Afrikka vapautuu eurooppalaisten siirtomaaisäntien vallasta
Toisen maailmansodan jälkeen Afrikan siirtomaissa
syntyi itsenäisyyttä vaativia liikkeitä.
Suuri osa Afrikan maista itsenäistyi rauhanomaisesti 1960-luvulla.
Monissa maissa jouduttiin käymään sotia itsenäisyyden saavuttamiseksi.
Itsenäistymisen jälkeen monissa maissa nousi valtaan diktaattoreita.
Siirtomaa-ajan ongelmat ja köyhyys vaivaavat yhä Afrikkaa.
Ranska kävi sotaa estääkseen Algerian itsenäistymisen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Euroopan suurvallat olivat 1800-luvun lopulla vallanneet melkein koko Afrikan mantereen siirtomaikseen. Toisen maailmansodan aikana Mussolinin Italia oli miehittänyt viimeisenkin itsenäisyytensä täysin säilyttäneen Afrikan maan Etiopian.
Toisen maailmansodan aikana Euroopan suurvaltojen ote siirtomaistaan löystyi. Erityisesti näin kävi Saksan miehittämän Ranskan lukuisille siirtomaille. Monet Afrikan kansoista joutuivat lähettämään sotilaita Euroopan maiden armeijoihin taistelemaan. Sodan jälkeen jotkut näistä kansoista alkoivat ajatella ansaitsevansa vapauden palkkioksi uskollisuudestaan ja tekemiensä uhrausten vuoksi. Myös Euroopassa ajatus siirtomaiden oikeudesta itsenäistyä sai yhä enemmän kannatusta.
Afrikassa siirtomaiden vapautuminen alkoi pohjoisesta. Ensimmäisenä, 1950-luvun alussa itsenäistyi Libya, josta entinen siirtomaaisäntä Italia joutui luopumaan kärsittyään tappion toisessa maailmansodassa. Algeriassa ajauduttiin vuonna 1954 pitkään ja raakaan sotaan itsenäisyysliikkeen ja Ranskan välillä. Algeria, jossa asui miljoonia ranskalaisia, oli emämaalle niin tärkeä, ettei se tahtonut päästää sitä itsenäistymään. Lopulta Ranskan oli pakko antaa tärkeimmän siirtomaansa itsenäistyä vuonna 1962. Ranskalle Algerian itsenäistyminen oli erityisen kova paikka, sillä se oli virallisesti osa Ranskaa eikä siirtomaa.
Suuri osa Ison-Britannian Afrikan siirtomaista itsenäistyi rauhanomaisesti 1960-luvulla, tosin Zimbabwe vasta niinkin myöhään kuin vuonna 1980. Tiukimmin siirtomaistaan piti kiinni Portugali. Portugalin siirtomaat itsenäistyivät vasta pitkien vapaussotien sekä emämaassa tapahtuneen vallankumouksen jälkeen 1970-luvun puolivälissä.
Diktaattorien aika Afrikassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Siirtomaavallat olivat pyrkineet lujittamaan valtaansa Afrikassa pitämällä hallinnon korkeimmat tehtävät eurooppalaisten käsissä. Siirtomaiden alkuperäisiä asukkaita koulutettiin yleensä melko vähän. Itsenäistymisen jälkeen maata hallinneet eurooppalaiset poistuivat maasta jättäen sen vaille pystyvää valtionjohtoa.
Siirtomaa-aikana Afrikka oli pidetty taloudellisesti lähinnä raaka-aineiden tuottajan asemassa. Itsenäistymisen jälkeen monissa Afrikan valtioissa nousi valtaan diktaattoreita, jotka hyödynsivät maidensa raaka-ainevaroista saamiaan tuloja lähinnä oman ylellisen elämänsä kustantamisessa. Kansalaisten elintaso ja valtioiden talouden monipuolinen kehittäminen eivät yksinvaltiaita yleensä kiinnostaneet. Tunnetuimpia Afrikan hirmuhallitsijoista olivat Belgian Kongon diktaattori Mobutu Sese Seko,Ugandaa hallinnut Idi Amin, Zimbabwen Robert Mugabe ja Libyan Muhammad Gaddafi
Siirtomaa-ajan ongelmat vaivaavat – kylmä sota luo konflikteja Afrikassakin
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Afrikan itsenäistyneiden valtioiden rajat osoittautuivat pian erittäin ongelmallisiksi. Rajat oli vedetty siirtomaaisäntien toimesta ja näiden tarpeita varten. Moni Afrikan kansa on jakautunut useamman eri valtion alueelle. Monissa valtioissa on lisäksi itsenäisyyttä tai naapurimaahan liittymistä tavoittelevia kansallisia vähemmistöjä. Afrikan maiden yhteisellä päätöksellä rajat jätettiin ennalleen sotien välttämiseksi. Väärin piirretyt rajat ovat kaikesta huolimatta aiheuttaneet useita sotia ja sisällissotia sekä vaikeuttaneet valtioiden hallitsemista usein kohtalokkaalla tavalla.
Kylmän sodan aikana monet Afrikan konflikteista syvenivät ja pitkittyivät, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tukivat sotilaallisesti paikallisten kiistojen osapuolia. Esimerkiksi Yhdysvallat, joka periaatteessa kannatti siirtomaiden oikeutta itsenäistyä, tuki siirtomaistaan taistellutta Portugalia, koska Neuvostoliitto puolestaan tuki niiden vapautusliikkeitä.