Wikijunior Muinaiset kulttuurit/Rooman valtakunta/Taiteet ja huvit
Ajajankso: 800 ennen ajanlaskumme alkua - 400 jälkeen ajanlaskun alun
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kilpailut
Roomalaiset kuten aiemmin kreikkalaisetkin, kilpailivat mielellään urheilulajeissa. Ludi tarkoitti julkisia otteluita, joita järjestettiin kansalaisten hyväksi ja viihdykkeeksi. Monia niistä järjestettiin roomalaisten uskonnollisten juhlien yhteydessä ja ne olivat myös osa valtiollisia rituaaleja. Varhaisimmat ludit olivat sirkuksesssa järjestettyjä hevoskilpailuja. Pian lavastetusta metsästyksestä ja teatterista tuli osa järjestelyjä. Kisapäivät olivat vapaapäiviä, jolloin kauppaa ei voitu käydä.
[muokkaa] Sirkus
Antiikin Rooman kilpa-ajorata oli nimeltään Circus Maximus, joka sijaitsi Palatium ja Aventinus kukkuloiden välissä. Katsomoon mahtui yli 250 000 katsojaa. Paikkaa olivat huvien (ludi) järjestämiseen käyttäneet ensinnä Etruskikuninkaat. Vanhin puinen areena oli rakennettu myöhäisen tasavallan aikana. Ceasar laajensi areenaa vuoden 50 eaa kasvavan kansakunnan tarpeita vastaavaksi. Myöhemmin areenaa laajennettiin lisää. 140 yläkatsomon romahdus tappoi yli 1000 katsojaa, mikä on edelleen kuolettavin urheiluun liittyvä tapaturma. Flavius sukuun kuulunut keisari Domitianus (vallassa 81-96) rakensi jopa palatsinsa Palatium kukkulalle niin, että sieltä saattoi vaivattomasti seurata areenan tapahtumia. Katsomon paikat olivat ilmaisia köyhille, joilla ei keisarikaudella enää ollut paikkaa politiikassa eikä sodankäynnissä. Varakkaat saattoivat maksaa paremmista paikoista ja monet heistä käyttivät paljon rahaa vedonlyöntiin. Circus Maximuksen lisäksi Roomassa oli myös muita kilparatoja eli sirkuksia.
Areenan tärkein tapahtuma olivat kilpa- eli valjakkoajot, jotka eivät alun alkaen olleet roomalainen keksintö, vaan todennäköisesti kreikkalaista alkuperää. Ne tunnettiin jo ammoisessa Mykeneessä, ja ne olivat olleet mukana myös Olympialaisten ohjelmassa. Roomalaisten valjakkoajajien ajotapa poikkesi kuitenkin kreikkalaisesta. Roomalaiset kuljettajat sitoivat ohjakset vyötärölleen, kun kreikkalaiset olivat pitäneet niitä käsissään. Koska ajaja ei pystynyt päästämään irti ohjaksista, hän saattoi raahautua valjakon perässä. Onnettomuuden varalta heillä olikin varusteenaan veitsi ja kypärä sekä muita suojavarusteita.
Toinen merkittävä ero kreikkalaiseen oli, että ajajat itse huolimatta orjan asemastaan julistettiin voittajiksi. He saivat laakeriseppeleitä ja palkkioita. He saivat mainetta pelkästään selviytymällä, sillä ajajan elinodote ei ollut pitkä. Parhaimmista tuli suuria sankareita, kuten Scorpuksesta, joka voitti 2000 kilpailua ennen kuin hän kuoli törmäyksessä vasta 27-vuotiaana. Hevosistakin saattoi tulla kuuluisia, vaikka niidenkään elämä ei yleensä ollut pitkä. Roomalaiset pitivät tarkkaa kirjaa voittajahevoste suvusta, rodusta ja nimestä.
Roomassa joukkueet eli tallit olivat merkkihenkilöiden tukemia ja palkkasivat taitavia kuskeja. Tallit maksoivat hyville kuskeilleen huomattavia korvauksia ja kilpailu huippuajajista oli kiivasta. Parhaat ajajat saattoivat ansaita satakertaisesti hyvään asianajajaan nähden. Suurten palkkioiden lisäksi luvassa oli mainetta ja kunniaa. Ajajien vaatteet edustivat kunkin joukkueen värejä, jotta ne saattoi erottaa jo kaukaa. Ajoissa kunkin joukkueen yhteensä enintää kolme kuljettajat saattoivat toimia yhdessä voiton varmistamiseksi. He saattoivat liittoutua vastustajaa vastaan ja pakottaa hänet pois keskiradalta, häiritä hänen keskittymistään tai aiheuttaa tälle onnettomuuden.
Joukkueet saivat intohimoisia kannattajia . Aluksi 70 eaa kannattajaryhmiä ja joukkueita (factio) oli kaksi punainen ja valkoinen, mutta keisarikaudella niitä tuli kaksi lisää (sininen ja vihreä). Kannattajat saattoivat olla järjettömän intohimoisia, sillä 77 eaa punaisten kannataja heittäytyi suosikkinsa hautajaisrovioon. Punainen joukkue oli omistettu sodanjumala Marsille, valkoiset länsituulen jumalalle (Zephyr eli Favonius), vihreät äiti maalle (Terra Mater eli Tellus) tai keväälle ja siniset taivaalle, merelle tai syksylle. Toisinaan kannattaryhmien välille syntyi levottomuuksia ja joskus yhteydenotot saivat jopa poliittista merkitystä. Ei ihme, että keisarit puuttuivat tilanteeseen, ja nimittivät virkailijoita valvomaan joukkueita.
Länsi-Rooman romahduksen jälkeen kilpa-ajojen suosio jatkui Bysantissa, jossa kisoja käytiin Konstanttinopolin Hippodroomilla, joka sijaitsi palatsialueella ja oli käytännössä roomalainen sirkus. Sinne mahtui 100 000 katsojaa. Perinteiset roomalaiset kannattajaryhmät jatkoivat suosiotaan ja alkoivat sekaantua poliittiseen päätöksentekoon senaatissa ja uskonnollisiin kiistoihin. Sirkuspuolueista olivat Bysantissa jäljellä enää siniset ja vihreät. 400-luvulla yleistyivät sirkusmellakat, joita saattoi olla kymmenittäin. Ne huipentuivat 532 Nika-kapinaan, jossa 30 000 - 50 000 henkeä menehtyi. Tapahtumien taustalla oli tyytymättömyys puolueiden kannattajien saamiin tuomioihin. Ryhmät menettivät merkitystä valjakkoajojen suosion vähentyessä 600-luvulla.
[muokkaa] Amfiteatterit
Amfiteatterit olivat roomalaisia areenoja, joilla esitettiin yleensä gladiaattori- ja eläinotteluja. Yleensä esitykset olivat johtavien henkilöiden tarjoamia ja niihin oli vapaa pääsy. Ne olivat osa kansansuosion tavoittelun ja kansalaisten lepyttelyn välineitä. Istumapaikat määräytyivät yhteiskunnallisen aseman perusteella. Väkivaltaisia esityksiä ei kuitenkaan pidetty naisille sopivina, joten nämä joutuivat tyytymään huonompiin paikkoihin ylähyllyillä. Teatterin keskellä oli yleensä pyöreä tai soikea areena, jonka joka reunalla kastoma kohosi nousevati ylöspäin. Vanhin tunnettu amfiteatteri on löydetty Pompeijista (noin 80 eaa) ja tunnetuin ja suurin oli Flaviusten amfiteatteri eli Colosseum 1. vuosisadalta. Coloseumiin mahtui 50 000 katsojaa.
Amfiteattereilla saatettiin keskipäivällä toimeenpanna julmia ja näyttäviä kuolemantuomioita. Tällainen oli damnatio ad bestias eli tuomio pedoille, jossa tuomittu joutui petoeläimen raatelemaksi tai syömäksi. Vaihtoehtoisesti saatettiin lavastaa jokin onneton menneisyyden tai tarujen kuvaama tapahtuma. Taruja tulkittiin usein pilkalliseen sävyyn. Vaikka kuolemantuomiot esittivät kuvainnollisesti Rooman valtaa, yläluokka jäi harvoin katselemaan niitä, vaan lähti tällä välin kotiin syömään. Näiden teloitusten katselua pidettiinkin kaikesta huolimatta sivistymättömänä.
Eläimillä oli muutenkin tärkeä asema areenalla järjestetyissä esityksissä, ja niihin liittyvät esitykset sijoittuivat yleensä aamupäivään. Eräiden tietojen mukaan areenalla saatettiin 300-luvulla tappaa jopa 5000 eläintä yhden tapahtuman (ludi) aikana. Villien eläinten pyydystäjät, kuljettajat ja kauppiaat muodostivatkin oman ammattiryhmänsä. Eläimiin kuului ainakin haikaroita, norsuja, leijonia, leopardeja, tiikereitä, jäniksiä, sikoja, villisikoja, härkiä, karhuja, sarvikuonoja, buffaloita, winsenttejä (eli eurooppalaisia biisoneja), kameleja, krokotiileja ja strutseja. Muitakin erikoisia eläimiä on voitu käyttää. Eläimet saatettiin laittaa taistelemaan keskenään tai taistelioita (bestarii) vastaan. Tietoa on ainakin norsun ja härän välisestä taistelusta. Kaikki eläimet kuten leijonat ja sarvikuonot, eivät kuitenkaan olleet helppoja hallita. Koulutettuja eläimiä käytettiin myös kevyempiin viihdenumeroihin, joihin ei kuulunut tappamista. Eläimiä vastaan taistelivia koulutettuja taistelijoita kutsuttiin nimellä bestiarius. Metsästysnäytöksiin osallistuvia kutsuttiin puolestaan nimellä venator. Toisin kuin gladiaattorit, nämä taistelijat saattoivat kuulua yläluokkaan.
[muokkaa] Gladiaattorit
Gladiaattorit (eli miekkamiehet) olivat näiden kansanhuvien esiintyjiä, joiden tehtävä oli taistella tuomittuja rikollisia tai toisia gladiaattoreja vastaan. Roomalaiset saattoivat omaksua taistelunäytökset etruskeilta, jotka olivat ehkä järjestäneet niitä hautajaisissaan. Vanhimmat tunnetut glaidaattorikoulut olivat kuitenkin Campanian alueelta. Ensimmäiset tunnetut esitykset järjestettiinkin puunilaissotiin liittyneiden sotilashautajaisten yhteydessä. Gladiaattoritaistelujen huippukausi oli 100-luvulta eaa - 200-luvulle jaa ja taisteluja järjestetiin 400-luvulle saakka.
Taistelut liittyivät olennaisesti keisariuteen, sillä hallitsijat pyrkivät pönkittämään asemaansa järjestämällä näitä taisteluja. Keisari Comodiukselle (hallitsi 180-192 jaa) taistelut olivat pakkomielle ja hän esiintyi itsekin mielellään gladiaattorina. Keisareista myös Caligula, Titus, Lucius Verus, Caragalla, Geta ja Didius Julianus ilmeisesti esiintyivä taistelijoina, vaikka todellinen riski olikin mitätön. Ensimmäinen näytöksiin puuttunut oli keisari Konstantinius, joka määräsi 325 rangaistusvangit gladiaattorikoulujen sijasta työvoimapulasta kärsineisiin kivilouhoksiin. Vielä kristillisetkin keisarit järjestivät näitä taisteluja.
Gladiaattorin kohtalo ei usein ollutkaan vapaaehtoinen, sillä useimmat olivat orjia, tuomittuja rikollisia tai sotavankeja. Jonkun verran myös vapaita miehiä pestautui gladiaattoreiksi eri syistä. Taistelulaitosten ohessa toimivat gladiaattorikoulut olivat oikeasti rangaistuslaitoksia, jotka antoivat tuomituille mahdollisuuden kuolla kunniakkaasti häpeällisen teloituksen sijasta. Kouluun saattoi myös kirjautua vapaaehtoisesti, jolloin taistelusta oli luvassa palkkio. Kuuluisin gladiaattori lienee ollut Spartacus, joka johti gladiaattorien ja orjien kapinaa vuonna 73 eaa. Roomalainen yhteiskunta oli julma, sotainen ja säälimätön ja sellaisia olivat sen huvitkin.
Gladiaattorikauppa oli koko valtakunnan laajuista ja keskushallinnon säätelemää. Rooman sotavoitot tarjosivat gladiaattoriareenoille valmiiksi koulutettua työvoimaa. Parhaimmat ja vahvimmat taistelijat lähetettiin Roomaan. Sotilaille gladiattoriuuden katsottiin olevan mahdollisuus palautta antautumalla menetetty kunnia. Köyhille gladiaattorius tarjosi säännöllistä ravintoa, asumuksen sekä pienen mahdollisuuden kuuluisuuteen ja varakkuuteen.
Gladiaattorit saivat pitää voittorahansa ja saamansa lahjat. Keisari Tiberius (hallitsi 14-37 jaa) tarjosi eläkkeelle jääneelle gladiaattorille 100 000 sesteriusta paluusta areenalle. Keisari Nero (hallitsi 54-68) tarjosi suosikilleen voittoisalle sotapäällikölle sopivan asumuksen ja omaisuuden. Tasavaltalaiskauden poliitikko Marcus Antonius (83-30 eaa) korotti gladiaattoreita henkivartijoikseen. Kaikesta kurjuudestaan huolimatta gladiaattorit olivat esimerkki roomalaisesta taistelutahdosta taistellessaan ja kuollessan hyvin.
Aluksi taistelut jatkuivat aina kuolemaan asti, mutta myöhemmin armahduksen uskottiin olleen tavallisin päätös taistelulle. Eräiden arvioiden mukaan koulutetulla taistelijalla oli vain noin 10% riski joutua surmatuksi taistelussa. Sopimuksissa saatettiin määritellä gladiaattorikoululle maksettu korvaus "odottamattomista kuolemista". Erikoisuuksina mainittiin taistelut, joiden oli tarkoitus jatkua ilman armahdusta (sine missione). Kun gladiaattorien tarve alkoi ylittää tarjonnan, tällaiset kuolemaa tavoittelevat taistelut kiellettiin kokonaan, mikä ei suinkaan ollut epäsuosittu käsky, sillä sen tukena oli luonnollinen oikeuskäsitys. Keisarien Galicula ja Claudius päätökset olla säästämättä suosittuja gladiaattoreita eivät suinkaan kasvattaneet heidän suosiotaan.
Gladiaattoritaisteluja järjestettiin yleensä iltapäivällä. Monet taistelut pyrkivät jäljittelemään roomalaisten ja heidän kuuluisimpien vihollistensa kohtaamisia. Ne eivät kuitenkaan pyrkineet aitouteen, vaan näyttävyyteen. Oli suosittua asettaa vastakkain gladiaattoreja, joiden varustelu poikkesi toisistaan suuresti. Erikoistaisteluissa areena saatettiin täyttää vedellä ja käydä "meritaistelu" (naumachia). Useimmat gladiaattorit taistelivat vuosittain pari-kolme taistelua, mutta osa taistelijoista kuoli jo ensimmäisessä ottelussaan. Muuta onnekkaat taistelivat urallaan jopa 150 taistelua. Noin 15-20 minuuttia kestäneen taistelun päätteeksi voittajat saivat palmulehvän ja palkkion. Poikkeuksellisen hyvä taistelija saattoi saada palkkioksi laakeriseppeleen ja rahalahjoja ihailevalta väkijoukolta.
[muokkaa] Esiintyvä taide
Roomalaisten suhde esitettyisiin taiteisiin, lähinnä taistelulajeihin, teatteriin ja tanssiin oli kaksijakoinen. Toisaalta he nauttivat esityksistä, mutta toisaalta kunnialliset ihmiset eivät esiintyneet julkisesti. Musiikki ja runonlausunta olivat kuitenkin sallittuja ja sivistyneitä esiintymismuotoja, joihin arvostetutkin ihmiset saattoivat osallistua. Niin musiikki, tanssi kuin teatterikin oli paljolti lainaa kreikkalaisilta.
[muokkaa] Roomalainen teatteri
Roomalainen teatteri oli saanut runsaasti vaikutteita kreikkalaisesta perinteestä. Draamakirjailijat mielellään käänsiävät ja mukailivat kreikkalaisia näytelmiä. Roomalaiset pitivät komedioista ja heistä useimmat vakavammat näytelmät olivat turhan masentavia katseltaviksi.Uskonto vaikutti roomalaisiin esityksiin kreikkalaisia vähemmän. Useimmat näytelmät sijoittuivat kuitenkin kreikkaan ja näyttelijät käyttivät kreikkalaisia asuja ja naamioita.
Komedioiden lisäksi äänettömät elekielellä esitetyt miimit olivat suosittuja. Niissä tehtiin pilaa keskiluokasta ja suosituista taruista. Myöhemmin kehittyi kertojan selittämä, musiikilla ja tanssilla rytmitetty pantomiimi.
Näyttelijät kehittivät pukeutumistavan, joka kertoi katselijoille hahmoista jo ensi näkemältä. Purppurainen puku viittasi rikkaaseen mieheen ja keltainen naishahmoon. Keltainen tupsu viittasi jumalaan. Alunperin naistenkin rooleja esittivät miehet, mutta myöhemmin oli myös naisnäyttelijöitä. Puku oli yleensä kreikkalainen kitoni eli eräänlainen tunika, joka oli väritetty ja koristeltu esitetyn roolin mukaan. Roomalaisessa teatterissa olivat suosittuja tietyt kaavamaiset perushahmot, kuten tyhmä tai ovela orja, rakastunut nuorukainen, imartelija eli loinen, kerskaileva sotilas ja epäluuloinen isä.
[muokkaa] Tanssi
Valtakunnan alkuvaiheessa esitettiin vain uskonnollisia tansseja, kuten etruskeilta periytyneesiin Lupercaliaan ja Ambarvalia juhliin liittyneitä menoja. Ensimmäisessä vähäpukeiset tanssijat tanssivat maalaistansseja ja jälkimmäinen oli vakava juhlakulkue peltojen ympäri. Etruskit olivatkin ilmeisesti suhtautuneet tanssimiseen roomalaisia vapautuneemmin. On mahdollista, että eri heimojen ja kansojen paikallisilla kansantansseilla oli vaikutusta roomalaiseen tanssiin.
Tanssi ja eleet olivat tärkeitä näyttelijäopinnoissa, sillä naamiot estivät ilmeet. Virallista esiintymistä ei pidetty roomalaisten arvolle sopivana, jolloin näyttämölle nousivat alaluokkien edustajat ja orjat. Epävirallisiin huvituksiin osallistuminen oli kuitenkin nuoruuden hupia.
Koomiseen teatteriin liittyi roomalaisten omaksuma kreikkalainen Cordax-tanssi. Tanssi koostui sekä liikkeistä, jotka kuka tahansa saattoi oppia, että eleistä, joita tulkitsemaan tarvittiin ammattitanssijoita. Varhaisessa kreikkalaisessa muodossa käytettiin rytmisoittimina sormisymbaaleja, mutta myöhemmin roomalaiskaudella kastanjeteista tuli suosittuja. Tanssiin liittyi myös lanteiden väristelyä, kuten nykyisiin latinalaisiin ja itämaisiin tansseihin. Tanssin piirteitä on säilynyt todennäköisesti eteläitalialaisessa tarantellassa, ranskalaisessa chalhutissa ja espanjalaisessa bolerossa.
[muokkaa] Musiikki
Roomalaista musiikista tiedetään vähemmän kuin antiikin kreikkalaisesta. Roomalaiset ihailivat kreikkalaista musiikkia. Heidän oma musiikkinsa oli lähinnä yksiäänistä ja sävelmät perustuivat monimutkaiseen moodi-sävelasteikkoon. Rytmi saattoi seurata sanoituksen luonnollista runollista rytmiä. Roomalaiset lainasivat kreikkalaisilta myös nuotituksen. Vaikka musiikki ei ollut alunperin roomalainen ilmaisumuoto, siitä nautittiin suuresti ja sitä käytettiin hautajaisissa, juhlissa, julkisissa tilaisuuksissa ja gladiaattori esityksissä. Lisäksi musiikilla oli paikkansa armeijassa. Roomalaiset pitivät musikaalisuutta oppineisuuden merkkinä. Musiikki kilpailut olivat tavallisia ja oli paljon amatöörimuusikkoja, kuten keisari Nero.
Roomalaisilla oli monenlaisia soittimia. Roomalainen tuuba oli suora pronssitorvi, cornu puolipyöreä pronssitorvi, aulos kaksipiippuinen oboe ja askaules säkkipilli. Lisäksi soitettiin huiluja ja panhuiluja. Lyyra oli varhainen harppu, luuttu kitaran edeltäjä ja kithara eräänlainen lyyra sekin. Kitharan soittajien katsottiin saaneen soitonlahjansa Apollo-jumalalta. Roomalaiset tunsivat myös urut, joiden hydraulis versio toimi vedellä. Rytmiä lyötiin saranoiduista puu ja metalli levyistä kootulla scabullumilla, jotka voitiin kiinnittää soittajan jalkaan. Sistrum oli egyptiläistä alkuperää oleva helistin, tympani patarumpu, ja lisäksi rytmiä tehostettiin kastanjetein, rummuin, kelloin, tampuriinein ja messinki lautasin. Osassa musiikkiesityksissä oli mukana valtavaa määrää soittimia kuten satoja puhaltimia. Kitharat saattoivat kasvaa vaunujen kokoisiksi.
[muokkaa] Kuvataide
Suurin osa varhaisesta roomalaisesta taiteesta on etruskivaikutteista. 200-luvulta lähtien kreikkalainen taide oli muodostunut suosituimmaksi ja monet roomalaisten käyttämistä taidemuodoista olivat kreikkalaisten luomia tai hiomia. Vaikutteita saatiin myös muilta niemimaan kansoilta ja egyptiläisiltä. Kyseessä oli siis eräänlainen taiteellinen yhteensulautuma, joka loi kokonaan uuden tyylin. Roomalaisten omien arvioiden mukaan kreikkalainen vaihe oli taiteen kultakautta ja heidän sille antama arvostus näkyi myös lukemattomissa kopioissa. Kreikkalaisen taiteen perinnettä opeteltiin nyt jo kadonneista kirjoista ja opettajilta. Monet roomalaistaitelijatkin tulivat kreikkalaisista maakunnista.
[muokkaa] Maalaukset
Käsitys roomalaisesta maalaustaiteesta nojaa paljolti Pompeijin ja Herculeumin löytöihin. Näissä Vesuviuksen 79 eaa purkauksen peittämissä kaupungeissa maalaukset säilyivät, kun ne muualla tuhoutuivat. Tämä kuitenkin kertoo vain lyhyestä 200 vuoden jaksosta Rooman tuhatvuotisessa historiassa. Suurin osa seinämaalauksista oli tehty kuivamaalaustekniikalla (secco), mutta jonkun verran maalattiin myös märälle kalkkilaastille (fresco eli fresko). Mosaiikeista ja kirjoituksista on päätelty, että osa roomalaismaalauksista oli kreikkalaisten kopioita. Osa lienee myös maahanmuuttaneiden kreikkalaistaiteilijoiden teoksia.
Maalaukset kuvasivat eläimiä, arkielämää, muotokuvia, tarujen tapahtumia tai muita aikalaisia kiinnostaneita aiheita. Hellenstisellä kaudella ihailtiin maaseutua ja maalattiin maalaisaihieta kuten paimenia, laumoja, maalaistemppeleitä, vuoristoista maalaismaisemaa tai maaseutuasumuksia. Vuoden 200 eaa jälkeen pakanalliseen perinteeseen sekoittuneet kristilliset aiheet ovat säilyneet Rooman katakompien eli maalaisten hauta-alueiden seinillä.
[muokkaa] Mosaikki
Mosaiikki on taidemuotona säilyvämpää kuin maalaustaide, jota se muuten paljolti muistuttaa väreineen ja muotoineen. Ennen roomalaiskautta mosaiikki oli ollut enemmän käsityönlaji, mutta roomalaiskaudella siitä kehittyi todellinen taiteenlaji. Paitsi taiteena mosaiikit ovat arvokkaita myös kertoessaan roomalaisesta elämäntavasta. Parhaimmillaan mosaiikit haastoivat taituruudessaan maalaukset. Ne olivat yksityiskohtaisia ja vaativat paljon työtä. Roomalainen mosaiikkitaide oli saavuttanut huippunsa 200-luvulla eaa.
Kauppaliikkeiden lattioissa oli yksinkertaisempia mustavalkoisia mainosmosaiikkeja. Valkoiset osat olivat marmoria ja mustat tuliperäistä basalttia. Samoja laavakiviä käytettiin roomalaisten teiden rakentamiseen. Palat, joista mosaiikit valmistettiin, eivät olleet tasakokoisia. Yksinkertaisissa geometrisissä kuvioissa voitiin käyttää neliskanttisia paloja, mutta mitä hienompia ja monimutkaisempia kuvia valmistettiin, sitä hienompia paloja tarvittiin. Hienoimmissa mosaiikeissa oli jopa 50 palaa neliösentillä.
Monimutkaisuus vielä kasvoi värillisissä mosaiikeissa. Värien määrä riippui saatavilla olevista marmoreista ja värjätyistä kivistä. Usein käytetyt aineet olivat kierrätettyjä. Arvokkaimmissa töissä käytettiin värillistä lasimassaa, joka oli marmoria kestävämpää. Marmoria kierrätettiin erityisesti myöhempinä aikoina, jolloin sitä oli vaikeampi saada. Köyhimpiä olivat tiilestä valmistetut halvat mosaiikit, johon käytettiin neliön tai salmiakin muotoisia pieniä terrakottapaloja.
[muokkaa] Patsaat
Roomalaiset patsaat kattoivat perinteisesti viisi eri aihetta: muotokuvat, historialliset korkokuvat, hautajaiskorkokuvat, kiviarkut (sarkofagi) ja kreikkalaisten teosten kopiot. Roomalaiset saivat paljon vaikutteita kreikkalaisilta erityisesti pronssipatsaista. Eräitä kreikkalaisia teoksia tunnemme kokonaan vain niiden roomalaisten kopioiden kautta. Vaikka nykyisistä yksivärisistä patsaista onkin sitä vaikea uskoa, alunperin patsaat olivat värikkäitä. Värillinen maalikerros on vain kulunut pois ajan myötä. Muotokuvat olivat aidompia tasavallan aikana, sillä keisarikaudella niitä käytettiin usein propaganda tarkoituksiin. Kreikkalaisen vertauskuvallisuuden sijasta roomalaiset suosivat korkokuvissaan todellisuuspohjaisempaa tyyliä. Niitä voi pitää eräänlaisena varhaisena dokumenttielokuvien edeltäjänä.
[muokkaa] Rakennustaide
Arkkitehtuuri otti taiteista ehkä eniten edistysaskelia Rooman vallan aikana. Roomalaisten käytössä oli uusi rakennusaine betoni, josta roomalaiset osasivat tehdä hyvin kestävää käyttämällä siihen vulgaanista tuhkaa. Roomalaiset omaksuivat etruskeilta holvauksen 500-luvulla eaa, mikä syrjäytti kreikkalaistyyliset pilarirakennukset, jotka roomalaiset olivat omaksuneet jo aiemmin. Suuri väestönmäärä ja varallisuus saivat roomalaiset keksimään uusia rakennuskeinoja. He kehittivät holvi- ja kaarirakenteet, joita käytettiin vedenkuljetusjärjestelmien, kypylöiden, kauppahallien ja amfiteatterien rakentamiseen. Poliittisesti oli tärkeää, että yleisölle tarkoitetut rakennukset olivat suuria ja näyttäviä. Roomalaiset olivat kuitenkin myös erinomaisia talonrakentajia ja ratkaisivat erilaisia siihen liittyviä rakennusogelmia. Nämä ratkaisut siirtyivät sitten länsimaiseen rakentamiseen.
Akvedukti oli keinotekoinen vesiväylä, jossa vesi virtasi painovoiman seurauksena. Vanhimmat akveduktit olivat egyptiläisiä, mutta vasta roomalaiset jalostivat tekniikan käyttöönsä. Vuoriston jäätiköitymisvesien saaminen pääkaupunkiin taattiin satojen kilometrien tasaisella kallistuksella, joka oli vain kaksi senttimetriä kilometrillä. Tämän vuoksi monet akveduktit jouduttiin sijoittamaan suurten siltarakennelmien päälle. Niiden osina oli myös tunneleita ja kallioleikkauksia. Varsinainen vesikouru vuorattiin betonilla tiiviiksi. Ongelmaksi muodostui kesäaurinko, joka kuivatti varhaiste akveduktien veden. Ratkaisuna oli rakentaa tarpeeksi suuria akvedukteja ja kattaa ne kivilaatoilla. Akveduktit vaativat tarkkaa suunnittelua, jotta taattaisiin tasainen kallistus ja siten veden pysähtymätön virtaus. Virtauksen tuli olla tasaista, jottei tulvavesi vahingoittaisi rakennelmia. Roomalaiset käyttivät tämän varmistamiseen esimerkiksi etruskeilta perittyjä maanmittaustyökaluja.
Akvedukteja ei rakennettu vain kaupunkien vedensaannin turvaamiseksi, vaan myös tuomaan vettä teollisiinkohteisiin kuten kaivoksiin. Kaivokset käyttivät vesimassojen esimerkiksi maa-ainesten poistamiseen. Sitä varten rakennettiin ylemmäs vesisäiliöitä, jossa suuria vesimassoja voitiin päästää kaivokseen yhdellä kertaa. Vettä käytettiin myös malmin huuhtomiseen puhtaaksi. Nämä olivat käytännöllisiä menetelmiä ennen suurimittaisten räjähteiden kehittelyä. Rooman valtakunnan rappeutuessa monet akveduktit jäivät vähitellen pois käytöstä. Osa on kuitenkin edelleen hyötykäytössä.
Roomalaisten kehittämä kupolirakenne mahdollisti suurten salien valmistamisen ja tekniikkaa käytettiin esimerkiksi yleisökylpylöiden rakentamiseen. Kupolin katolla oli toisinaan avoin torni, lyhty, jotakautta valo pääsi sisälle. Tunnetuin roomalaisista kupoleista on meidän päiviimme säilynyt Pantheon, joka oli aiemmin temppeli ja nykyään kirkko. Roomalaiset käyttivät myös puolikupolirakenneta erityisesti julkisia halleja eli basilikoita rakentaassaan. Basilikoita käytettiin kaupankäyntiin, oikeudenistuntoihin, kansankokouksiin ja uskonnollisiin tarkoituksiin. Myöhemmin samankaltaista hallinrakennustekniikkaa käytettiin kristillisissä katedraaleissa eli suurkirkoissa.
Julkisia kylpylöitä (thermae) oli tärkeä rakennus jokaisessa roomalaisessa kaupungissa. Suuremmissa kaupungeissa oli useita näitä rakennuksia, joissa käytiin peseytymässä ja viettämässä aikaa yhdessä. Kylpylöissä oli omat puolensa sekä naisille että miehille. Kylpylöitä oli myös villoissa, kaupunkitaloissa ja linnoituksissa. Ne saivat vetensä joko virroista tai tavaliisemmin akvedukteista. Julkisessa kylpylässä oli kolme tärkeää huonetta kuuma, lämmin ja viileä kylpy. Joissain kylpylöissä oli myös höyrysaunoja. Kylpylöiden lisäksi roomalaisissa kaupungeissa oli aina myös julkisia vesivessoja (latrina), jotka toimivat istuinten alla juoksevalla vedellä. Vaikka käymälöitä ja kylpyhuoneita ei ollutkaan joka asunnon yhteydessä, hygieniasta oli huolehdittu hyvin. Suurimpana ongelmana oli yksityistaloissa käytetyt lyijyputket, jotka saastuttivat juomavettä ja johtivat hitaaseen lyijymyrkytykseen.
[muokkaa] Keli ja kirjallisuus
[muokkaa] Latina
Latina on indoeurooppalainen kieli, jota puhuttiin alunperin Roomaa ympäröivällä Latiumin alueella (suurinpiirtein nyky-Lazio), Apenniinien niemimaalla (Italiassa). Muita niemimaalla puhuttuja kieliä olivat esimerkiksi latinan sukukielet oski, umbri ja volski. Varhaislatinaa, jota puhuttiin ennen vuotta 75 eaa, on säilynyt hyvin vähän. Sattumasta johtunee, että varhaislatina muistutti enemmän nyky-espanjaa kuin klassista latinaa. Vanhin tunnettu latinan kielinen teksti on noin vuodelta 600 eaa.
Rooman valtakunnan myötä latinan kieli levisi laajalle alueelle Välimeren ympäristöön. Kultakaudellaan (100 eaa- 200 jaa) klassinen latina toimi Välimeren alueen puhe-, kirja- ja hallintokielenä. Kreikan kieli säilytti kuitenkin vahvan asemansa valtakunnan itäosissa. Etenkin idässä latinan puhuminen rajoittui lähinnä ohueen yläluokkaan. Paikalliskielet säilyivät esimerkiksi Pohjois-Afrikassa suhteellisen hyvin vuosisatojen ajan. Klassinen latina tarkoitta yläluokan huoliteltua kieltä, jota tavallinen kansa ei juuri käyttänyt.
Kansanlatina eli vulgaarilatina oli kieli, jota tavallinen kansa on todennököisesti käyttänyt. Sitäkin on kuitenkin säilynyt vain kirjoitetussa muodossa, joka ei välttämättä ollut aivan samanlainen kuin puhuttu. Puhuttu latina kehittyi lukuisiksi murteiksi eri puolilla valtakuntaa ja sai vaikutteita paikallisista kielistä. Sen kirjoitetulla muodolle ovat tyypillisiä kirjoitus- ja kielioppivirheet. Kielioppivirheet ovat tietenkin virheellisiä vain suhteessa viralliseen latinaan.
Kansankieli jatkoi kehitystään ja sen murteista kehittyivät hiljalleen latinalaiset kielet, kuten Italia, Ranska, Portugali, Espanja ja Romania sekä lukuisat pienemmät kielet. Todennäköisesti noin vuoden 600 tienoilla puhujilla alkoi olla vaikeuksia ymmärtää toistensa murteita, jolloin kielten voidaan katsoa eriytyneen. Latina vaikutti paljon myös muihin kieliin. Esimerkiksi englannin sanastosta arviolta 70-80% on latinalaisperäistä.
Keskiajalla katollisen kirkon piirissä käytettiin yleiskielenä niin sanottua munkkilatinaa, joka oli edelleen melko elinvoimainen kielellinen muoto. Se oli kehittynyt klassisesta latinasta ja klassisen latinan tyyliä arvostettiin edelleen. Renesanssin aikana humanistit pyrkivät puhdistamaan latinan tyyliä "aidommaksi" ja suurin osa keskiaikaisesta latinasta leimattiin goottilaiseksi. Tämä kuitenkin käytännössä tappoi kielen, josta tuli historiallinen muistomerkki. Renesanssin jälkeen latinalla on ollut käyttöä lähinnä tieteen kielenä.
[muokkaa] Lentäviä lauseita
Latinan kielestä on jäänyt jälkeen niin sanottuja lentäviä lauseita. Tässä muutamia tuttuja.
Repetitio mater studiorum. - Kertaus on opintojen äiti.
Homo homini lupus. - Ihminen on ihmiselle susi.
Carpe diem - Tartu hetkeen (sananmukaisesti: "poimi päivä")
Si fueris Romae, Romano vivito more; si fueris alibi, vivito sicut ibi - Maassa maan tavalla (Sananmukaisesti: jos asut Roomassa, elä kuin roomalaiset; jos muualla, elä kuin siellä eletään).
[muokkaa] Kirjallisuus
Roomalainen kirjallisuus oli paljolti kreikkalaisen esikuvansa kopio ja muunnos, mutta sillä oli kuitenkin tärkeä merkitys antiikin kirjallisuuden säilyttäjänä myöhemmille sukupolville. Kirjoitustaito saapui kreikkalaisena kirjoituksena Appeniinien niemimaalle (eli Italiaan) noin 700 eaa. Roomalaiset omaksuivat etruskien kirjoitustavan, josta he kehittivät latinalaiset aakkoset. Aluksi kirjoitusta käytettiin ainoastaan käytännön tarpeisiin, kuten laintauluihin. Rinnalla eli esimerkiksi sadonkorjuujuhlissa harrastettu suullisen runouden perinne.
Esiklassisella kausi (240-80 eaa) sai alkunsa kreikkalaisen näytelmän kääntämisestä latinaksi ja sitä luonnehti kreikkalaisen vaikutuksen kasvu. Kirjakielen kehittymättömyys rajoitti kirjallisuutta ja esimerkiksi historiaa kirjoitettiin pitkään kreikaksi. Tärkeitä olivat kertova runous ja näytelmäkirjallisuus. Esiklassisella kaudella syntyi myös roomalainen satiiri, runomittaan kirjoitettu pakina eli kevyt huvittava kirjoitus.
Klassinen kausi (80 eaa - 14 jaa) sijoittuu rooman tasvallaan loppuvuosiin ja aivan keisarikunnan alkuun. Kirjakieli oli kehittynyt klassiseksi latinaksi eikä teoksia vain ilmestynyt yhä useampia vaan yhä erilaisemmista kirjallisuuden lajeista. Tasavallan loppuajan huomattavin kirjailija oli filosofi Ciceroja muistelmia kirjoittanut Julius Ceasar. Latinankielistä runoutta kehitti erityisesti kirjoittajapiirinsä kanssa Catullus, joka halusi eroon vanhasta, raskaasta ja isänmaallisesta runoudesta. Opetusrunouskin kehittyi.
Augustuksen ajalle oli tyypillistä pax romana eli roomalainen rauha, joka loi uuden myönteisen ilmapiirin. Keisari otti kulttuurin keskeiseksi osaksi politiikkaansa. Eniten kukoisti runous, joka oli osin ihanteellista ja hallintoa ja keisaria ylistävää. Vergilius loi Rooman kansalliseepoksen Aeneiksen ja Horatius harrasti lyriikkaa ja satiireja. Uutta rauhaan tottunutta sukupolvea edusti elämäniloinen Ovidius, joka suosi rakkautta ja huumoria aiemman aattellisuuden sijasta. Roomalainen elegia-runous (rakkauslaulut) kehittyi omaksi kirjallisuuden lajikseen. Suorasanainen proosa jäi paljolti runouden varjoon.
Jälkiklassisella kaudella (14-120) kirjallisuuden taso säilyi korkeana, vaikka olosuhteet olivatkin hieman muuttuneet. Ammattikrijallisuutta syntyi yhä enemmän. Tyyli muuttui tasapainon etsinnästä vaihtelun, vastakohtaisuuden ja iskevyyden tavoitteluksi. Proosan asema vahvistui samalla kun siinä alettiin käyttää yhä enemmän runokielen keinoja. Seneca kirjoitti esseitä ja dialogeja, mutta myös puhetaidon keinoja käyttäneitä runomittaisia tragedioita. Samalla kehittyi suorasanainen kertomakirjallisuus eli romaani, joka otti vaikutteita monesta suunnasta. Petronius kirjoitti antiikin luultavasti tunnetuimman romaanin Satyricon. Runouden alalla vaikuttivat kaksi satiirikkoa - Martialis ja Juvenalis, joiden aiheet koskivat arkea ja yhteiskuntaa.
Tämän jälkeen myöhäisellä keisarikaudella (120-500) suurin luomiskausi oli ohitse. Vaikka pääosa kirjallisesta toiminnasta oli mennen vaalimista, loivat kristityt kirjailijat perustan uudelle keskiaikaiselle kirjallisuudelle. Myös latinan kielen ja tyylin kehitys jatkui. Paikallisista puhekielistä muodostui kansanomaisia kirjallisia muotoja. 100-luvulla esikuvina olivat esiklassisen kauden kirjailijat. 200-luku tukahdutti kirjallista toimintaa, muuta 300-luvulla se taas elpyi. Syntyi myös uuden kirkkolaulun ensimmäiset merkittävät esimerkit. 400-500-luvuilla elänyttä kristittyä filosofia Boëthiusta kutsutaan usein viimeiseksi roomalaiseksi, tämän kirjallisen tyylikkyyden johdosta.
[muokkaa] Pelit ja leikit
Roomalaiset lapset leikkivät monenlaisia leikkejä, esimerkiksi pukkihyppelyä. Pojat leikkivät sotaa puisilla miekoillaan. Jos he olivat köyhiä, kepit saivat esittää miekkoja. Troija oli peli, jossa pieni joukko poikia vastusti suurempaa ja yritti estää näitä pääsemästä viivan yli. Leikki perustui tarinaan spartalaisista sotureista, jotka pysäyttivät ylivoimaiset persialaiset. Tytöt hoivasivat vaha- tai keramiikka nukkejaan. Lapset myös arvuuttelivat kivillä oliko kädessä parillinen vai pariton määrä esineitä. Leijat, keinut, keinulaudat, pallot, jojot, hyppynarut sekä pienoismallit, -eläimet ja -ihmiset olivat suosittuja leluja. Kissat ja koirat olivat suosittuja lemmikkejä. Myös lintuja kuten kyyhkysiä, ankkoja, hanhia ja pieniä kanalintuja viiriäisiä pidettiin lemmikkeinä.
[muokkaa] Lautapelit
Roomalaisilla oli käytössään erilaisia lauta- ja noppapelejä. Latrunculi eli rosvot oli pohdiskelijan sotilastrategiapeli. Pelilautoja oli eri kokoisia, mutta tyypillinen oli 8 x 8 ruutua. Ajan kuluessa pelin säännöt muuttuivat. Alunperin pelissä käytettiin vain yhden tyyppisiä pelinappuloita, mutta myöhemmin niitä oli erilaisia. Seuraavaksi melko tavallinen versio pelistä. Yksi nappuloista oli sininen ja muut 16 mustia tai valkoisia. Ensin laudalle asetetaan mustat ja valkoiset nappulat. Kun kaikki nappulat on asetettu kumpikin pelaaja asettaa sinisen nappulansa. Nappuloita siirrellään yksi ruutu eteen tai taakse tai sivulle. Nappuloita ei saa liikuttaa sivuttain. Sininen nappula voi myös hypätä muiden yli. Tarkoituksena on kaapata nappuloita sulkemalla ne kahden nappulan tai nappulan ja seinän väliin. Kaappauksen tehnyt nappula saa tehdä uuden siirron. Jos nappula siirtyi vapaaehtoisesti kahden vihollispalan väliin, sitä ei oltu saatu kiinni.
Caliculi eli kivipeliä pelattiin samanlaisella laudalla. Se oli eräänlainen versio ristinollasta tai neljän suorasta, jossa pelaajat laittoivat vuoronperään laudalle nappuloita, kunnes jompi kumpi sai viisi nappulaa riviin. Pelissä oli vielä lisäsääntöjä, jotka tekivät strategiasta hankalamman. Terni Lapilli oli puolestaan 3 x 3 ruudukolla nappuloilla pelattu peli, jossa oli kolmenlaisia nappuloita. Sitä kuinka peliä pelattiin, ei kuitenkaan tiedetä.
Duodecim Scripta (kaksitoista viivaa) peliä pelattiin laudalla, jossa oli kaksitoista ruutua kahdessa rivissä. Ensimmäinen rivi oli numeroitu 1-12 ja toinen 24-13, jolloin numerot kiersivät eräänlaista hevosenkenkärataa. Pelaajilla oli 15 pelimerkkiä, joilla aloitettiin ensimmäisestä ruudusta ja joita siirrettiin kolmen nopan yhteenlaskettua lukua seuraten. Tavoitteena oli saada kaikki nappulat viimeiseen ruutuun. Jos saapui ruutuun, jossa jo oli vastustajan nappula, tuo nappula palasi alkuruutuunsa. Jos ruudussa oli enemmän kuin yksi vastustajan nappula, sitä ei voinut miehittää. Osalla ruuduista oli omat nimensä. Pelistä kehittyi toinen peli nimeltä Tabula (eli lauta), joka oli nykyään pelatun bacamon pelin esi-isä. Peli muistutti muinaisegyptiläistä Senet peliä. Pelilauta oli venynyt kahdeksitoista radaksi. Tabulaa pelattiin myös uhkapelinä, joka tosin oli kielletty muulloin kuin Saturnalia juhlan aikaan keskitalvella.
Roomalaiset heittivät myös mielellään noppaa, tesserae. Kahta noppaa ravistettiin kupissa ja sitten ne heitettiin. Nopilla pelattiin myös rahasta, mitä vastaan oli oleamassa myös erilaisia lakeja. Oli myös ammattimaisia pelaajia, jotka pyrkivät huijaamaan painotetuilla nopilla, joita on löydetty. Heillä oli myös toisenlainen heittopeli tali, jonka heitetyissä lampaan tai vuohen sormiluissa oli vain neljä numeroitua sivua. Paras heitto, nimeltään venus, tuli kun kaikki neljä talusta tippuivat eri sivuille 1-3-4-6 ja tulos oli 14. Pelistä oli myös muita versioita, joissa heittoluilla yritettiin osua kuoppaan tai saada ne kiinni kämmenenselällä. Rahanheitto eli kruuna ja klaava tunnettiin nimellä capita aut navia, joka tarkoitti päät vai laivat. Nimi tulee siitä, että vanhoissa kolikoissa oli toisella puolella hallitsija ja toisella laiva.
[muokkaa] Pallopelit
Roomalaiset pelasivat pallopelejä kylpylöiden yhteydessä. Palloja oli kolmenlaisia - pieni pila sieppauspeleihin, höyhenillä täytetty raskas paganica ja suurin kaikista ilmatäytteinen nahkapallo follis. Cicero kertoi tapauksesta, josta mies oli kuollut, kun pallo oli lentänyt parturiliikkeeseen, kun parturi oli ajamassa hänen partaansa.
Triglon peliä pelattiin folliksella. Kolme pelaajaa asettui kolmion muotoon. Pallo otettiin kiinni oikealla kädellä ja heitettiin eteenpäin vasemmalla. Avustaja laski kuinka monta kertaa pelaajat onnistuivat heittämään palloa pudottamatta sitä ja otti karkaavat pallot kiinni. Harpastrum taas oli peli, jota useat pelaajat pelasivat pienemmällä pallolla, ehkä paganicalla. Peli oli ilmeisesti melko raju ja pelaajat saattoivat kaatua. Lisäksi se oli vauhdikas ja siinä ilmeisesti napattiin pallo ja juostiin. Ilmeisesti peli muistutti nykyistä amerikkalaista jalkapalloa tai brittiläistä rugbyä.
Roomalaiset olivat myös omaksuneet kreikkalaisilta egyptiläisiltä peräisin olevan bottia (pomo) kuula- eli heittopelin, jonka jälkeläisiä ovat esimerkiksi bocce, petankki ja muut Balkkanilta Iso-Britanniaan ulottuvalla alueella pelatut boules pelit. Aluksi roomalaisten pelivälineenä olivat Afrikasta tuodut kookospähkinät. Myöhemmin pallot veistettiin oliivipuusta. Augustuksen ajoista alkaen bottia oli valtiomiesten peli. Tavoitteena oli, kuten nykyisinkin, osua pallolla kohteeseen.
..
