Kilpajuoksu Afrikkaan

Wikikirjastosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
<< S6 Nykyisen maailmanpolitiikan juuret

1800-luvun puolivälissä eurooppalaiset eivät vielä tunteneet Afrikkaa.

Ensimmäiset eurooppalaiset mantereella olivat löytöretkeilijöitä.

1800-luvun lopussa Euroopan suurvallat valtasivat kilpaa alueita Afrikasta.

1900-luvun alussa eurooppalaiset olivat vallanneet koko maanosan.

Siirtomaa-aikana Afrikan asukkaita kohdeltiin huonosti.

Valtioiden rajat vedettiin eurooppalaisten toimesta afrikkalaisista välittämättä.

Siirtomaa-aika on aiheuttanut paljon ongelmia Afrikassa.

Eurooppalaiset kiinnostuvat Afrikasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

David Livingstone oli löytöretkeilijä ja lähetyssaarnaaja. Hän kuvasi kirjassaan Afrikassa harjoitettua orjakauppaa. Hän oli itse orjakaupan vastustaja ja vaati sen lopettamista.

Välimeren ympärillä asuneet kansat Afrikassa, Euroopassa ja Aasiassa olivat tuhansia vuosia olleet tekemisissä toistensa kanssa. Saharan autiomaan eteläpuolinen Afrikka oli kuitenkin eurooppalaisille lähes täysin tuntematonta aluetta. Alueet oli merkitty karttoihin valkoisella värillä, sillä kukaan Euroopassa ei tiennyt, mitä siellä sijaitsi. Afrikassa kukoisti useita suuria kulttuureja, mutta ne olivat eurooppalaisille tuntemattomia.

Ensimmäiset Saharan eteläpuolista Afrikkaa tutkimaan lähteneistä eurooppalaisista olivat löytöretkeilijöitä ja seikkailijoita. Eräs tunnetuimmista oli englantilainen David Livingstone, joka halusi löytää Niilin alkulähteet. Löytöretkeilijöitä houkutteli Afrikkaan tieteellinen mielenkiinto tuntemattoman maanosan luontoa ja eläimiä kohtaan, halu levittää kristinuskoa alueen kansojen pariin sekä huhut luonnonrikkauksista ja toive rikastumisesta. Jotkut heistä lähtivät kartoittamaan Afrikkaa tulevia valloituksia silmällä pitäen.

Kilpajuoksu Afrikkaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arrowsmithin ja Lewisin kartta, 1812. 1800-luvun alussa eurooppalaiset eivät vielä tunteneet Afrikkaa. Kartalla on suuria tyhjiä kohtia, mitkä kiinnostivat löytöretkeilijöitä sekä myöhemmin myös siirtoimaiden valloitusta himoitsevia suurvaltoja.

Euroopan suurvallat olivat kiinnostuneita Afrikan valtaamisesta, mutta mantereen keskiosat olivat ennen löytöretkiä eurooppalaisille tuntematonta aluetta. Ensimmäisinä eurooppalaisten valtaamiksi joutuivatkin Afrikan pohjoisosat sekä rannikoilla sijainneet alueet. Vuonna 1875 vain kymmenen prosenttia mantereesta oli länsimaiden hallussa. Tärkeimmät siirtomaat olivat Ranskan Algeria ja Britannian Cape Colony, osa Etelä-Afrikkaa.

Belgian kuningas Leopold lähetti tunnetun löytöretkeilijän Henry Stanleyn Kongon alueelle. Stanley keräsi lukutaidottomilta paikallisilta päälliköiltä ja kuninkailta allekirjoituksia sopimuksiin, missä nämä luovuttivat maansa Leopold II:lle mitätöntä korvausta vastaan. Näihin sopimuksiin vedoten Belgian kuningas ilmoitti noin 80 kertaa Belgian kokoisen Kongon alueen olevan hänen yksityisomaisuuttaan.

Iso-Britannian tavoitteena oli vallata Afrikasta alue koko mantereen halki etelästä pohjoiseen. Ranskalaiset tavoittelivat siirtomaiden ketjua idästä lähteen. Iso-Britannia onnistui tavoitteessaan, Ranska valtasi suuren osan läntistä Afrikkaa, mm. Saharan autiomaan. Euroopan suurvallat sopivat Berliinissä 1884 järjestetyssä konferenssissa siitä, miten jakaisivat Afrikan. Kokoukseen ei kutsuttu ainoatakaan afrikkalaista. Eurooppalaiset jakoivat Afrikan, vetivät maiden rajat kartalle kansoista ja kielialueista välittämättä ja tunnustivat myös Kongon Leopold II:n yksityisomaisuudeksi.

Euroopan siirtomaavaltojen keskinäinen kilpailu siirtomaiden valtaamiseksi Afrikasta johti koko mantereen valtaamiseen muutamassa vuosikymmessä. Tapahtumasta on käytetty joskus nimitystä "kilpajuoksu Afrikkaan". 1900-luvun alkuun mennessä Euroopan suurvallat olivat vallaneet koko Afrikan siirtomaikseen. Mantereelle jäi lopulta vain kaksi itsenäistä valtiota, jotka olivat vapautettujen orjien valtioiksi tarkoitetu Liberia ja Etiopia. Kolmantena oli vuoteen 1912 saakka Marokko, mutta lopulta sekin joutui Ranskan alaisuuteen.

Siirtomaa-aika on aiheuttanut paljon ongelmia afrikkalaisille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afrikan siirtomaat vuonna 1914   Belgia   Ranska   Saksa   Italia   Portugali   Espanja   Yhdistynyt kuningaskunta    itsenäiset valtiot

1800-luvun Euroopan teollistuneet valtiot halusivat vallata alueita, joilta ne saisivat halpoja raaka-aineita ja työvoimaa. Siirtomaiden hankkimista alettiin pitää vallan tunnusmerkkinä. Länsimaalaiset pyrkivät levittämään Afrikkaan myös omaa elämäntapaansa. Afrikkalaisilla ei katsottu olevan samaa ihmisarvoa kuin valloittajilla.

Leopoldin hallussa oli suunnattoman suuri maa-alue, jonka asukkaat eivät tehneet valloituksen aikana suurta vastarintaa. Aluetta hallittiin erittäin kovin ottein. Sieltä saatiin aluksi norsunluuta ja myöhemmin raakakumia. Niiden kokoaminen oli paikallisväestön työtä. Pakkotyötä tehostettiin uhkauksella, että työtä laiminlyövältä katkaistaan käsi ranteen kohdalta. Belgialaiset syyllistyivät Kongossa törkeisiin hirmutöihin, joiden uhrina arvellaan kuolleen useita miljoonia afrikkalaisia.

Britannian siirtomaahallinto perustui monissa maissa epäsuoraan hallintoon. Britannia vaati uskollisuutta niiltä paikallisilta päälliköiltä, jotka jo ennestään olivat vallassa. Epäsuora hallinto oli myös taloudellisin hallintotapa. Se oli kuitenkin vain ihannetila, ja useasti jouduttiin ottamaan alueita suoraan hallintaan esimerkiksi kapinoinnin takia. Siirtomaihin oli lähetettävä suuret määrät sotilaita ja virkamiehiä, ja niihin piti rakentaa liikenneyhteyksiä, kaupunkeja ja esimerkiksi sähköntuotantoa. Siirtomaan omistaminen saattoi maksaa eurooppalaiselle maalle enemmän kuin se tuotti.