Filosofia/Ontologia

Ontologia eli oppi olevaisesta on filosofian osa-alue, jossa pohditaan millainen todellisuus perimmiltään on. Ontologia esittää kysymyksiä todellisuuden luonteesta ja siitä, mikä on todellista.

Perinteiset ontologiset näkökulmat

Mitä todellisuus on?

• Materialismi eli aineellinen todellisuuskäsitys: todellisuus on ainetta tai energiaa.
• Idealismi eli henkinen todellisuuskäsitys: todellisuus on henkeä tai ideoita.

Onko todellisuus olemassa?

• Realismi: todellisuus on olemassa meistä riippumatta.
• Antirealismi: ihmisestä riippumatonta todellisuutta ei ole

Riippuuko todellisuus meistä vai onko se itsenäinen?

• Subjektivismi: todellisuuden olemassaolo riippuu meistä.
• Objektivismi: todellisuus on olemassa meistä riippumatta.

Montako todellisuutta on olemassa?

• Monismi: todellisuus on viime kädessä yksi.
• Dualismi on olemassa kaksi itsenäistä olevaisen lajia eli perusainesta (substanssia).
• Pluralismi: on olemassa useita itsenäisiä perusaineksia.

Onko vapaa tahto vain harhaa?

• Determinismi eli lainalaisuusoppi. Kaikki tapahtuu välttämättä syyn ja seurauksen lain mukaisesti, vaikka ihmiset eivät välttämättä ole tietoisia niistä seikoista, jotka heidän toimiaan ja tahtoaan ohjaavat.
• Indeterminismi eli satunnaisuusoppi: on joko aitoja sattumia tai ihmisillä on vapaa tahto, jota he toteuttavat.

Mitä olemassaolo on?

Mitä olemassaolo tarkoittaa? Yleensä sitä, että jokin kuuluu todellisuuteen.

Onko olemassaolo, oleminen tai todellisuuteen kuuluminen jonkin asian ominaisuus? Ominaisuuksilla on vastakkaisia ominaisuuksia, ja ei-olemassaolo tai ei-oleminen tai todellisuuteen kuulumattomuus ei ole minkään asian ominaisuus. Täten olemassa olevilla, todellisilla asioilla on ominaisuuksia, mutta olemassaolo tai todellisuuteen kuuluminen itsessään ei ole ominaisuus.

Olemassaolo sisältyy kaikkeen. Antiikissa Parmenides ajatteli, että vain todellisuus on, ei-todellista ei ole. Todellisuus on ykseys, siitä erillistä todellista ei voi olla.

Mitä todellisuuteen kuuluu?

Mitä on olemassa? Materialistisen käsityksen mukaan aineellisia kappaleita. Idealismin mukaan puolestaan perusolevainen on aineetonta, esimerkiksi henkeä tai ajattelua. Tyypillisesti esimerkiksi uskonnolliset maailmankuvat ovat idealistisia (perusolevainen on Jumala), mutta filosofiassa tunnetaan myös uskonnottomia idealismeja (esimerkiksi Herakleitoksen käsitys, jonka mukaan todellisuus on perimmältään tulta, vertauskuvallisesti ymmärrettynä).

Niiden lisäksi ihmiset voivat hahmottaa erilaisia luokitteluja, esimerkiksi olioiden ominaisuuksia, olioiden välisiä suhteita, käsitteellisiä olioita, tapahtumia, mahdollisuuksia ja niin edelleen. Ovatko kaikki nämä tai jotkin näistä todellisia? Luokittelun tulee nimetä todelliset perusluokat.

Kuinka paljon luokkia tarvitaan? Wilhelm Ockhamilainen esitti Ockhamin partaveitsenä tunnetun periaatteen: luokkia on oltava mahdollisimman vähän. Ockhamin partaveitsi on yksi muoto yksinkertaisuuden periaatteelle. Voidaan ajatella, että luokkia tarvitaan esimerkiksi vain yksi, esimerkiksi aineelliset kappaleet. Näillä olioilla on erilaisia ominaisuuksia. Ovatko kaikki nämä ominaisuudet todellisia? Jos ajatellaan, että on vain aineellisia kappaleita, muut oliot voidaan palauttaa yksilöolioiksi tai osoittaa epätodellisiksi. Ockhamilaisen mukaan yleisiä ominaisuuksia on vain sanoina ihmisten kielissä.

Yksi perusluokka

Yksinkertaisuusperiaatteen toteuttavat parhaiten todellisuuskäsitykset, joissa perusluokkia on vain yksi.

• Aineellinen todellisuuskäsitys: on vain yksi todellisuuden luokka, aineelliset oliot.
  • Fysikalismi: on vain yksi fysikaaliset ilmiöt.
• Havaittaviin ilmiöihin perustuva todellisuuskäsitys: on vain havaintoainesta tai mieliainesta.

Useita perusluokkia

• Kaksijakoinen todellisuuskäsitys: on aineellisia olioita ja sielullisia olioita
• Monijakoinen todellisuuskäsitys

Oliot ja ominaisuudet

Todellisuutta on luokiteltu seuraavien luokkien kautta:

• Yksilöoliot
• Yleiset ominaisuudet

• Olio-olemassaolokäsitys: on vain yksilöolioita.
• Ominaisuus-olemassaolokäsitys: yksilöolioiden lisäksi on yleisiä ominaisuuksia (tai vain yleisiä ominaisuuksia)

Käsitteelliset ominaisuudet

Yksilöoliot eivät ole sama asia kuin aineelliset kappaleet. Yleiset ominaisuudet eivät ole sama asia kuin käsitteelliset ominaisuudet.

Aineelliset kappaleet sijaitsevat ajassa ja avaruudessa. Vain yksi aineellinen kappale voi sijaita yhdessä ajallis-avaruudellisessa paikassa.

Aineellisen kappaleen sijasta voidaan puhua myös todellisesta kappaleesta. Todellisuuden kappale voi olla aineeton esimerkiksi havaittaviin ilmiöihin perustuvassa todellisuuskäsityksessä.

Kysymys yleisten ominaisuuksien olemassaolosta

Oliolla voi olla esimerkiksi käsitteellinen ominaisuus punaisuus. Kysymys siitä, onko ominaisuus yhteinen kaikille punaisille olioille, kuuluu kiistaan yleisistä ominaisuuksista (kiista universaaleista).

Onko moninaisuudessa mitään ykseyttä? Onko olemassa esimerkiksi samuutta? Vähintään on olemassa samankaltaisuutta, osittaista samuutta, jonka monet eri ihmiset tunnistavat. Sen ansiosta voimme puhua mielekkäästi esimerkiksi väreistä. On siis joitain ominaisuuksia, jotka voidaan tunnistaa samanlaisina eri yksilöissä.

Millä tavalla yleiset ominaisuudet voivat olla olemassa? Miten esimerkiksi mustuus "kytkeytyy" mustaan kissaan tai märkyys veteen?

Yleiset ominaisuudet

Ominaisuuksia voidaan jaotella monella tapaa:

• alkukantaiset ja johdetut ominaisuudet
• suhdeominaisuudet
• mahdollisuutta ilmaisevat ominaisuudet
• taipumukselliset ominaisuudet
• ensisijaiset ja toissijaiset ominaisuudet

Ominaisuus-olemassaolokäsitys (käsiterealismi): kaikki punaiset oliot jakavat saman yleisen ominaisuuden. Yleiset ominaisuudet ovat toistuvia, sanotaan, että ne voivat toteutua useissa yksilöolioissa tai muissa yleisissä ominaisuuksissa.

• Yksipaikkaiset yleiset ominaisuudet (ominaisuudet, tarvitsevat yksilöolion toteutuakseen)
• Monipaikkaiset yleiset ominaisuudet (suhteet, tarvitsevat toteutuakseen useita yksilöolioita)

Kielenkäyttömme vaatii ominaisuuksien tunnustamista. Nimisana ”nainen” nimeää yksilöolion. Nimisanamuotoinen sana ”kauneus” on yleisen ominaisuuden nimi. Lause ”Nainen on kaunis” voidaan kääntää lauseeksi ”nainen toteuttaa kauneuden”.

Vanha ”toteutumisen” käsite on kuitenkin epämääräinen ja ongelmallinen.

Ykseys moneudessa

Parmenides ajatteli, että todellisuus on ykseys. Jos ykseyden ajatellaan toteutuvan, tarvitaan yleinen ominaisuus toteutuminen. Jotta toteutumisen toteutuminen olisi mahdollista, tarvitaan toteutumisen toteutuminen, ja niin edelleen.

Millä tavoin yksilöolio ja sen ominaisuus ovat sidoksissa toisiinsa?

Ominaisuus-olemassaolokäsitystä voidaan rajata. Voidaan ajatella, että toteutuminen ei ole yleinen ominaisuus, joka vaatii toteutumista.

Ominaisuus-olemassaolokäsityksen rajaaminen

Erilaisia ominaisuuksiin viittaavia käsitteitä on lukemattomia. Tulisiko hyväksyä, että kaikkia näitä käsitteitä vastaa jokin yleinen ominaisuus? Vai onko yleisiä ominaisuuksia vain rajallisesti käsitteisiin nähden?

Esimerkiksi käsite ”kaunotar” on nimi yleiselle ominaisuudelle ”kaunotar”. Tämä ominaisuus koostuu toisista ominaisuuksista, se sisältää yleiset ominaisuudet naispuolinen ja kaunis. Voidaanko käsite ”kaunotar” palauttaa ominaisuuksien naispuolinen ja kaunis yhdistelmäksi?

Mitä ominaisuuksia on olemassa? Onko olemassa perustavia ominaisuuksia, joista on johdettu toisia ominaisuuksia? (Tieteessä käsitellään palauttamisen ongelmaa. Kari Enqvist on tehnyt tunnetuksi käsitteen karkeistus. Ominaisuuksien täyttämä todellisuutemme on karkeistettu todellisuus. Emme näe alkeishiukkasia, joista todellisuus muodostuu. Kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa.)

Olio-olemassaolokäsitys (nominalismi)

Olio-olemassaolokäsitys noudattaa yksinkertaisuusperiaatetta ja karsii yleiset ominaisuudet pois.

”Karut” oliot

”Karun” olio-olemassaolokäsityksen mukaan on vain todellisia yksilöolioita. Ominaisuuksia ei ole. Samankaltaisuuden eli tunnistettavan samuuden ominaisuus voidaan palauttaa yksilöolioihin, jotka ovat erilaisia.

Ongelmana on, että ominaisuuksien ”kääntämistä” kielessä olioiksi ei pystytä tekemään järjestelmällisesti, ainoastaan tapaus kerrallaan. Selittäminen osoittautuu monimutkaiseksi.

Ominaisuudet yksilöolioiden joukkoina (joukkonominalismi)

Joukon tai luokan käsitteen avulla on pyritty ratkaisemaan ominaisuuksiin viittaaminen. Ominaisuudet palautetaan ominaisuuksien joukkoihin, jotka muodostuvat yksilöolioiden joukoista. ”Naispuolinen” määrittää tietyn yksilöolioiden joukon. Joukot ovat käsitteellisiä olioita, eivät todellisia.

Ongelmana on joukkojen ja ominaisuuksien välinen suhde. Kuinka pystytään erottamaan kaksi joukkoa, joiden jäsenet ovat samat? Entä ominaisuudet, jotka viittaavat tyhjään yksilöolioiden joukkoon (yksisarviset)?

Ominaisuudet niminä (predikaattinominalismi)

Ominaisuus-olemassaolokäsityksessä ajatellaan, että ominaisuudet selittävät kielenkäytön, jossa viitataan ominaisuuksiin. Ominaisuudet voidaan kuitenkin päinvastoin selittää kielenkäytöllä: ominaisuudet palautuvat nimiin. Ominaisuuskäsitteet ovat metatason käsitteitä.

Käsitystä on arvosteltu siitä, että se johtaa mielivaltaisuuteen merkityksellisen kielenkäytön sijaan. Keinotekoisia ominaisuuskäsitteitä voidaan sepittää mielin määrin.

Ominaisuus-ja-olio-olemassaolo eli ominaisuudet mielen koosteina (konseptualismi)

‎ Konseptualismin mukaan kielen sanat viittaavat mielen käsitteisiin. Mielellä on luokittelukykyjä, mutta itsenäisiä yleisiä ominaisuuksia ei ole.

Ongelmat ovat pääosin samat kuin edellä olevassa käsityksessä. Miten käsitteet ovat toistettavia? Jos toistettavuutta selitetään toisilla käsitteillä, joudutaan päättymättömään ketjuun. Arkielämässä käytetään ominaisuuskäsitteitä melko johdonmukaisesti. Osoittaako se, että yleisiä ominaisuuksia on aidosti olemassa?

Käsitteelliset yksilöoliot, yksilöominaisuuskäsitys (trooppiteoria)

Yksilöominaisuuskäsityksen mukaan ominaisuudet ovat yksilöolioista riippumattomia yksilöominaisuuksia, käsitteellisiä yksilöolioita. On sekä yksilöolioita että niiden käsitteellisiä ominaisuuksia. Käsitys on siis osittain olio-olemassaolokäsitystä edustava.

Toisen, Stoutin käsityksen, mukaan todellisia yksilöolioita ei ole, ainoastaan käsitteellisten ominaisuuksien yhdistelmiä.

Käsitykselle on esitetty perusteluna se, että yksilöolioissa ei voida havaita täydellistä samankaltaisuutta. Samuus on pelkästään laadullista, ei mitattavaa. Ominaisuuksia voidaan olettaa ilman toistettavuuden ja toteuttamisen ongelmia.

Yhteenveto

1 luokka: käsitteelliset oliot	2 luokkaa: käsitteelliset ja avaruus-ajalliset oliot	1 luokka: avaruus-ajalliset oliot
Ei yksilöolioita, vain yleisiä ominaisuuksia			1 luokka: ominaisuudet
	ominaisuus-olemassaolokäsitys (käsiterealismi)		2 luokkaa: ominaisuudet ja yksilöoliot
Stoutin yksilöominaisuuskäsitys (trooppiteoria)	ominaisuudet joukkoina (joukkonominalismi) / ominaisuudet yksilöolioiden joukkona (Locken trooppiteoria)	karut ominaisuudet / ominaisuudet niminä (predikaattinominalismi) / konseptualismi	1 luokka: yksilöoliot

Todellisuuden kiistäminen

Filosofi John Hick on todennut, että pelkän logiikan ja matematiikan avulla ei voida todistaa mitään tosiasioihin ja todellisuuteen liittyvää, vaan tosiasiat tulee selvittää kokemuksen kautta. Hick toteaa, että ihmiset elävät todellisuudessa, jonka esineet ovat tosiasioita, joita ei voida tietää ilman havaintoa.

Hick toteaa, että nykyaikana on vastustettu niitä oletuksia, jotka René Descartesin ajasta lähtien olivat hallinneet suurta osaa länsimaista ajattelua. Descartes katsoi, että ihmisillä voi olla tietoa vain hänen olettamistaan itsestään selvistä totuuksista tai niistä tehdyistä johdonmukaisista päätelmistä. Hickin mukaan on vieläkin yleistä ajatella kartesiolaisesti, että asian tietäminen tarkoittaa samaa kuin kyky todistaa asian totuus.

Lähtökohdastaan käsin Descartes oletti edelleen, että todellisuuden ja toisten ihmisten olemassaoloa on epäiltävä, kunnes ne on johdonmukaisesti todistettu. Hick toteaa, että todella perusteisiin menevää epäilyä ei kuitenkaan koskaan voida poistaa järkeilemällä, sillä tällainen epäily kyseenalaistaa myös järjenkäytön kyvyn. Hickin mukaan ainoa ulospääsy epäilystä on, että siihen hairahtuminen vältetään heti alussa. 1900-luvulla G. E. Mooren ja eräiden muiden vaikutuksesta valtasi alaa käsitys, että kartesiolainen epäily ei ole suinkaan järkiperäinen tiedonhankinnan menetelmä, vaan järjetön ja nurinkurinen. Mooren mukaan on mieletöntä ajatella, että ihmisten täytyisi todistaa sen todellisuuden todellisuus, jossa he elävät. Hänen mukaansa mikään ei ole ihmisille yhtä varmaa kuin heidän ympäristönsä olemassaolo. Ihmiset ovat kaikissa päättelyissään tietoisia todellisuudesta ja toisista yksilöistä, eikä tätä tosiseikkaa voida eikä tarvitse järkiperäisesti todistaa.

Hick esittää myös, että kaikenkattavuuden saavuttaessaan epäily muuttuu järjettömäksi. Hän esittää seuraavan päättelyn. Kun epäillään tietyn havaitun esineen todellisuutta epäillään sitä, onko se yhtä todellinen kuin muut havaittavat esineet. ”Onko tuo tuoli todella olemassa” tarkoittaa Hickin mukaan samaa kuin ”Onko se olemassa samalla tavoin kuin pöytä ja muut tuolit ovat olemassa?” Tällainen epäily on Hickin mukaan mieletöntä. Koska jos mikään ei ole todellista, ei myöskään väitteellä, että jokin on epätodellista, ole mitään sisältöä, Hick sanoo.

Hick esittää ajatuksen myös toisella tavalla: jos sanalla 'todellinen' on ihmisille jokin merkitys, heidän tulee esittää joitakin esimerkkejä sen oikeasta käytöstä. Heidän tulee pystyä osoittamaan selkeä esimerkki siitä, että jokin on 'todellista'. Tällainen esimerkki ei Hickin mukaan juuri voi olla muuta kuin tavallinen aistein havaittavissa oleva kappale. Mikäli tällaiset aineelliset kappaleet hyväksytään esimerkeiksi todellisista asioista, on loogisesti ristiriitaista väittää, että koko aineellisten kappaleiden todellisuus olisi epätodellinen. Nämä kappaleet eivät määritelmän mukaan ole epätodellisia, koska ne ovat tavanomaisia esimerkkejä siitä, mitä ihmiset tarkoittavat todellisilla esineillä.

Kun kielletään aistien yleinen epäily, ei Hickin mukaan väitetä, että aistiharhoja ei olisi tai että havaitsemiseen ei liittyisi lukuisia käsitteellisiä ongelmia. Hickin mukaan sen tietäminen, että jotkin aistien viestit ovat tosia, on eri kuin oikean tulkinnan löytyminen näille viesteille.

Jumalan olemassaolo

Jumalausko eli teismi on käsitys, jonka mukaan todellisuuteen kuuluu jumala tai jumalia. Jumalattomuus eli ateismi tarkoittaa olemassaoloa koskevana käsitystä, jonka mukaan jumalaa tai jumalia ei ole olemassa.

Olemassaoloa koskevana käsitteenä jumalisuus on väitelause ”jumala tai jumalia on olemassa” ja jumalattomuus on väitelause ”jumalaa tai jumalia ei ole olemassa”.

Michael Scriven on muotoillut tunnetun jumalauskoisen ja jumalattoman määritelmän.. Tässä määritelmässä kiinnitetään huomio asian tieto-opilliseen. Scrivenin mukaan käsitys jumalisuuden ja jumalattomuuden suhteen voi olla eriasteinen. Michael Martin on muotoillut tieto-opillisen jaottelun positiiviseen ja negatiiviseen ateismiin.

Käsitys jumalan olemassaolosta	Nimitys
1. Suoraan todistuva vastaansanomattomilla tosiasioilla	vanhakantainen teisti
2. Vahvoja todisteita puolesta eikä mitään todisteita vastaan. Todistuva tavanomaisessa mielessä	nykyaikainen teisti
3. Vahvoja todisteita puolesta, silti ristiriitaisuuksia ja todisteita vastaan	Käytännön jumalauskoinen, agnostikko laajassa merkityksessä
4. Todisteita puolesta ja vastaan yhtä paljon, todennäköisyys 50 %	Agnostikko kapeassa merkityksessä, ei ota mitään kantaa kummankaan puolesta
5. Joitakin yleisiä tai erityisiä perusteita puolesta, silti epätodennäköinen	Epäilijä, agnostikko laajassa merkityksessä, vaikka pitää jumalan olemassaoloa epätodennäköisenä, pitää sitä mahdollisena
6. Ei mitään yleisiä tai erityisiä perusteita tai todisteita puolesta	Negatiivinen ateisti
7. Vahvoja todisteita olemassaoloa vastaan, ei mitään todisteita puolesta	Positiivinen ateisti

Negatiivisten ateistien mukaan jumalan olemassaolon puolesta ei ole esitetty mitään todisteita. Positiivisten ateistien tai tieteellisten ateistien mukaan jumalan olemassaoloa voidaan pitää todistettavasti epätotena.

Agnostikkoja laajassa mielessä on Scrivenin mukaan kolmea lajia. Epäilijöiden mielestä jumalan olemassaolon puolesta on joitakin todisteita, mutta jumalan olemassaolo on epätodennäköistä. Agnostikkoja kapeassa mielessä ovat ne, joiden mielestä jumalan olemassaolon todennäköisyys on 50 %. Käytännön teistien mukaan on paljon todisteita jumalan olemassaolosta, mutta muitakin vaihtoehtoja on.

Myös teistit jakaantuvat kahteen ryhmään. Nykyaikaisten teistien mukaan jumalan olemassaolo on todistettu. Vanhakantaisten teistien mielestä jumalan olemassaolo on ehdottoman varmasti todistettu.

Michael Scriven jaottelee agnostikot kahteen joukkoon myös toisella tavalla. Positiivisten agnostikkojen mukaan on runsaasti todisteita sekä jumalan olemassaolon puolesta että jumalan olemassaoloa vastaan. Negatiiviset agnostikot eivät halua ottaa kantaa jumalan olemassaoloon vaan vetoavat tietämättömyyteen.

Jumalatodistukset

Ajattelijoiden piirissä on antiikin ajoista pyritty eri tavoin todistamaan jumalan olemassaolo. Ensimmäiset merkittävät jumalatodistukset muotoili Aristoteles ja erityisesti keskiajan jumaluusopissa jumalatodistuksilla oli keskeinen asema.

Jumalatodistuksia ovat muun muassa ontologinen todistus, kaikkeuden luojaan tai ensimmäiseen syyhyn perustuva todistus, luonnon järjestyksen todistus, historiallinen todistus ja siveellinen todistus.

Ontologinen todistus

Eräs tunnettu todistus on Anselm Canterburylaisen esittämä ontologinen todistus. Ontologisessa todistuksessa päättely etenee seuraavasti:

1. Ihmisellä voi olla ajatus olennosta, jota suurempaa ei voi ajatella.
2. Oletetaan, että tämä olento on olemassa ainoastaan ajatuksena ihmisen mielessä.
3. Olemassaolo todellisuudessa on suurempaa kuin olemassaolo ainoastaan mielessä.
4. Voidaan siis ajatella olentoa joka on suurempi kuin olento jota suurempaa ei voi ajatella: olentoa, joka on olemassa myös todellisuudessa.
5. Ei voi olla olentoa joka on suurempi kuin olento, jota suurempaa ihminen ei voi ajatella.
6. Siksi olennon jota suurempaa ei voida ajatella täytyy olla olemassa myös todellisuudessa.

Charles Hartshorne on kehittänyt edelleen ontologista todistusta. Hartshornen mukaan vaikka olemassaoloa ei voida pitää ominaisuutena, välttämätöntä olemassaoloa voidaan. Siispä jos jumala todella on suurin mahdollinen olento, hänellä täytyy olla ominaisuutenaan välttämätön olemassaolo, sillä jos hän ei olisi välttämättä olemassa oleva, olisi hän ei-välttämätön, ja silloin taas olisi oltava jotain suurempaa, välttämättä olemassaoloa. Myös Kurt Gödel, Norman Malcolm ja Alvin Plantinga ovat esittäneet uusia versioita ontologisesta todistuksesta.

Arvostelu

Anselmin todistuksen suurimpana ongelmana on se, että se pitää olemassaoloa olion ominaisuutena. Tunnetuimpana Immanuel Kant totesi, että olemassaolo ei ole ominaisuus. Hänen käyttämänsä vertauksen mukaan voimme kuvitella sata kolikkoa, joilla voi (kuvittelussa) olla kaikki samat ominaisuudet kuin sadalla todellisella kolikolla ilman, että niiden silti tarvitsisi olla olemassa. Aivan samoin voimme hänen mukaansa kuvitella jumalalle mitä tahansa ominaisuuksia ilman että niistä voitaisiin päätellä hänen olevan olemassa.

Anselmin kiistakumppani munkki Gaunilo pyrki osoittamaan, että todistuksella voidaan todistaa lähes mitä tahansa kuviteltavissa olevaa myös olemassa olevaksi: voimme kuvitella jonkin esineen, joka täydellisimpänä mahdollisimpanakin mutta kuitenkin ilman olemassaoloa, on vähemmän täydellinen kuin sama esine olemassa olevana.

Nykyisten arvostelijoiden mukaan minkään muun kuin käsitteen olemassaoloa ei voida todistaa pelkällä päättelyllä. Olemassaolo voidaan todistaa vain sellaisilla menetelmillä, jotka ovat ainakin osittain kokemusperäiset.

Kaikkeuden luojaan tai ensimmäiseen syyhyn perustuva todistus

Jumala on pyritty osoittamaan kaikkeuden ensimmäiseksi tai synnyn kannalta välttämättömäksi olioksi. Esimerkiksi seuraava päättelyketju edustaa ensimmäiseen syyhyn perustuvaa todistusta:

1. Kaikella, mikä alkaa olla olemassa, on joku syy olemassaoloonsa.
2. Kaikkeus on alkanut olla olemassa.
3. Siispä kaikkeudella on syy olemassaoloonsa.

Kuuluisin tällainen jumalatodistus on Tuomas Akvinolaisen esittämä. Tuomaan esittämä todistus ei pyri löytämään ajallisesti ensimmäistä syytä vaan johdonmukaisesti ensimmäisen. Todistus voidaan esittää seuraavasti:

1. On olemassa ei-välttämätön olio.
2. Tämän ei-välttämättömän olion olemassaololle on syy.
3. Syy olion olemassaoloon on joku muu kuin se itse.
4. Sen, mikä aiheuttaa tämän ei-välttämättömän olion olemassaolon, täytyy joko koostua ei-välttämättömistä olioista tai vähintään yhdestä ei-välttämättömästä, eli välttämättömästä oliosta.
5. Ei-välttämättömät oliot eivät voi aiheuttaa tämän ei-välttämättömän olion olemassaoloa.
6. Siksi sen, joka aiheuttaa tämän ei-välttämättömän olion olemassaolon, täytyy koostua vähintään yhdestä ei-välttämättömästä oliosta.
7. Siis on olemassa välttämätön olio.

Arvostelu

Immanuel Kant totesi, että Tuomaan esittämien todisteiden virheenä on siihen sisältyvä ajatus loputtoman sarjan mahdottomuudesta. Kant huomautti, että nämä sarjat voidaan yhtä hyvin käsittää loputtomiksi ja viittasi esimerkkeinä suuretutkimuksen äärettömiin lukusarjoihin, joista esimerkiksi negatiivisten lukujen sarjalla on loppu (-1), mutta ei alkua

Luonnon järjestyksen todistukset

Luonnon järjestyksen todistukset pyrkivät vetoamaan selityksenään kaiken väitettyyn tarkoituksenmukaisuuteen.

Yleinen luonnon järjestyksen todistus vetoaa elämän kehittymisen äärimmäiseen epätodennäköisyyteen ja elävien olentojen monimutkaisuuteen. Todistuksen mukaan tarvitaan jumala, joka ohjaa kehitystä haluamaansa suuntaan. Tähän perustuu myös William Paleyn esittämä kelloseppävertaus.

Arvostelu

Luonnon järjestyksen todistusta on arvosteltu muun muassa siitä, että sen pohjalta epätodennäköinen mutta mahdollinen tapahtuma voitaisiin aina perustella jonkun ohjaamaksi. Lisäksi todellisuustutkimus on Charles Darwinin ajoista lähtien selittänyt elollisten olentojen monimutkaisuuden luonnonvalintaan perustuvalla luonnonkehityksellä.

David Hume arvosteli luonnon järjestyksen todistusta monin tavoin. Hän esimerkiksi kirjoitti, että koska kaikkeudessa on myös paljon vikoja, voitaisiin ajatella, että kaikkeutemme onkin ”jumalakoulun alkeisluokalla olevan lapsijumalan tekemä epäonnistunut harjoituskappale, joka kelpaa korkeintaan roskakoriin heitettäväksi”.

Väitteitä jumalan olemassaolemattomuuden puolesta

Raimo Tuomelan mukaan Jumalan ei-olemassaolo voidaan osoittaa laskujohtoisella päättelyllä, jos jumala määritellään henkilöksi tai toimijaksi, jolla ei ole ruumista eli on vain henkeä, joka on ikuinen, täydellisen vapaa, kaikkivoipa ja -tietävä, täydellisen hyvä ja kaikkien olioiden luoja.

Pahan ongelma

Pahan ongelma esitetään yleensä jumalauskon vastattavaksi seuraavassa muodossa: jos jumala on täydellisen hyvä, hän haluaa poistaa pahan, jos hän on kaikkivaltias, hän pystyy poistamaan pahan. Paha on kuitenkin olemassa, joten jumala ei voi olla samaan aikaan kaikkivaltias ja kaikkihyvä.

Kaikkivoipaisuuden paradoksi

Kaikkivoipaisuuden paradoksi eli kaikkivoivan paradoksi on ryhmä paradokseja, jotka käsittelevät sitä, mitä kaikkivoipa olento voi tehdä. Erityisesti ne käsittelevät sitä, pystyykö kaikkivoipa olento toimimaan siten, että se rajoittaa hänen kaikkivoipaisuuttaan. Pystyi olento siihen tai ei, kaikkivoipaisuus voidaan kyseenalaistaa molemmissa tapauksissa.

Paradoksi esitetään usein muodossa ”Voiko jumala luoda niin suuren kiven, ettei hän itsekään voi sitä nostaa?”. Jos hän voi luoda sellaisen kiven, hän ei voi nostaa sitä ja kääntäen. Molemmissa tapauksissa on olemassa teko, jota hän ei voi tehdä, joten hän ei ole kaikkivoipa.

Kirjallisuutta

• Dawkins, Richard: Jumalharha. (The God delusion, 2006.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2007. ISBN 978-952-5697-00-1.
• Dennett, Daniel C.: Lumous murtuu. (Breaking the spell: Religion as a natural phenomenon, 2006.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2007. ISBN 978-952-5202-96-0.
• Enqvist, Kari: Kosmoksen hahmo. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27916-1.
• Enqvist, Kari: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35443-8.
• Hartikainen, Erkki: Tieteellinen maailmankatsomus. 2. täydennetty painos. Helsinki: Vapaa-ajattelijain liitto ry, 1980. Worldcat.
• Tuomela, Raimo: Tiede, toiminta ja todellisuus. Helsinki: Gaudeamus, 1983. ISBN 951-662-334-4.