valtionhallinnon järkeistäminen.

Vuoden 1942 alussa Kekkonen ryhtyi kirjoittamaan Suomen Kuvalehteen nimimerkillä Pekka Peitsi. Hänen kirjoituksensa olivat katsauksia ulkopolitiikkaan ja sotivan maailman tapahtumiin. Majuri Wolf H. Halsti oli tätä ennen joutunut lopettamaan niiden kirjoittamisen päämajan vaatimuksesta. Keskeistä käännekohtaa Kekkosen ajattelussa merkitsi myöhäissyksy 1942: siitä lähtien hän etsiytyi kohti niin sanottua rauhanoppositiota.

Uusi nousu ja pääministeriys presidenttitienä

Lopulliseen muotonsa Kekkosen ulkopoliittinen ajattelu jalostui sotavuoden 1944 kuluessa. Hänen uusi realisminsa oli sangen neuvostokeskeistä. Itänaapuriin syntyneen supervallan epäluulojen poistaminen oli ensisijaista, sillä se loisi edellytykset keskinäiselle luottamukselle. Se taas oli avain Suomen tosiasiallisen itsenäisyyden ja riippumattomuuden varjelemiseen.

Maalaisliiton puoluekokouksessa 1945 Kekkonen vaati uuteen maailmanjärjestykseen soveltuvaa suuntaa tuolloin arvokonservatiiviselle ja kansallismieliselle puolueelleen. Kekkosen suunta tuli myöhemmin tunnetuksi niin sanottuna K-linjana. Se taas jakoi ensin Maalaisliittoa ja sitten koko suomalaista poliittista elämää ulkopoliittisen luotettavuuden vaa'alla. Tätä kahtiajakoa jatkui Kekkosen uran loppuun saakka.

Lopullista paluuta vallan sisärenkaaseen merkitsi Kekkosen pääsy Paasikiven hallituksen oikeusministeriksi marraskuussa 1944. Hänen vastuulleen tuli liittoutuneiden valvontakomission vaatimien sotasyyllisyysoikeudenkäyntien hoitaminen. Kun Paasikivi valittiin presidentiksi 1946, Maalaisliitto esitti Kekkosta pääministeriksi, mutta Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) vastustus esti aikeen. Kekkosesta tuli kuitenkin Suomen Pankin johtokunnan jäsen. Poliittiseksi vaikutuspaikaksi vakiintui eduskunta, ensin varapuhemiehenä ja sitten puhemiehenä.

Kekkonen suhtautui epäluuloisesti kommunistien hankkeisiin. Käänne lienee tapahtunut sen jälkeen, kun kesällä 1948 muodostettiin K. A. Fagerholmin johtama sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus. Tällöin näyttää alkaneen oppositioon jääneiden Kekkosen ja Maalaisliiton sekä kansandemokraattien lähentyminen.

Kekkonen (oikealla) ja Nikita Hruštšov.Presidentinvaalissa 1950 Kekkonen nousi Maalaisliiton ehdokkaaksi. Hän kilpaili kampanjassaan etenkin istuvan presidentin J. K. Paasikiven kanssa. Kekkonen sai 62 valitsijamiestä, SKDL:n Mauno Pekkala 67 ja vaalit voittanut Paasikivi 171. Paasikivi nimitti Kekkosen vaalien jälkeen pääministeriksi. Tätä seurasi vielä neljä muuta Kekkosen hallitusta, joista osa jäi poliittisesti rikkinäisenä aikana lyhytikäisiksi.

Jo muodostaessaan ensimmäistä hallitustaan 1950 Kekkonen perusteli omaa johtavaa rooliaan ja hallituksen kokoonpanoa ensi sijassa Suomen ja Neuvostoliiton välisillä suhteilla. Ensimmäisen hallituskautensa loppupuolella Kekkonen alkoi korostaa yhä enemmän Suomen ja Neuvostoliiton välille 1948 solmitun sopimuksen "ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta" merkitystä. YYA-sopimus oli muodostuva suorastaan fundamentalistiseksi tekstiksi Suomen poliittisessa elämässä.

Kekkonen alkoi linnoittaa poliittista asemaansa idänsuhteilla. Näin hän onnistui kerta toisensa jälkeen torjumaan niin hallitusten kaatoyritykset kuin henkilökohtaisen syrjäyttämisensäkin. Kun Kekkonen onnistuttiin kampeamaan pääministerin paikalta 1953, hän vihjasi Neuvostoliiton saattavan katkaista Suomen luototuksen, mikäli hänestä ei tule pääministeriä. Presidentti Paasikiven mielestä tällainen kytkentä oli "poliittisesti vaarallinen asia".

Aika presidenttinä

1956–1962 Ensimmäinen kausi

Tasavallan presidentiksi Kekkonen valittiin 1956, jolloin hän voitti valitsijamiesäänin 151 - 149 vastaehdokkaansa, sosiaalidemokraattien K. A. Fagerholmin. Vaaleissa Kekkonen oli saanut 88 valitsijamiestä. Ratkaiseva tuki Kekkosen valinnalle tuli SKDL:n yksimieliseltä valitsimamiesryhmältä ja Kansanpuolueen enemmistöltä. Puuttuvaa "yhden äänen" antajaa ei ole koskaan saatu selville luotettavasti.

SAK:n julistama yleislakko alkoi uuden presidentin virkaanastujaispäivänä 1.3.1956. Sen poliittista luonnetta SAK ei ole koskaan myöntänyt, mutta Kekkosen henkilön ja maalaisliiton ehdokkaan valinnan on väitetty vaikuttaneen työtaisteluun. Presidenttikautensa alun Kekkonen koettikin pitää matalaa profiilia, etenkin sisäpolitiikassa.

Neuvostoliitto osoitti hiljaisesti mieltään elokuussa 1958 syntynyttä Fagerholmin laajapohjaista enemmistöhallitusta vastaan. Presidentti Kekkonen yhtyi kritiikkiin ja myötävaikutti siihen, että tämä niin sanottu yöpakkashallitus kaatui joulukuussa. Historiantutkimus ei ole päässyt yksimielisyyteen Kekkosen toiminnan motiiveista.

Fagerholmin hallituksen kohtalo vaikutti siihen, että enemmistöhallituksia ei kyetty vähään aikaan muodostamaan. Niiden sijasta jouduttiin turvautumaan lähinnä maalaisliittoon nojanneisiin vähemmistöhallituksiin. Sosialidemokraattisen puolueen sisäinen skisma lisäsi sisäpolitiikan hajanaisuutta. Urho Kekkonen pyrki silti sitkeästi yhdistämään oman uudelleenvalintansa enemmistöhallituksen muodostamiseen ja ulkopoliittisten tavoitteidensa toteuttamiseen. Hän lähetti tämänsuuntaisia viestejä neuvostojohdolle ilman että niistä tiesi kukaan muu Suomessa.

Urho Kekkonen hotelli Merihovissa.Kekkonen suunnitteli jo huhtikuussa 1961 eduskunnan hajottamista, jotta voisi vaikuttaa presidentinvaaleissa vastaansa nousevaan liittoutumaan, jonka ehdokas oli entinen oikeuskansleri Olavi Honka. Neuvostoliitto lähetti lokakuun lopussa nootin vedoten YYA-sopimuksen artiklan tarkoittamaan sodanuhkaan. Tilanne Berliinissä oli supervaltojen välillä tuolloin kiristynyt. Hongan luovuttua ehdokkuudesta Kekkonen sai 111 valitsijamiestä. Hänet valittiin uudelleen presidentiksi 199 äänellä.

1962–1968 Toinen kausi

Noottikriisin seurauksena on pidetty sitä, että maasta katosi todellinen oppositio ja presidentti Kekkonen saavutti vahvan, myöhemmin jopa kyseenalaisia piirteitä saaneen aseman Suomen poliittisena johtajana.

Kekkonen tavoitteli puolueiden enemmistön tukea, mikä suomalaisessa järjestelmässä on pidemmän päälle presidentin täysipainoisen vallankäytön edellytys. Punnuksena Kekkonen käytti ulkopoliittisen luotettavuuden osoittamista. Tämä tarkoitti, että hallitusvastuun ehtona oli hänen ja hänen ulkopoliittisen linjansa hyväksyminen. Esimerkiksi kokoomus hyväksyttiin Johannes Virolaisen johtamaan hallitukseen noottikriisin jälkeen, kun se oli osoittanut lojaaliutensa Kekkosta kohtaan.

Tärkeä vallankäytön väline olivat myös Kekkosen henkilökohtaiset suhteet. Presidentti piti kiinteää yhteyttä opiskeluaikaisiin tovereihinsa, mutta myös metsästys-, kalastus- ja hiihtokavereihinsa, sekä järjesti nousevalle älymystönuorisolle niin sanottuja lastenkutsuja virka-asunnossaan Tamminiemessä. Edelleen Urho Kekkonen kasvatti luottomiehiä valtiohallinnon eri portaisiin sekä kaikkiin merkittäviin puolueisiin ja liike-elämään, etenkin valtionyhtiöihin. Kekkosella oli myös lukuisia taiteilijaystäviä. Välittömänä luonteena Kekkonen osasi seurustella erilaisten ihmisten ja yhteiskuntapiirien kanssa vuosikymmeniä ennen kuin verkostoitumisesta tuli muotikäsite.

Oman puolueensa maalaisliiton jälkeen Kekkonen sai jo etukäteen tuekseen 1966 muodostetun kansanrintamahallituksen, vasemmistopuolueet Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) sekä SKDL:n ja Työväestön ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton (TPSL). Kun niiden ja muiden puolueiden, jotka olivat mukana SDP:n puheenjohtajan Rafael Paasion johtamassa kansanrintamahallituksessa, poikkeuslakiehdotus ei saanut riittävää enemmistöä, ne asettivat Kekkosen ehdokkaakseen. Hän tuli valituksi 1968 vaalien ensimmäisellä kierroksella 201 valitsijamiehen tuella.

Kekkosen toisella kaudella saksankielisestä Keski-Euroopasta käsin suomalaiseenkin poliittiseen puheeseen suodattui käsite "suomettuminen".

1968–1978 Kolmas kausi

Jos Kekkonen olikin sisäpolitiikassa sidottu yhteistyöhön, ulkopolitiikassa hän saattoi toimia suvereenisti. Apunaan hänellä oli toisinaan vain hänen itsensä valitsemat luottoavustajat, jotka tulivat useimmiten ulkoministeriöstä. Kekkonen teki 1960-luvun lopulla joukon ulkopoliittisia aloitteita. Ne koskivat Pohjolan ydinaseetonta vyöhykettä, rajarauhaa Norjan kanssa sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokousta. Kaikkien aloitteiden tavoitteena oli välttää YYA-sopimuksen sotilaallisten artiklojen soveltaminen eli sotilaallinen yhteistyö Suomen ja Neuvostoliiton välillä ja siten vahvistaa Suomen pyrkimystä puolueettomuuspolitiikkaan. Tšekkoslovakian 1968 tapahtuneen miehityksen jälkeen paine puolueettomuutta kohtaan kasvoi. Kekkonen ilmoitti venäläisille 1970, ettei jatka presidenttinä eikä YYA-sopimusta jatketa, ellei Neuvostoliitto jatkossakin suostu tunnustamaan Suomen puolueettomuutta.

Vuoden 1970 eduskuntavaalit merkitsivät kansanrintamayhteistyön päättymistä. Kekkonen aktivoitui sisäpolitiikassa toimien jopa tosiasiallisena pääministerinä ja osallistui muun muassa tulopoliittisten neuvottelujen tekoon niin sanotun UKK-sopimuksen muodossa.

Suomessa valtionpäämies valittiin neljännen kerran ilman vaaleja ja vastaehdokkaita, kun Kekkosen presidenttikautta jatkettiin neljällä vuodella tammikuussa 1973 säädetyllä poikkeuslailla. Poikkeuslain taustasta ei historiantutkimuksessa vallitse yksimielisyyttä. Martti Häikiön tulkinnan mukaan Kekkonen pakotti Ahti Karjalaisen tekemään ehdotuksen jatkoajasta tammikuussa 1972, nimitti helmikuussa Rafael Paasion johtaman sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen ja vaati poikkeuslakia huhtikuussa. Kaiken tämän Kekkonen teki estääkseen suurimpia puolueita, sosialidemokraatteja ja keskustapuoluetta, asettamasta omia ehdokkaitaan kesän puoluekokouksissa. Kolauksen saivat osakseen Kekkosen manttelinperijänä pidetty Ahti Karjalainen ja keskustan puheenjohtaja, kentällä suosittu Johannes Virolainen.

Tshekkoslovakian miehityksestä 1968 alkanut maailmanpoliittisen tilanteen ja Neuvostoliiton Suomen-politiikan jyrkkeneminen nähtävästi huolestutti Kekkosta.

Poikkeuslain läpivieminen muodostui kuitenkin ongelmaksi, sillä menettely vaati tuekseen 5/6:n eduskuntaenemmistön. Sen kokoamiseksi luotiin poliittinen paketti, jossa osina olivat itse poikkeuslain lisäksi Suomen heinäkuussa 1972 valmiiksi neuvottelema vapaakauppasopimus Euroopan talousyhteisön, EEC:n kanssa, ja vasemmiston kannattamat valtion taloudellista säätelyvaltaa lisäävät valtuudet, joita kutsuttiin suojalaeiksi. Kalevi Sorsan johtama hallitus ei kuitenkaan tälläkään paketilla saanut tarvittavaa määräenemmistöä kokoon. Niinpä Kekkonen uhkasi joulukuussa, ettei hän olisikaan käytettävissä presidentiksi. Julkisissa perusteluissaan hän viittasi lokakuussa julkisuuteen vuotaneeseen niin sanottuun Zavidovo-muistioon hänen ja neuvostojohdon keskusteluista elokuulta. Poikkeuslaki hyväksyttiin tammikuussa 1973 äänin 170 - 28. Näin Kekkosen toimikautta jatkettiin neljällä vuodella vuoteen 1978.

1975 Kekkonen isännöi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) Helsingissä. Tapahtumaa pidetään Kekkosen uran huipentumana

1978–1982 Neljäs kausi

Kun vakavasti otettavia vastustajia ja todellisen vaihtoehdon tarjoavia kilpailijoita ei ilmaantunut, Kekkosen valta laajeni eräiden arvioiden mukaan jopa joiltain osin liian vahvaksi. Tämän vallankäytön huipentumana voidaan pitää vuotta 1975. Kekkonen oli hajottanut eduskunnan ja isännöi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) Helsingissä. Hän antoi jo tuossa vaiheessa valita itsensä sosialidemokraattien ja keskustan presidenttiehdokkaaksi vuoden 1978 vaaleihin. SDP ehti pyytää valtionpäämiestä ehdokkaakseen jo ennen tämän taustapuoluetta keskustaa. Syksyllä Kekkonen "runnoi" televisiokameroiden edessä läsnä olleet kansanrintamapuolueiden johtajat Martti Miettusen johtamaan hätätilahallitukseen.

1970-luvun mittaan alkoi liikkua huhuja valtionpäämiehen terveyden heikkenemisestä ja henkisen vireen vaihteluista. Esimerkiksi televisioiduissa uudenvuoden puheissa presidentin tilan heikkeneminen oli toisinaan selvästi havaittavissa. Julkisuus ja media kuitenkin pyrkivät vaientamaan näitä huhuja pääsääntöisesti koska halusivat kunnioittaa valtionpäämiehen yksityisyyttä.

Vuoden 1978 presidentinvaalit olivat riemuvoitto istuvalle presidentille. Kun myös Kansallinen Kokoomus asetti Kekkosen ehdokkaakseen, hän sai neljän suuren puolueen tukemana 82 prosenttia äänistä ja 260 valitsijamiestä. Kauneusvirheeksi jäi Kekkos-koalition kannalta vain yhden kokoomusloikkarin lipeäminen Suomen Kristillisen Liiton ehdokkaan Raino Westerholmin taakse.

Kekkosen suvereenin vallankäytön päättymistä on monen mielestä merkinnyt huhtikuu 1981, jolloin pääministeri Mauno Koivisto kieltäytyi eroamasta, vaikka häntä oli Tamminiemestä tähän varsin selväsanaisesti kehotettu. Koivisto rikkoi Kekkosen ajan kaavan huomauttamalla, että perustuslain mukaan Suomessa hallituksen tulee nauttia ensi sijassa eduskunnan eikä presidentin luottamusta.

Kekkosen terveys petti näkyvästi ensimmäisen kerran Islannin kalastusmatkalla elokuussa samana vuonna. Syyskuussa 1981 hän jäi sairauslomalle ja pyysi eroa lokakuussa. Tämän jälkeen hän ei enää näyttäytynyt julkisuudessa

Viimeiset vuodet

Kun Kekkonen oli jäänyt pois presidentin virasta, presidentin virka-asunnosta, Tamminiemestä tehtiin hänelle palvelukoti. Viimeisinä vuosinaan Kekkonen pitäytyi erossa politiikasta eikä ottanut kantaa ajankohtaisiin asioihin. Huonon terveytensä vuoksi hän ei enää voinut ulkoilla ilman avustajia.

Kekkonen kuoli 31. elokuuta 1986 kotonaan Tamminiemessä, Helsingissä, kolme päivää ennen 86-vuotissyntymäpäiväänsä. Hänet siunattiin näyttävin valtiollisin menoin Helsingin tuomiokirkossa ja haudattiin 7. syyskuuta Hietaniemen hautausmaalle.

Kekkosen sairaudesta ei ole julkaistu lääketieteellistä selvitystä. Sairauskertomus on viety Meilahden sairaalan arkistosta, eikä sen sijaintia tiedetä. Käytettävissä olevien tietojen valossa kyse oli ilmeisesti ateroskleroosiin liittyvästä multi-infarktidementiasta. Sairauden vaikutusta viranhoitoon ei kuitenkaan ole pystytty osoittamaan.

Tamminiemestä tehtiin Urho Kekkosen museo, joka avattiin yleisölle vuonna 1987

Merkitys ja vaikutus

Maailmanpoliittinen vaikutus

Urho Kekkosen suurimpana ansiona on pidetty Suomen idänsuhteiden ansiokasta hoitamista maailmanpoliittisesti vaikealla aikakaudella. Poliitikkona Kekkonen ei tyytynyt vain hakemaan kompromisseja, vaan nujersi monet sisäpoliittiset kilpailijansa, osan kovinkin ottein. Hän hyödynsi henkilökohtaisia idänsuhteitaan sisäpolitiikassa siten, että jopa monet poliittiset vastustajat alkoivat pitää häntä korvaamattomana. Kekkosta onkin kritisoitu Suomen hankalan aseman hyödyntämisestä henkilökohtaisen edun tavoittelussa. Politiikan strategisessa valtapelissä Kekkonen oli taituri.

Läntisissä demokratioissa Kekkosen presidenttikausi oli poikkeuksellisen pitkä. Tätä on selitetty karismalla, häikäilemättömällä taktikoinnilla, kansansuosiolla ja kylmän sodan aikakauden poliittisella herkkyydellä. Suomen politiikkaa varjosti miltei koko Kekkosen presidenttiyden ajan suurvaltojen valtapeli, jossa Suomen sijainti ainoana länsimielisenä Neuvostoliiton rajanaapurina oli strategisesti herkkä. Kekkonen säilytti suurvaltojen painostuksenkin alla asemansa arvostettuna valtiomiehenä sekä idässä että lännessä. Hänen poliittisen uransa suurimpana kansainvälisenä tunnustuksena voidaan pitää Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi ETYKin järjestämistä Helsingissä 1975, jossa Kekkonen isännöi suurvaltojen huippukokousta kylmän sodan lievittämiseksi.

Kultuurillinen merkitys

Kekkosen vaikutus suomalaiseen taiteeseen ja populaarikulttuuriin on ollut merkittävä. Tästä ovat esimerkkejä Matti Hagelbergin sarjakuvateos "Kekkonen", Jari Tervon romaani "Myyrä", Karo Hämäläisen kirjoittama kohteensa nimeä kantava satiiri, Juice Leskisen sävelteos "Siniristiloppumme", Sleepy Sleepersin Kekkos-aiheiset kappaleet ja kokoelma-albumi "Kekkonen" sekä Jari Alakoskelan lyhytelokuva "Kekkonen".

Perintö

Urho Kekkosen kuoltua media alkoi kirjoittaa hänestä vapaammin. Sittemmin on myös julkaistu useita häntä käsitteleviä kirjoja sekä hänen päiväkirjansa vuosilta 1958–1981.

Sujuvana kynänkäyttäjänä tunnettu Kekkonen kirjoitti ainakin nimimerkeillä Lautamies, Homo Ludens, K.Y., Känä, Laaksonen, Liimatainen, Mies Suomalainen, Pekka Peitsi, R.Y., Seppo Järvinen, Tampio, U.K. ja Veljenpoika.

Urho Kekkosen kunniaksi on perustettu Urho Kekkosen arkisto ja Urho Kekkosen kansallispuisto. Hänen lapsuudenkodistaan Lepikon torpasta on tehty turistinähtävyys. Kekkosen pitkäaikainen koti, Tamminiemi, on yleisölle avoin museo.

Kekkosen jälkeen Suomen presidentin valtaoikeuksia on kavennettu. Niitä on 1980-luvulta lähtien siirretty eduskunnalle ja hallitukselle. Vuoden 2000 perustuslakiuudistuksessa presidentin päätehtäväksi jäi ulkopolitiikan hoito yhdessä valtioneuvoston kanssa.

Hänen viimeisen kautensa keskeytyminen vaikutti myös siihen, että seuraajapresidentit ovat ottaneet tavakseen tiedottaa julkisuuteen terveydentilastaan.

Vuoden 2004 Suuret suomalaiset -äänestyksessä Urho Kekkonen sijoittui kolmanneksi

Tutkimus

Urho Kekkosesta on tehty paljon tutkimusta. Juhani Suomea on pidetty ainakin puoliksi "virallisena" tutkijana, jonka käytössä Kekkosen arkisto Orimattilassa on ollut vapaasti. Kriittisempää katsantoa edustavat Lasse Lehtinen, Jukka Tarkka ja etenkin Hannu Rautkallio, joka tulee lähelle Tuure Junnilan näkemystä siitä, että Kekkonen käytti liiaksi valtaoikeuksiaan ja jopa vaaransi idänpolitiikallaan kansallista etua. Suurimman kritiikin kohteeksi joutuu kuitenkin Ahti Karjalainen, joka heidän mielestään meni Urho Kekkostakin pidemmälle pyrkiessään 1970-luvulla tämän seuraajaksi.