Wikijunior Muinaiset kulttuurit/Rooman valtakunta/Uskomukset

Wikikirjastosta

Ajanjakso: 800 ennen ajanlaskumme alkua - 400 jälkeen ajanlaskun alun

Muinainen roomalainen uskonto oli alunalkajaankin erilaisten Apenniinien niemimaalla (nyky-Italia) vaikuttaneiden uskonnollisten perinteiden summa. Tärkeimpiä vaikuttajia olivat vanhan korkeakulttuurin omanneet etruskit ja kreikkalaiset. Kreikkalaisilla oli ollut niemimaalla lukuisia siirtokuntia. Lisäksi roomalaiset olivat omaksuneet esimerkiksi sabiinien jumalia. Roomalaiseen ajatteluun vaikutti myös kreikkalainen filosofia.

Kun Rooman valtakuntaan liitettiin Välimeren itäisiä osia, sen asukkaiden joukkoon tuli ihmisiä, jotka seurasivat ikivanhoja paikallisia uskontoja. Lisäksi Rooman itäosien ja Persian alueella syntyi Rooman keisarikunnan aikana erilaisia uusia uskontoja, joista merkittävimmät olivat erilaiset mysteeriuskonnot. Kristinusko oli vain yksi näistä uusista uskonnoista. Siitä tuli kuitenkin uskontojen välisen suosituimmuuskilpailun voittaja ja viimein valtion uskonto.

Muinainen roomalainen uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasemmalla keskellä Romulus ja Remulus - Oikealla vestaali

Uskonto oli Roomassa tärkeässä asemassa. Roomalaisen taruston perusta oli kreikkalaisessa tarustossa, jota oli maustettu Apenniinien niemimaan uskontoperinteellä ja muutamilla kaukaisemmilla kulteilla. Alunperin roomalaisilla ei ollut pitkälle kehittynyttä tarustoa, mutta sen sijaan heillä oli pitkälle kehittynyt uskonnollisten menojen, pappisopistojen ja toisiinsa liittyvien jumalien järjestelmä. Lisäksi heillä oli rikas kaupungin syntymään liittyvä tarusto. Jos kreikkalaiselta kysyi jumalasta, hän kertoi jumalaan liittyvän tarun, kun taas roomalainen olisi kertonut hänen paikastaan jumalten järjestelmässä.

Jumalat ja haltijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yli- ja taivaanjumala Juppiteria palvottiin Capitolium kukkulan suurimmassa temppelissä, joka oli myös Juppiterin vaimon, vaimojen ja äitien suojelijan Junon ja tyttären, sodankäynnin ja kulttuurin jumalan, Minervan palvonta paikka. Myös onnen ja sattuman jumalatar Fortuna oli hänen tyttärensä. Sodan ja viljelysten suojelija Mars oli toinen pääjumalista. Roomalaiset uskoivat Romuluksen ja Remuluksen olleen hänen poikiaan. Kolmas pääjumala oli sadonkorjuun jumala Saturnus, jonka muinainen hallintoaika oli ollut yltäkylläisyyden ja hyvinvoinnin aikaa. Hän oli jumalten (kuten Juppiterin) isä ja isoisä. Saturnusta juhlittiin talvipäivän seisauksen tuntumassa riehakkaasti.

Kotilieden jumalatar Vesta oli roomalaisille tärkeä. Häntä palvottiin paitsi joka kodissa, myös Forum Romanumilla sijainneessa Vestan temppelissä, jossa häntä suojelivat koko elämänsä naimattomina pysyttelevät mahtavat Vestan papittaret, vestaalit. Romuluksen ja Remuluksen äidin Rhea Silvian uskottiin olleen vestaali, joka tuli raskaaksi Marsille. Raskaaksi tulleet tai muuten siveettömästä elämästä kiinni saadut vestaalit tuomittiin kuolemaan maanalaiseen kammioon, josta Vesta saattoi pelastaa viattoman, kuten Rhea Silvialle oli käynyt. Toinen tärkeä jumalatar oli rakkaudenjumalatar Venus, jota pidettiin roomalaisten esiäitinä.

Augurit lukivat enteitä linnuista

Sivistyksen, ennustuksen ja auringon kreikkalainen jumala Apollo sai Roomassa merkittävän suojelusjumalan aseman varsinkin Augustuksen aikana. Roomalainen kaupankäynnin ja viestinviejien jumala Mercurius oli sekoitus etruskien ja kreikkalaisten jumalia. Janus oli roomalainen alkujen ja loppujen jumala, jota palvottiin kylvettäessä ja satoa korjattaessa sekä häissä ja syntymäpäivillä. Januksen kahdet kasvot katsoivat menneeseen ja tulevaan.

Laarit olivat roomalaisessa perinteessä joko hyväntahtoisia esi-isiä tai muita talonväkeä avustavia haltijoita. Myös teillä, kaupungeilla ja valtiolla oli omat laarinsa. Varastoja suojelivat penaatit, joita palvottiin aina ennen ruokailua. Nämä kotihenget innoittivat valmistamaan hyvää ruokaa. Tulisija toimi myös heidän alttarinaan. Penaattienkin uskottiin olevan kuolleiden esi-isien henkiä, jotka seurasivat perhettä heidän muuttaessaan uuteen kotiin.

Ennustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Antionus jumalaksi korotettuna

Etruskien peruja ennustajilla oli Roomassa merkittävä asema. He olivat perineet etruskeilta linnuistaennustajapapit eli augurit ja uhrieläimen sisälmyksistä ennustaneet haruspeksit. Roomalaiset olivat taikauskoisia ja tärkeisiin hankkeisiin ryhdyttiin vain, jos enteiden katsottiin olevan myönteisiä. Epäsuosiollisten enteiden valossa hankkeista luovuttiin, mikä antoi ennustajille melkoisesti poliittista valtaa. Jumalten viha näkyi ihmisten hankkeiden epäonnistumisena, häviönä sodassa ja yhteiskunnallisena levottomuutena. Esimerkiksi vieraiden uskontojen pelättiin herättävän jumalten vihaa. Augurit olivat papeista merkittävämpiä ja haruspeksit toimivat valtiollisissa tehtävissä heidän alaisuudessaan.

Keisarikultti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisarillinen kultti omaksuttiin mahdollisesti Egyptin hellenistisiltä johtajilta, jotka palvoivat edeltäjiään jumalina. Keisarikultissa keisarille ja hänen perheelleen annettiin pyhä arvovalta yli keisarikunnan. Keisarikultti oli läheisessä yhteydessä roomalaisiin jumaliin, joita pidettiin välttämättöminä kansakunnan selviytymiselle. Ceasarin palvonta alkoi vähitellen hänen kuolemansa jälkeen. Pian vähäaasialaiset alkoivat vaatia, että saisivat palvoa Octavianusta (Augustus) vapauttajanaan, mikä asetti Octavianuksen vaikeaan tilanteeseen, miten miellyttää sekä vanhoillisia sekä valtion uusia asukkaita. Päätettiin, ettei elävää keisaria voinut palvoa, mutta sen sijaan saattoi palvoa jumalatar Roomaa tai Ceasarin henkeä divus juliusta. Tämä sopi vanhaan esi-isien palvontaan.

Myöhemmät keisarit korotettiin jumaliksi kuolemansa jälkeen. Tämä korottaminen oli senaatin virallinen oikeudellinen toimenpide. Kahden ensimmäisen Ceasarin ja Augustuksen hautajaiset toimivat esimerkkeinä. Keisarihautajaisten esikuvan oli senaattorin julkiset hautajaiset. Keisarin katsottiin liittyvän jumalten joukkoon nousemalla tähdeksi taivaalle. 200-luvulla keisarit perustelivat valtaansa edeltäjiensä jumaluudella. Myöhemmin ensimmäisen kristillisen keisarin Konstantinuksen hautajaisissa ja muistelussa sekoittuivat pakanalliset ja kristilliset elementit.


Filosofi Cicero

Suosittuja filosofisia suuntauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roomalaisessa maailmassa paitsi uskonnot, myös filosofiat taistelivat maailmankatsomuksen asemasta. Useimmilla filosofioilla oli perustansa Antiikin Kreikassa, mutta monet filosofiat kehittyivät edelleen roomalaisessa maailmassa. Filosofiakoulukunnista suosituimpia olivat stoalaisuus ja epikurolaisuus. Myös keisari Marcus Aurelius (121-180 jaa) kuului stoalaisiin filosofeihin.

Kreikkalainen filosofia tuli tunnetuksi Roomassa jo 155 eaa. Filosofia vakiintui Roomassa kuitenkin vasta omien filosofien Ciceron ja Varron (116-27 eaa) aikakaudella. Cicero (106-43 eaa) kehitti latinankielistä käsitteistöä ja käänsi kreikankielistä termistöä. Keisari Neron (37-68 jaa) tai Hadrianuksen (76-138 jaa) aikana alkoi ns. toisen sofismin aikakausi, jota jatkui noin vuoteen 230. Tänä aikana kreikkalaiset puhujat esiintyivät Roomassa jäljitellen klassista ajattelua ja puhetaitoa. 176 keisari Marcus Aurelius perusti Ateenaan neljä filosofian yliopettajan tehtävää: aristotelelaisen, platonismin, stoalaisuuden ja epikurolaisuuden. Ateenaan syntyi eräälainen filosofinen yliopisto.

200-luvulla myös filosofiat saivat vaikutteita itäisestä mystisestä ajattelusta. Tällöin syntyi uusplatonistinen koulukunta. Myös pythagoralaisuudesta kehittyi uuspythagoralaisuus. Kristinuskon leviäminen merkitsi pakanallisen kauden filosofian päättymistä. Toisaalta antiikin filosofinen ajattelu vaikutti vahvasti kristilliseen teologiaan.

Neljä pääkoulukuntaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset filosofit opettivat Ateenan Agoralla

Platonistiseksi kutsutaan filosofi Platonin (427-347 eaa) ajattelun pohjalta syntynyttä koulukuntaa, jonka tulkintoina myöhempää platonismia voidaan pitää. Platonistisen ajattelun mukaan ympäröivä näkyvä todellisuus on vain oikean todellisuuden heijastuma. Yksittäinen kukkanen on idealisen kukkasen heijastuma, yksittäinen perhonen on malliperhosen kuvajainen. Platonin mukaan maailman oli luonut demurgi eli luojajumala, käsityöläinen, joka oli muokannut siitä parhaan mahdollisen ideaalimaailman kopion. Platonin mukaan tietoa saatettiin lähestyä uskomusten pohjalta keskustelun keinoin.

Aristoteleismiksi kutsutaan Platonin oppilaan ja Aleksanteri Suuren opettajan filosofi Aristoteleen (384-322 eaa) ajatteluun perustuvaa koulukuntaa, joka sai alkunsa Platonin ajatusten kriittisestä käsittelystä, jossa ne palautettiin maan pinnalle. Koulukunta vaikutti esimerkiksi stoalaisuuteen ja myöhempää platonistiseen ajatteluun sekä kristilliseen ja islamilaiseen teologiaan. Aristotelelaisuudessa kaiken pohjana on maailmaa määrittelevät neljä syytä. Materiaalinen syy eli aine (patsan syy on pronssi; maljan syy on hopea), formaalinen syy eli suunnitelma, aiheuttaja eli tekijä sekä päämäärä eli tarkoitus. Samalla asialla on siis useita syitä.

Stoalaisuus oli Zenon Kitonilaisen 300-200-luvuilla eaa perustama filosofia, jossa yhdistyi mielenrauhan tavoittelu ja tunteiden hillintä. Stoalaiset katsoivat intohimoiste tunteiden johtuvan virheellisistä arvostelmista ja uskoivat, että varmaa tietoa voitiin hankkia järjen avulla. Maailma oli eräänlaisen maailmanjärjen, logoksen ohjaama, mutta kullakin ihmisellä oli kuitenkin oma tahto. Olennaista oli, miten henkilö eli elämänsä. Hyveistä suurin oli epäitsekkyys. Ihmisen sielu oli osa logosta ja siten kuolematon. Liike kritisoi taikauskoa ja sosiaalisia rajoitteita eli tabuja. Stoalaisia vainottiin Neron valtakaudella.

Epikurolaisuus on kenties heikoiten tunnettu merkittävä vanha filosofinen koulukunta. Sen perusti Epikuros niminen ajattelija noin 307 eaa. Hän asui ystävineen Ateenan ulkopuolelle perustamassaan puutarhaksi kutusmassaan yhteisössään. Epikuros hyökkäsi taikauskoa ja jumaltaruja vastaan. Onnellisuuden takeena oli kohtuullisen nautinnon tavoittelu. Suurinta nautintoa oli kärsimyksen puute. Se saavutettiin järjestelmällisellä elämällä, johon kuului ystäviä, älyllistä keskustelua ja hyveellistä elämää. Ruumiillisten nautintojen tuli olla kohtuullisia ja palvella älyllisiä nautintoja. Oikeudenmukaisuus perustui ihmisten välisiin sopimuksiin. Hyvää elämää tavoiteltaessa politiikkaa ja julkisuutta kannatti välttää elämällä omassa rauhassaan.

Uusplatonistinen aurinko

Uudet koulukunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuspythagoralaisuus syntyi 100-luvulla jaa gnostilaisuuden ja pythagoralaisuuden sulautumasta, joka edelsi monessa uusplatonismia. Koulukunta pyrki yhdistämään uskonnollisia aineksia kuivahtaneeseen filosofiaan. Yksi oli kaiken lähde ja siitä syntyi joukko todellisuuden tasoja aineellisiin olioihin asti. Sielun ja ruumiin välillä oli perusteellinen ero. Jumalaa tuli palvoa hengen rukouksilla, eikä ruumiin teoilla. Sielu oli vapautettava askeettisella eli mahdollisimman yksinkertaisella elämäntavalla. Ruumiilliset nautinnot ja aistivirikkeet oli hylättävä.

Uusplatonismi syntyi platonistisen ja aristotelelaisen ajattelun yhtymänä, jolle oli keskeistä yhden, harmoonisen totuuden etsiminen ja hahmottaminen. Erilaisia filosofioita pyrittiin sulauttamaan. Uusplatonistit halusivat sanoa harjoittavansa Platonin filosofiaa, mutta koska filosofioita pyrittiin harmonisoimaan, poikettiin melkoisesti alkuperäisestä. Oli olemassa ykseys, josta maailmankaikkeus oli saanut alkunsa virtaamien avulla. Tähän ykseyteen kaikki lopulta palaisi. Myöhemmät ykseyden ja ihmiskunnan välille lisättiin välittäviä jumaluuksia. Uskottiin, että onni oli saavutettavissa tässä maailmassa, ilman tarvetta tuonpuoleiseen. Uusplatonistiset eivät uskoneet itsenäiseen pahaan, vaan pitivät sitä lähinnä hyvän puutteena.

Merkittäviä roomalaisia filosofeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuori Marcus Aurelius rakasti filosofiaa.

Marcus Tullius Cicero (106-43 eaa) oli roomalainen ajattelija, joka roomalaisti kreikkalaista filosofiaa. Ciceron eri koulukuntia ja alisti filosofian palvelemaan poliittiikkaa. Hän suosi stoalaisuutta, koska siinä ihminen toimi osana yhteisöä, jota kohtaan hänellä oli velvollisuuksia. Cicero käsitteli paljon ihmillisyyttä, johon kuului ihmisten välinen arvostus ja kunnioitus.

Titus Lucretius Carus (99–55 eaa.) oli roomalainen epikurolainen filosofi. Hän pyrki runossaan Maailmankaikkeudesta hahmottelemaan täydellisen epikurolaisen maailmankuvan ja kattamaan kaikki filosofian osa-alueet. Teos vaikutti paljon myöhempään roomalaiseen runouteen. Sen tarkoituksena oli vapauttaa ihminen taikauskosta ja kuolemanpelosta noudattamalla epikurolaista ajattelua.

Lucius Annaeus Seneca eli Seneca nuorempi (4 eaa - 65 jaa) oli stoalainen filosofi ja keisari Neron opettaja, joka joutui tekemään itsemurhan tämän painostuksesta. Hänen filosofiansa käsittelee lähinnä oikean ja väärän pohdintaa ja sen aiheina olivat mielenlujuus, lempeys, onnellisuus ja ilo. Käytännön askeleita seuraamalla voi kohdata elämässä vastaantulevat ongelmat. Tavoitteena oli ulkoisista olosuhteista riippumaton sisäinen onnellisuus ja järkkymätön mielenrauha. Kirjeissään hän opetti, kuinka kuolema kohdataan. Valtavasta peritystä omaisuudestaan huolimatta, hän pyrki elämään vaatimattomasti, mikä sai vastustajat pilkkaamaan häntä.

Marcus Aurelius Antonius (121-180 jaa) oli roomalainen stoalainen filosofi ja Rooman keisari, jonka valtakautta leimasi sota naapurikansojen kanssa. Marcus Aurelius ilmoitti jo 12-vuotiaana haluavansa nukkua askeettien tapaan paljaalla lattialla. Hänen opettajansa olivat huolissaan tästä liiaallisesta innostuksesta filosofiaan. Teoksen Itselleni hän kirjoitti sotaretkellään vuosien 170-180 välissä, kun hän oli yli 50-vuotias, sairas ja odotti kuolemaa. Kirjan hän tarkoitti oman henkisen kehityksensä oppaaksi, joka sisälsi stoalaista mielenrauhan etsintää ja elämänohjeita, eikä se ollut tarkoittettu julkaistavaksi.

Itäisiä kultteja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rooman valtakunnan loppupuolella suosituksi tulivat niin sanotut mysteeriuskonnot. Mysteeriuskonnoiksi kutsuttiin uskontoja, jotka sisälsivät salattua tietoa, jota jaettiin vain valituille, jotka oli vihitty uskonnon salaiseen tietoon. Monet niistä olivat alunperin toimituksia, joiden tarkoituksena oli edistää hedelmällisyyttä. Monet niistä lupasivat onnellisempaa kuolemanjälkeistä elämää. Keskinään suosiosta kilpailevia uskonnollisia liikkeitä oli lukuisia ja ne olivat seurausta perinteisten roomalaisen ja kreikkalaisen uskontojen kriisistä.

Kybele ja leijonat

Suuret jumalattaret[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rooman valtakunnassa omaksuttiin vanhojen itämaisten jumalattarien kuten egyptiläisen Isiksen ja vähäaasialaisen Kybelen kultti. Molemmat olivat äitijumalattaria, joiden palvonta liittyi hedelmällisyyskulttiin. Molemmat olivat myösä ikivanhaa paikallista perinnettä.

Kybele oli ikivanha vähäaasialainen jumalatar, jonka palvonnan juuret ulottuivat kivikauden varhaisiin maatalousyhteisöihin saakka. Roomalaiskaudella hänet tunnettiin fryygialaisena jumalattarena. Hänen nimensä tarkoittaa vuorten äitiä. Hän oli villi jumalatar, jonka palvontamenot olivat myös villejä ja verisiä. Merkittävin palvontameno oli härkien uhraus, Taurobolium, jota vietettiin yleensä joko Keisarin, Valtion tai yhteisön terveydeksi. On mahdollista, että menot liittyivät Kybelen rakkaan Attiksen kuolemaan ja henkiin herättämiseen, jonka muistoksi keväällä vietettiin ilon ja huvitusten juhlaa Hilariaa. Kybelen tunnuseläimiään olivat leijonat ja mehiläiset.

Roomalainen Isiksen papitar

Kybelen palvonta saapui virallisesti Roomaan jo 210 eaa. Roomalaiset noudattivat kreikkalaisten ja roomalaisten ennustajien neuvoa tuoda Magna Mater (eli suuri äiti) Roomaan. Kaikki roomalaiset rouvat olivat äitiä satamassa vastassa. Toisin kuin Isis Kybele sopi Augustinuksen ajatusmaailmaan ja nautti suosiosta.

Isis oli egyptiläinen äitijumalatar. Isiksen palvonta levisi hellenistiseen maailmaan Aleksanteri Suuren valloitusretkien seurauksena. Hellenistisellä kaudella Isiksestä tuli Välimeren alueen johtava jumalatar, alun vastustuksen jälkeen. Keisareja esitettiin palvelemassa häntä ja häntä pidettiin suojelijattarena. Isis oli Kybeleä rauhallisempi ja levollisempi jumalatar. Toisaalta, koska huhuttiin, että Ceasarin murhasta olisi päätetty Isiksen temppelissä, minkä vuoksi keisari Augustus yrittikin palauttaa perinteisen roomalaisen uskonnon. Caligulan aikana (37-41 jaa) itäisiä kultteja alettiin kuitenkin suvaita.

Roomalainen näkökulma vanhoihin uskontoihin oli synkretistinen eli eri uskonnollisia perinteitä yhdistelevä. Monille roomalaisille Isis oli Kybelen ilmentymä. Jo aiemmin kreikkalainen historioitsija Herodotus oli yhdistänyt hänet kreikkalaiseen Demeter ja roomalaiseen Ceres hedelmällisyyden jumalattariin. Hänet tunnettiin kymmenestä tuhannesta nimestään, joista Taivaan kuningatar on ollut pitkäikäisin. Hänelle rakennettiin temppeleitä eri puolille Rooman valtakuntaa. Kreikkalais-roomalaisella kaudella monet Isiksen papeista olivat parantajia. Suosittu kreikkalaisen Plutarkhoksen (45-125 jaa) kirjoittama Isis ja Osiris kuvaa häntä viisauden jumalattareksi.

Gnostilaiset kultit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gnostilaisia tekstejä on säilynyt nykyaikaan asti

Gnostilaisuus oli erityisesti 200-300-luvuilla vaikuttanut erilaisia uskonnollisia perinteitä yhdistänyt uskonnollinen liike. Gnostilaisen maailmankuvan mukaan maailma oli pahan ja ymmärtämättömän alemman jumaluuden luomus. Se oli syntynyt joko hyvän ja pahan välisen taistelun tai jumalallisen lankeemuksen seurauksena. Pelastus oli pelastava tieto ihmisen jumalallisesta alkuperästä sekä sielun vapautumista ruumiin vankilasta. Käsitykset nousivat juutalaisuudesta ja kreikkalaisesta filosofiasta, erityisesti platonismin perinteestä. Gnostilaisissa uskonnoissa oli yleensä keskeistä hyvän ja pahan vastakkainasettelu.

Gnostilaisuutta oli erilaisia koulukuntia. Gnostilaisuus voidaan jakaa kolmeen päähaaraan: Syyrialais-egyptiläiseen gnostilaisuuteen, persialaiseen gnostilaisuuteen ja muihin liikkeisiin. Persialainen gnostilaisuus eroaa syyrialais-egyptiläisestä siinä, ettei siinä ole selkeitä kristillisiä vaikutteita. Syyrialais-egyptiläinen oli myös saanut enemmän platonistisia eli Platonin filosofiasta peräisin olevasta filosofisesta koulukunnasta periytyviä piirteitä. Osassa liikkeissä pyrittiin lähes neuroottisesti irti pahasta, kun taas toisissa pahan tekeminen oli suorastaan velvollisuus.

Osa liikkeistä olivat vahvasti kristillisiä. Kristilliset liikkeet vaikuttivat vielä pitkään varsinaisen Kristinuskon vakiintumisen jälkeenkin, vaikka muut liikkeet olivat kadonneet. Esimerkiksi Kerinthoksen seuraajat Kerintit uskoivat, että Kristus oli laskeutunut Jeesukseen kasteessa. Liikkeen luomiskäsitykset olivat gnostilaisia. He uskoivat tuhat vuotiseen valtakuntaan, joka perustettaisiin ennen taivasten valtakuntaa. Gnostilaisuuden merkitys heikkeni vähitellen katollisen kristillisyyden vakiinnuttaessa asemansa 300-400-luvuilla.

Syyrialais-egyptiläiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leijonapäinen maailmanrakentaja

Setiläisyys eli setiläinen gnostilaisuus oli gnostilaisuuden pääsuuntauksia, jota on myös kutsuttu klassiseksi gnostilaisuudeksi. Monet tutkijat ovat olettaneet sen olleen muiden liikkeiden lähtökohta. Setiläisyys nousi juutalaiselta ja platonistiselta pohjalta. Liike oli saanut nimensä Aadamain ja Eevan kolmannesta pojasta, Setistä. Häntä pidettiin jumalan uudelleensyntymänä, joka oli myös välittänyt Aadamilla olleen tiedon todellisesta Jumalasta ihmiskunnalle. Setiläinen jumala oli yhtä aikaa naisena ja miehenä eli sekasukupuolisena. Hän olikin kaiken olevan käsittävä. Setiläiset uskoivat, että jumalaa ei voinut kuvata järjellisessä mielessä, vaan ainoastaan sellaisena, mitä hän ei ole.

Alkuperäinen jumala hajosi lukuisiksi nais- ja miespareiksi, joita tuli sukupolvi sukupolvelta lisää. Näiden määrän kasvaessa, maailma muuttui yhä epävakaammaksi. Näistä jumaluuksista alin Sofia (eli Viisaus) loi demimurgin (eli maailmanrakentajan), leijonapäisen käärmeen nimeltä Jaldabaoth. Se varasti osan Sofian jumalallisesta voimasta. Sitten käärme loi materiaalisen maailman käyttäen jumalallista maailmaa esikuvana. Se loi Aadamin ja tietämättään siirsi osan jumalallisesta voimasta tähän ensimmäiseen ihmiseen. Sitten se loi Eevan kylkiluusta yrittäessään palauttaa voiman takaisin itselleen. Setiläisyyden mukaan hyvän ja pahan tiedon puusta syömällä ensimmäiset ihmiset saivat käärmeelle menettämänsä voiman takaisin.

Valentinolaisuus eli valentinolainen kristillisyys oli toinen pääsuuntauksista. Se sai nimensä roomalaiselta teologi Valentinokselta. Valentinolaisuutta pidetään kehittyneimpänä ja filosofisimpana syyrialais-egyptiläisistä koulukunnista. Sen tiedetään olleen hyvin suosittu. Valentinolainen käsitys maailmansynnystä vastaa klassista setiläistä. Demimurgin ei kuitenkin katsottu olevan samalla tavoin ihmiskunnan vihollinen kuin setiläisyydessä. Sielun tehtävä oli valita pelastuuko se kuten hengellinen maailma, vai tuhoutuuko se kuten aineellinen maailma. Valentinolaiset katsoivat olevansa hengellisiä ihmisiä, jotka pelastuvat väistämättä. Tämä johti syytöksiin, etteivät he välittäneet moraalista.

Muita syyrialais-egyptiläisiä juutalais-kristilliseltä perustalta nousevia liikkeitä olivat myös Apostoli Tuomaan koulukunta (tuomaskristityt) ja Basilidelaisuus.

Orfeus eläinten ympäröimänä

Muita mysteeriuskontoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useat mysteeriuskonnot nousivat kreikkalaisesta perinteestä. Tällaisia olivat esimerkiksi 500-luvulla eaa syntynyt orfilaisuus ja hedelmällisyyden jumalatar Demeterin ja tämän tyttären Persefonen palvontaan liittyneet Eleusiin mysteerit. Kreikkalaisen matemaatikon Pythagoraan ajattelulle perustui puolestaan pythagoralaisuus, joka oli luultavasti platonismin tärkein edeltäjä. Pythagoralaista ajattelua hallitsi matematiikka ja olevan rajattomuus. Harmoniakäsityksensä kautta se liittyi myös musiikkiin. Pythagoralaiset olivat aikansa tunnetuimpia kasvisyöjiä.

Toisten mysteerien juuret olivat idässä, kuten persialaisen Mithra-jumalan palvontaan perustuva salaperäinen pelastususkonto mithralaisuus. Toinen itämainen mysteeri liittyi sumerilais-babylonialais-assyrialaiseen viljan ja kasvillisuuden jumala Tamumzin, rakkauden jumalatar Ištarin kuolevan ja uudelleen syntyvän puolison palvontaan.

Eleusin Demeter ja Persephone

Taruhahmo Orfeukseen liitynyt orfilaisuus omaksui viinin ja hedelmällisyyden jumala Dionysoksen vanhan perinteen. Kuoleman jälkeen sielu syntyi uudelleen ja uudelleen parempaan tai huonompaan riippuen siitä, kuinka puhdas tai epäpuhdas se oli ollut aiemmassa muodossaan. Askeettinen elämäntapa ja salaiset riitit saattoivat vapauttaa tästä kirotusta elämänkierrosta. Tietyillä elämänaikaisilla teoilla saattoi olla ikäviä seurauksia kuoleman jälkeen.

Orfilaisuuden perustan muodostivat manalassa vierailleen Orfeuksen pyhät laulut. Orfeus yritti pelastaa vaimonsa manalasta, mutta voitettuaan tämän takaisin lyyran soitollaan, hän ei malttanut olla katsomatta, seurasiko vaimo häntä manalasta ja menetti näin tämän iäksi. Suutuksissaan siitä, ettei heidän lohdutuksensa kelvannut Orfeukselle, traakialaiset naiset repivät häne riekaleiksi. Yhä laulavan irtirevityn pään hauta Lesboksella oli oraakkelien eli ennustajan paikka.

Eleusiin mysteerit olivat salaiset Demeterin ja Persefonen palvontaan liittyvät vihkimysmenot. Siihen liittyi lupauksia jumalallisesta voimasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Eleuksen kaupungin lähellä sijainneessa temppelissä puhdistetut vihityt saivat nähdä salaisia pyhiä esineitä. Mitä nämä esineet olivat, ei tiedetä. Eräs niistä saattoi olla viljantähkä, sillä Demeter oli opettanut ihmisille maanviljelyksen salaisuuden.

Mithra

Uskonnon taustalla oli Persefonen myytti. Sen mukaan manalan jumala Hades ryösti hedelmällisyyden jumalatar Demeterin ihanan tyttären vaimokseen. Demeter etsi tytärtään lohduttomasti niin, että hänen hoitonsa puutteessa maa autioitui. Ylijumala Zeus määräsi Hadeksen vapauttamaan tytön, mutta koska tämä oli nauttinut manalassa kuusi rakastamansa granaattiomenan siementä, Persefone joutui viettämään vuodesta kuusi kuukautta manalassa. Kuutena kuukautena vuodessa Demeter suree tytärtään ja silloin on talvi. Kevät koittaa, kun jumalatar saa tyttärensä takaisin.

Kristinuskon suosio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vainojen aikana yksinkertainen kala oli kristittyjen välinen salamerkki

Kristinusko oli alunperin vain yksi uskonto muiden uskontojen joukossa. Sen juuret ovat juutalaisuudessa, mutta sen katsotaan saaneen vaikutteita muun muassa zarathrustralaisuudesta. Kristinuskon leviäminen alkoi pian evankeliumissa kuvatun Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 30. Kristityiksi uuden uskonnon edustajia kutsuttiin ensi kertaa Syyrian alueella Antiokiassa. Seurakunta jakautui niin sanottua koinee-kreikkaa ja arameaa puhuviin kristittyihin.

Kristinuskon alue 325 (tummalla) ja 600

Rooman valtakunnan suhteellinen rauha ja tehokas tieverkko edistivät nopeaa leviämistä. Kristittyjen määrän kasvaessa liike alkoi saada vaikutteita antiikin filosofioista ja erityisesti uusplatonistisesta perinteestä. Kristillisyyden menestystä auttoi pitkälle menevä yhteisöllisyys ja liikkeen peräänantamattomuus vainojen edessä, joka ihmetytti ulkopuolisia. Myöhemmin 300-luvulla jaa uuden uskonnon asemaa auttoi keisari Konstantinuksen suosiva politiikka.

Ensimmäisinä vuosisatoina kristinuskon piirissä oli paljon erilaisia julistajia, joilla oli monenlaisia näkemyksiä Jeesuksen opetuksista ja uskon sisällöstä. Juutalais-, hellenistis- ja gnostilaiskristilliset näkemykset kilpailivat keskenään. Juutalaiskristityt pyrkivät seuraamaan Jerusalemin alkuseurakunnan perinteitä ja noudattamaan juutalaisia tapoja. Ympärileikkausta vaatinut juutalaiskristillinen perinne elää Egyptin koptikristityillä, jotka edelleen ympärileikkaavat. Helleenikristittyjen piirissä kynnys kääntymiseen oli matala, sillä juutalaisten sääntöjen noudattamista ei vaadittu. Tästä suuntauksesta syntyi kristinuskon valtahaara katolinen kristillisyys, jonka piirissä erosivat myöhemmin ortodoksit ja protestantit.

Omaperäistä ja toisinaan epäkristillisenä pidettyä tulkintaa edusti gnostilaiskristillisyys, jossa ruumis pyrittiin vapauttamaan aineellisen maailman kahleista pyhän tiedon eli gnosiksen avulla. He uskoivat Jeesuksen olevan Jumalan ensimmäinen luomus ja luomakunnan esikoinen. Tämä suuntaus katosi myöhemmin osin vainojen seurauksena. Kristinuskolla oli ensivuosisatoina lukuisia opettajia, joiden opetus poikkesi aina hieman toisistaan. Tämän

Sanasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanteri Suuri - oli kreikkalainen sotapäällikkö ja makedonialainen kuningas (vallassa 336-323 eaa), joka loi antiikin ajan suurimman valtakunna, joka ulottui Välimereltä Intiaan. Aleksanterin kuoltua nuorena valtakunta hajosi hänen jälkeensä jääneiden sotapäälliköiden ottaessa sen hallintaansa. Syntynyt kulttuuri oli kreikkalaisuuden ja paikallisten kulttuurien sekoitus.

Attis - oli kuolevainen mies, johon jumalataräiti Kybele tarun mukaan rakastui.

Augustus - oli maineikkaine sotapäällikön Ceasarin seuraaja ja Rooman ensimmäinen keisari. Hänet tunnettiin myös lisänimellä Octavianus (vallassa 27 eaa - 14 jaa). Ensin hän vakiinnutti valtakunnan rajat. Hänen suurin saavutuksensa oli kuitenkin rauhan ja vakauden aika, niin kutsuttu pax romana eli roomalainen rauha. Hänet julistettiin jumalaksi pian kuolemansa jälkeen.

Caligula - eli oikemmin Gaius Julius Caesar Augustus Germanicus oli keisarina vuosina 38-41 jaa. Hänet muistetaan lähinnä hulluna mielivaltiaana. Hänen lyhyellä hallinnollaan oli kuitenkin vaikutus Rooman historiaan, sillä hän oli ensimmäinen, joka sai täydet keisarin valtaoikeudet ja hän myös suunnitteli Britannian valloitusretken, jonka hänen seuraajansa toteuttivat. Mahdollisesti aivotulehdus tai rakkaan sisaren kuolema 38 horjuttivat hänen mielenterveyttään. Hän ja hänen perheensä kuolivat salamurhan seurauksena.

Ceres - oli roomalainen viljan ja kasvien jumalatar, jolla oli yhteyksiä tuonpuoleiseen. Koska hänet samaistettiin Demeteriin, hän omaksui tämän paikan jumalten suvussa. Cerestä juhlittiin huhtikuisessa Ambravalia juhlassa, jossa juhlakulkueet siunasivat ja puhdistivat vainiot tulevaa satokautta varten.

Demeter - oli kreikkalainen sadonkorjuun, viljan ja elävien kasvien jumalatar. Hän oli ylijumala Zeuksen sisar, jonka vastine roomalaisessa tarustossa oli Ceres. Demeter suri aina puoli vuotta, koska kuoleman jumala Haades oli ryöstänyt hänen tyttärensä Persefonen vaimokseen valtakuntaansa Manalaan. Tuolloin maanpäällä vallitsi talvi. Kesäksi Persefone sai kuitenkin palata maan päälle äitinsä luo ja Demeterin iloitessa nautittiin luonnon kukoistuksesta.

Dionysos - oli antiikin kreikkalainen viinin, taiteen ja hurmion jumala. Hän syntyi ylijumala Zeuksen ja ihmisnaisen rakkaudesta. Dionysoksen äidin kuoltua, hänen isänsä lähetti hänet nymfien eli metsänhengettärien hoitoon turvaan vihaista vaimoaan Heraa. Dionysoksen uskottiin vapauttavan ihmisen huolista ja murheista. Hänen palvontamenonsa tarjosivat kreikkalaisille irtioton arjesta.

eaa - ennen ajanlaskumme alkua

Enne - eli ennusmerkki on jokin eteen tuleva seikka, joka enteilee tulevaa.

Filosofia - on kreikkalaisten piirissä syntynyt oppiala, joka pohtii todellisuuden ja tiedon luonnetta sekä yhteisön arvostuksia ja ihanteita. Se pyrkii vastaamaan esimerkiksi kysymyksiin 'Millainen todellisuus on?', 'Mitä voimme tietää?' tai 'Millainen on hyvä elämä?'.

Hellenismi - oli Aleksanteri Suuren valtakunnan raunioille syntynyt kulttuuri. Katso - Aleksanteri Suuri.

Herodotos - (noin 485-420 eaa) oli kreikkalainen historioitisja ja kreikkalaisen historian kirjoituksen isä. Hän oli ensimmäinen, joka kirjoitti historiaa muuten kuin sankaritarujen (eepos) tai aikakirjojen (kronikka) muodossa. Aikakirjat ovat yksinkertaisia kuvauksia tapahtumista ajankohdan mukaan järjestettynä ilman syvempiä selvityksiä. Herodotos sen sijaan vertaili erilaisia kuvauksia ja versioita tapahtumista ja pyrki selvittämään asioiden todellisen laidan.

jaa - jälkeen ajanlaskumme alun

juutalaisuus - lähi-idän ikivanha yksijumalainen uskonto, jossa uskonnollisten sääntöjen noudattaminen oli tärkeässä roolissa

Kivikausi - on se historian ajanjakso, jolloin ei vielä ollut opittu käyttämään metalleja työkalujen ja aseiden valmistamiseen.

Korkeakulttuuri - on järjestäytynyt yhteiskunta, jossa käydään kauppaa, asutaan asutuskeskuksissa ja usein hallitaan myös kirjoitustaito.

Kultti - on tietyn uskonnon tai jumaluuden palvontamenot.

Pakanuus - viittaa ei-kristillisten uskontojen, muttei kuitenkaan juutalaisuuden eikä islamin harjoittamiseen.

Perinne - menneiltä sukupolvilta peritty tapa tai käsitys. Yleensä perinteistä puhuttaessa tarkoitetaan henkistä kulttuuria.

Plutarkhos - oli antiikin kreikkalainen filosofi ja elämänkertakirjailija, joka elämänkerroissaan vertaili kreikkalaisia ja roomalaisia persoonia keskenään. Hän on kirjoittanut myös lihansyöntiä vastustavan teoksen. Häntä pidetään ankarana moralistina.

Pythagoras - oli antiikinkreikkalainen filosofi ja tutkija. Pythagoras oli syntyjään Samoksen saarelta, matkusteli nuorempana Egyptissä ja vietti myöhäisvuotensa Sisilian kreikkalaissiirtokunnissa, nykyisessä Etelä-Italiassa. Hän vaikutti vuosina 582–496 eaa. Hänellä oli elinaikanaan runsaasti oppilaita.

Mithralaisuus - lienee hellenististä alkuperää ja saanut vaikutteita esimerkiksi persialaisesta uskonnosta. Kristinuskon myötä mithralaisuus hävisi 300-luvulla, eikä sen oppeja tunneta, sillä sen harjoittajat välittivät tietoa uskonnostaan suullisesti. Yksittäinen jäsen pääsi aina vähitellen syvemmälle uskonnon sisimpään.

Mysteeriuskonto - on uskonto, joka sisältää salattua viisautta, joka paljastuu sen harjoittajille vähitellen. Usein sen harjoittajat ns. vihitään jäseneksi, jolloin he saavat tietoonsa salatut tiedot.

Nero - eli Nero Claudius Caesar Augustus Germanicus oli Rooman keisarina vuosina 54-68 jaa. Hän oli viimeinen Augustuksen jälkeläisistä, joka nousi keisariksi. Neron hallintakausi muistetaan lukuisista teloituksista ja ylellisestä elämäntavasta sekä tuhoisasta Rooman palosta. Hänen väitetään kuolleen tekemällä itsemurhan. Kuitenkaan tiedot Neron elämästä eivät ole kovin luotettavia, sillä ne ovat ilmeisesti hänen poliittisten vihollistensa kirjoittamia.

Sabiinit - olivat itaalinen heimo, joka asusti Roomasta etelään. Heidän kielensä oli sukua roomalaisten käyttämälle latinan kielelle. Heidän jumalansa kehittyivät Roomassa.

Tammuz - babylonialaisen ja assyrialaisen mytologian viljan ja hedelmällisyyden jumala. Hänen esikuvansa oli sumerilainen paimenjumala Dumuzia, rakkauden jumalatar Innan kuoleva ja jälleensyntyvä puoliso. Tammuz puolestaan oli rakkaudenjumalatar Ištarin puoliso. Tammuzin rakkaus vaimoonsa oli syvää, mutta vaimo lähetti hänet kuitenkin manalaan eli kuoleman valtakuntaan omasta puolestaan. Tämän seurauksena erityisesti naiset palvoivat Tammuzia. Vuosittaisessa seitsemän päivän juhlassa he surivat hänen kuolemaansa ja esittivät valituslauluja.

Tarusto - on kokoelma uskonnollisia tarinoita, jotka selittävät uskontoon liittyvien seikkojen syntyä. Ne käsittelevät yleensä jumalia ja yliluonnollisia olentoja tai yliluonnollisia tapahtumia. Yliluonnollinen tarkoittaa asiaa, joka on arkisen todellisuuden tuollapuolen eikä noudata luonnonjärjestystä.

Teologia - eli jumaluusoppi, on tiettyä uskontoa tutkiva oppiala. Se on yleensä uskonnollisen yhteisön itsensä harjoittamaa. Kristillinen teologia on kristittyjen oppineiden tutkimusta kristinuskon luonteesta.

Uusplatonismi - kreikassa 200-luvulla syntynyt filosofisten koulukuntien yhteensulautuma, johon vaikuttivat erityisesti aiemmat filosofiset koulukunnat, platonismi ja aristoteleismi. Sen piirissä tulkittiin aikaisempia filosofia käsityksiä usein hyvinkin uudella tavalla. Taustalla oli totuuden etsiminen ja pyrkimys harmonisoida eli yhteensovittaa erilaisia filosofisia näkökulmia. Uusplatonistit korostivat filosofisenmietiskelyn roolia onnellisuuden saavuttamisessa.

Varro - eli Marcus Terentius Varro (116-27 jaa) oli roomalainen kirjailija, varhainen tiedemies ja filosofi, joka oli kiinnostunut mm. maanviljelyksestä, uskomusperinteestä ja varsinkin kielitieteistä. Hänen tiedetään kirjoittaneen lukuisia teoksia, joista suurin osa on kuitenkin kadonnut historian kuluessa. Hän loi myös roomalaisille oman ajanlaskun. Parhaiten hänet tunnetaan Menippen satiireista, joissa hän teki pilaa aikansa elämäntavasta. Hän lienee ollut platonisiti, mutta tiedot hänen filosofista näkemyksistään eivät ole säilyneet jälkipolville.

Zarathrustralaisuus - lähi-idän muinainen persialainen uskonto, jossa uskottiin hyvän ja pahan vastakkain asetteluun

Zeus - oli kreikkalaisen jumaltaruston ylinjumala, joka hallitsi säitä ja taivasta. Hän johti jumalia Olympos vuorelta käsin. Zeuksella oli paljon lapsia, joista useimmat olivat hekin jumalia. Zeuksella oli lapsia sekä jumalattarien, ihmisnaisten, nymfien että muidenkin naisolentojen kanssa. Virallisesti hänen vaimonsa oli syrjähypyistä mustasukkainen kodinjumalatar Hera. Olympian lehdossa järjestetiin joka neljäs vuosi Zeun kunniaksi urheilukisat eli olympialaiset.