Elämänkatsomustiedon opetus
Elämänkatsomustiedon (ET) opetus on tarkoitettu uskontokuntiin kuulumattomille peruskoulun ja lukion oppilaille.[1]
Ala-asteella elämänkatsomustiedossa käsitellään muun muassa yhdessä elämistä ja ihmisen suhdetta muuhun luontoon. Tunneilla tutustutaan myös oman paikkakunnan historiaan ja kulttuuriin, voidaan tehdä retkiä museoihin, taidenäyttelyihin ja muihin oman kotiseudun nähtävyyksiin. Opetukseen soveltuu hyvin myös vierailut planetaarioihin (esimerkiksi Särkänniemi, Heurekan planetaario) tai tiedekeskuksiin (esimerkiksi Heureka, Tietomaa).[1]
Yläasteella keskeisiä aihepiirejä opetuksessa ovat todellisuuskäsitykset ja etiikka. Lukiossa syvennetään peruskoulussa opittuja asioita.[1]
Elämänkatsomustiedon historiaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1903 perustettiin Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue, joka asetti yhdeksi päätavoitteekseen valtion ja kirkon eron. Opiskelijayhdistys Prometheus teki aloitteen kaikille pakollisesta uskonnon opetuksesta luopumisesta. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen perustettiin uskonnonvapauskomitea, jonka tehtävänä oli muun muassa uskonnonvapauslain valmisteleminen. Komitea ei saanut tehdä työtään, ja seuraavan kerran asiaan palattiin vuosikymmen myöhemmin juuri ennen Suomen itsenäistymistä.[2]
Uskonnonvapauskomitean vuoden 1917 mietintö esitti uskonnonhistoria-nimisen aineen opettamista tunnustuksettomana ja lisäksi sen rinnalle oppiaineena siveysoppia. Sisällissodan vuoksi eduskunta käsitteli lakia vasta vuonna 1921. Laki astui voimaan 1923. Laissa säädettiin uskonnon opetuksesta:[2]
» Jos uskonnonopetusta valtion tai kunnan ylläpitämässä tai avustamassa kansakoulussa, oppikoulussa tai muussa oppilaitoksessa annetaan jonkun uskontokunnan opin mukaan, on oppilas, joka kuuluu toiseen uskontokuntaan tai joka ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, edusmiehen vaatimuksesta vapautettava sellaisesta uskonnonopetuksesta. »
Niin sanotussa kirkkokansan liikehdinnässä pelättiin Suomen kansan siveellisyyden kärsivän, jos kaikille ei opeteta kristillisyyteen perustuvaa siveysoppia. Asiasta tuli merkittävä vaaliaihe eri puolueille, jotka yleisesti vastustivat kaikille yhteistä siveysoppia.[2]
Valtioneuvosto antoi esityksen laiksi uudesta kansakoulusta syyskuussa 1922. Esityksen mukaan siveysoppi olisi pakollinen oppiaine niille, jotka eivät osallistuneet koulun uskonnonopetukseen, muille se olisi ollut vapaaehtoista.[2]
Esitys ei mennyt läpi sellaisenaan ja toukokuun 18. päivänä 1923 säädettiin laissa oppiaineesta nimeltään uskonnonhistoria ja siveysoppi, jonka mukaisesti opetus Suomessa järjestettiin seitsemän vuosikymmenen ajan. Tätä lakia tarkensivat eri vuosina hyväksytyt opetussuunnitelmat. Opetussuunnitelmat heijastivat vahvasti evankelisluterilaisuutta ja niissä pidettiin tärkeänä, että uskontokuntiin kuulumattomien oppilaiden opetuksen oli perehdytettävä niihin uskonnollisen elämän muotoihin ja arvoihin, joita meillä läheiset tai muuten sivistyselämäämme huomattavasti vaikuttaneet uskonnot sisältävät. Opetuksen olisi myös herätettävä ymmärtämystä erilaisten uskonnollisten katsomusten omaksuneita kohtaan toisaalta osoittamalla, että eri aikain ja eri paikkain uskonnollisella etsinnällä on yhteinen inhimillinen pohja ja toisaalta näyttämällä, mitkä syyt ovat vaikuttaneet uskontojen erilaisuuteen. Uskonnottomia elämänkäsityksiä ei opetussuunnitelmassa mainittu.[2]
Peruskoulujärjestelmään siirryttäessä annettiin laki koulujärjestelmän perusteista, jossa edelleen uskonnonopetuksen rinnalle säädettiin uskonnon historia ja siveysoppi. Tämän aineen opetukseen saivat uuden lainkin mukaan osallistua uskonnonvapauslain nojalla uskonnon opetuksesta vapautuneet.[2]
Vapaa-ajattelijain liiton pääsihteerin Erkki Hartikaisen kantelun pohjalta Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuskomitea teki uskonnon historia ja siveysopin oppimäärästä ratkaisun vuonna 1981. Komitea totesi, että opetussuunnitelman, joka oli sen mukaan ainakin osittain uskonnollinen, toteuttamisessa on ollut vaikeuksia. Komitea totesi myös, että silloisten voimassa olevien lakien nojalla ei asiaa saataisi ratkaistuksi. Vuonna 1980 aikaansaatiin ensimmäinen uskonnonhistorian oppimäärä, joka ei ollut pohjaltaan uskonnollinen.[2]
Vuonna 1981 esitettiin että jos kolme oppilasta koulussa oli vapautettu uskonnon opetuksesta, tuli heille opettaa uskonnon sijaan oppiainetta, jonka nimi olisi etiikka tai elämänkatsomustieto. Vapaa-ajattelijain liitto vaati, että elämänkatsomustiedon tulisi olla oppiaine vain uskonnottomille.[2]
Vuonna 1983 hyväksyttiin uudet koululait ja kouluhallitus antoi Peruskoulun ja lukion elämänkatsomustiedon työryhmälle tehtävän peruskoulun ja lukion elämänkatsomustiedon oppimäärän (nykyinen opetussuunnitelman perusteet) valmistelun. Ryhmässä oli mukana yksi edustaja vapaa-ajattelijoista. Työryhmän esitys peruskoulun elämänkatsomustiedon oppimääräksi vahvistettiin kouluhallituksessa 12.2.1985.[2]
Peruskoulun aikana on koulujen opetussuunnitelmia muutettu useaan otteeseen. Valtakunnallisesti on määritelty opetuksen rajat opetussuunnitelman perusteissa ja ohjeissa arvioinnista, tämän lisäksi opetusta ohjaa kuntatason opetussuunnitelma sekä koulujen omat opetussuunnitelmat. Koulukohtaisia opetussuunnitelmia ovat laatineet kyseisten koulujen omat opettajat. Ala-asteella luokanopettajan pätevyyden saanut henkilö voi opettaa elämänkatsomustietoa, mutta ylä-asteella ja lukiossa pätevän opettajan tulee olla suorittanut elämänkatsomustiedon yliopisto-opintoja.[2]
Nykyisin (vuonna 2010) erityisesti isoissa kaupungeissa on joskus jopa puolet luokan oppilaista elämänkatsomustiedon opetuksessa, kun taas pienimmissä kunnissa on usein yhdysluokkia (esimerkiksi luokkien 1–3 ja 4–6 oppilaat ovat omina ryhminään).[2]
Joissain kunnissa ei noudateta nykyistä lainsäädäntöä, jonka perusteella uskontokuntiin kuulumattomat tulee automaattisesti ohjata elämänkatsomustiedon opiskeluun. Opetuksen voimavarojen vähyyteen vedoten pienet kunnat voivat pyrkiä välttämään ET:n opetusryhmien muodostamista eivätkä kunnat jaa aina tietoa elämänkatsomustiedon opiskelusta vanhemmille.[2]
Euroopassa muun muassa Ranskassa ei koulun opetukseen kuulu ollenkaan uskonto, vaan kaikille opetetaan etiikkaa. Vapaa-ajattelijain liitto vastustaa Ruotsin mallin mukaista opetusta, jossa valtiokirkkojärjestelmän vuoksi kaikille opetetaan kristillispohjaista uskontotietoa.[2]