Maailman historia/Ensimmäinen maailmansota

Kohteesta Wikikirjasto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Ensimmäinen maailmansota käytiin vuosina 1914 – 1918 Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa liitossa olleiden keskusvaltojen ja ympärysvaltojen kuten Ison-Britannian, Ranskan ja Venäjän välillä. Yhdysvallat liittyi sotaan vasta sodan lopulla tukemaan suoraan ympärysvaltoja. Suurimmat taistelut käytiin Euroopassa, mutta sota levisi myös muualle maailmaan, Lähi-Itään, Afrikkaan, Atlantille ja Tyynellemerelle. Länsirintamalla Saksan ja Ranskan välillä sota oli pitkään asemasotaa; alun nopean etenemisen jälkeen sota muuttui näännytyssodaksi, jossa käytiin valtavia, tuloksettomia, suuret miestappiot aiheuttaneita taisteluja mm. Verdunissa ja Sommessa. Sodassa kuoli arviolta 8,5 miljoonaa sotilasta noin 6000 sotilaan päivävauhtia, ja se aiheutti valtavat taloudelliset tappiot. Saksa menestyi hyvin itärintamalla ja sai Venäjän antautumaan 1917. Saksan sukellusveneet upottivat ympärysvaltojen kauppalaivoja Atlantilla.

Sodan pohjimmaisena syynä oli suurvaltojen liittoumien väliset erimielisyydet ja joidenkin militarististen piirien halu edistää sotaa. Suursotaa osattiin aavistaa etukäteen, sillä käynnissä oli valtava kilpavarustelu mm. Saksan ja Englannin välillä. Monet valtiot lähtivät sotaan, koska ne uskoivat sen hyödyttävän heitä ja kestävän vain lyhyen ajan. Sodan käynnisti liittolaissuhteisiin perustuva ketjureaktio. Alun perin oli kyse paikallisesta kriisistä Itävalta-Unkarin ja Serbian välillä. Serbialaisen salaseuran toimeenpaneman Itävallan kruununperillisen Franz Ferdinandin murhan jälkeen Itävalta-Unkari asetti Serbialle ehtoja, joihin Serbia ei voinut myöntyä.

Itävalta-Unkarin ja Serbian välille syntyneessä selkkauksessa Venäjä asettui Serbian puolelle ja Saksa Itävalta-Unkarin puolelle Venäjää vastaan. Yhä uusia maita kytkeytyi sotaan mukaan. Lopulta sotaan oli liittynyt ennennäkemätön määrä maita, kattaen yli puolet maailman alueista. Englanti ja Ranska osallistuivat sotaan, kun Saksa halusi kukistaa Ranskan ennen hyökkäystään Venäjälle. Diplomaattisista neuvotteluista ei ollut apua laajenevan selkkauksen selvittämiseksi eikä esimerkiksi Saksan pyytäessä rauhaa 1916 siihen suostuttu. Sota jäyti pitkittyessään varsinkin keskusvaltojen taloutta. Se päättyi 11. marraskuuta 1918 keskusvaltojen häviöön, ja Saksa julistettiin yksin sotaan syylliseksi.


Ensimmäisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet syyttivät Saksaa sodan leviämisestä. Sodan taustatekijät ja varsinaiset syyt ovat kuitenkin monimutkaiset ja yhä jokseenkin epäselvät, vaikka sodan alun tapahtumahistoria tunnetaankin kohtuullisesti. Sotaan johtaneina syinä on nimetty muun muassa:

  • Kiihkeä ja sovitteluun kykenemätön kansallismielisyys
  • Ratkaisematta jääneet aiemmat kiistat
  • Monimutkaisten liittoumien tuottama automatiikka
  • Mutkikas ja sirpaleinen hallitsemistapa
  • Viiveet ja väärinymmärrykset diplomaattisissa suhteissa
  • Edeltäneiden vuosikymmenten kilpavarustelu
  • Sotilaallisten suunnitelmien jäykkyys.


Euroopassa oli vallinnut pitkä rauha vuosien 1870 – 1871 Saksan-Ranskan sodan jälkeen. Laajaa suurvaltojen välistä sotaa osattiin pelätä etukäteen, koska sellainen oli nähty Euroopassa aiemmin, Napoleonin aikana.

1900-luvun alussa Euroopassa poliittista tilannetta hallitsivat kaksi suurvaltaryhmittymää. Vuonna 1882 oli perustettu Saksan, Italian ja Itävalta-Unkarin välinen kolmiliitto ja vuonna 1892 Ranskan ja Venäjän välinen ystävyysliitto. Yhdistynyt kuningaskunta liittyi myöhemmin kahdenkeskisillä sopimuksilla liittoon Ranskan ja Venäjän kanssa, synnyttäen kolmisopimuksen.

Sotaintoinen nationalismi kukoisti Ranskassa, Saksassa ja Englannissakin.

Saksalla ja Ranskalla oli ollut erimielisyyksiä raja-alueistaan jo Kaarle Suuren valtakunnan hajoamisen jälkeisistä ajoista lähtien. Ranska halusi saada takaisin kiistellyt Elsassin (Alsace) ja Lothringenin (Lorraine) maakunnat, jotka oli pääosin 1600-luvulla valloitettu Ranskan yhteyteen, mutta menetetty vuonna 1870 Saksaa vastaan käydyssä sodassa. Eräässä vaiheessa 1800-luvun lopulla sota olikin syttyä uudestaan Saksan ja Ranskan välille.

Venäjällä ja Itävalta-Unkarilla oli kiistoja Balkanin maista. Balkanilla asui paljon slaaveja, minkä vuoksi Venäjä, jossa panslavismi oli voimissaan, tunsi sympatiaa aluetta kohtaan. Venäjä halusi myös valvontaansa Välimeren merireittejä. Samaan aikaan Saksan taloudellinen vahvistuminen ja erityisesti voimakas laivaston laajentaminen suututti brittejä ja ajoi heidät varustelukilpaan Saksan kanssa. Britit pitivät laivastoaan maailman vahvimpana ja halusivat jopa eräässä vaiheessa pitää laivastonsa yhtä suurena kuin kaksi seuraavaksi suurinta laivastoa yhteensä. Saksa halusi brittien kanssa kilpaillakseen rakentaa jättilaivaston, ja varustelukilvan edettyä nopeaa vauhtia britit ehdottivatkin vuonna 1912 Saksalle sen jäädyttämistä.

Välttääkseen yhtäaikaisen taistelun kahdella rintamalla Saksa kehitti Schlieffen-suunnitelman, joka perustui toisen vihollisen, Ranskan nopeaan kukistamiseen ennen hyökkäyksen aloittamista Venäjälle. Venäjän uskottiin saavansa joukkonsa liikkeelle niin hitaasti, että Ranska ehdittäisiin voittaa ennen sitä. Saksa halusi laajeta Euroopassa, ja uskoi voittavansa sodan. Britit taas pelkäsivät Saksan laajenemista. Saksan keisari Vilhelm II kertoi vuonna 1913 Itävallassa, että ei enää vastustanut suursotaa. Bismarckin luja, mutta sovittelevampi politiikka oli ollut ohi hänen jouduttuaan eroamaan kanslerin tehtävästä vuonna 1890.

Sarajevon laukaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarajavon laukaukset: Serbialaisten tukema separatisti Gavrilo Princip ampui Itävallan miehittämässä, slaavien asuttamassa Bosniassa Itävallan kruununprinssi Ferdinandin 28. kesäkuuta 1914. Sarajevon laukaukset käynnistivät kriisin Itävallan ja Serbian välille, koska Princip kuului Nuori Bosnia -nimiseen serbien tukemaan salaseuraan.

Itävallassa päätettiin arvovallan palauttamiseksi ryhtyä koviin otteisiin murhan taustalle toiminutta Serbiaa vastaan. Kriisi laajeni lopulta ensimmäiseksi maailmansodaksi, koska suurvaltojen liittoumien verkko veti mukaan yhä uusia valtioita, ja koska monet uskoivat hyötyvänsä sodasta.

Laukausten tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itävallan 1878 miehittämässä ja vuonna 1908 Itävalta-Unkariin liitetyssä Bosniassa oli yritetty murhata itävaltalaisia virkamiehiä vuodesta 1910. Näiden murhayritysten tekijöinä olivat salaseurat. Serbiassa puolestaan oli vuonna 1911 perustettu oikeistolainen "Musta käsi" -järjestö (serbiaksi Црна рука, kroatiaksi Crna ruka). Tämän järjestön virallinen nimi oli "Yhdistyminen tai kuolema". Tätä eteläslaavien yhdistymistä ajavaa salaseuraa, jossa oli mm. upseereita, johti Serbian sotilastiedustelun johtaja, eversti Dragutin Dimitrijevic. Sanotaan kuitenkin, että tämä pikemminkin halusi vain kaataa Serbian kuninkaan pois vallasta. Dragutin Dimitrijevic eli "Apis" oli 1903 johtanut Serbian kuningas Aleksandar Obrenovićiä vastaan suunnattua onnistunutta murhahanketta.

Musta käsi-järjestö tuki bosnialaista järjestöä "Nuori Bosnia" (serbiaksi Млада Босна / kroaatiksi Mlada Bosna), joka oli eteläslaavien yhdistymistä ajava separatistinen terrorijärjestö. Siinä oli serbejä, bosnialaisia ja kroaatteja, jotka halusivat eteläslaavien itsenäistyvän Itävalta-Unkarin vallan alta. Ei tiedetä tarkkaan, mikä oli näiden kahden järjestön suhde, ja antoiko Musta käsi määräyksen Ferdinandin surmaamisesta tai hyväksyikö se sen. Saattoi olla, että "Musta käsi" koulutti "Nuori Bosnia" -järjestön jäseniä. Näiden järjestöjen politiikka oli kuitenkin pohjimmiltaan erilainen: Musta Käsi oli oikeistolainen, kun taas Nuori Bosnia anarkistinen.

Musta käsi joka tapauksessa antoi "Nuori Bosnia" järjestölle murha-aseita ja syanidia, ja molempien järjestöjen taustalla oli panslavismi.

Itse Sarajevon laukaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Nuori Bosnia" -järjestöön kuuluva bosnialainen opiskelija Gavrilo Princip ampui Itävallan arkkiherttua Franz Ferdinandin ja hänen vaimonsa Sofian 28. kesäkuuta 1914 Sarajevossa.

Musta käsi-järjestön edustajia oli asettunut Sarajevoon eri paikoille odottamaan Ferdinandin avoauton saapumista. Ferdinandin avoauton mukana kulki autosaattue, jossa oli mm. kenraaleita ja paikallisia korkeita poliisiviranomaisia. Attentaattiyritys näytti alussa menevän pieleen. Pistoolimies nimeltä Mehmed Mehmedbašić oli mennyt kotiinsa, koska ei omasta mielestään saanut hyvää ampumakulmaa erään talon yläkerran ikkunasta ja epäonnistuminen voisi sotkea koko yrityksen. Pommimies sääli Sofiaa eikä heittänyt mukanaan ollutta pommia.

Hänen toverinsa Nedeljko Čabrinović yritti heittää arkkiherttuan avoautoon hieman ennen Principin ampumia laukauksia pommin, mutta se ei osunut oikeaan autoon. Pommi tuhosi toisen auton, jossa olevat ihmiset haavoittuivat vakavasti, samoin kuin eräs poliisi ja muutamat arkkiherttuan vierailua seuraavat väkijoukon jäsenet. Čabrinović nieli syanidikapselin ja hyppäsi jokeen, mutta joki oli sillä kohdalla vain 10 senttiä syvä, ja syanidikapseli liian vanha tai muuten liian heikko. Poliisit onkivat hänet kuiville, ja väkijoukko hakkasi hänet pahoin ennen kuin hänet saatiin paikalta pois. Jotkut kaupungissa partioivat salaliittolaiset jättivät "päivystyspaikkansa" räjähdyksen kuultuaan.

Jäljelle jäänyt autosaattue jatkoi ajoa eteenpäin kaupungintalolle viralliseen vastaanottotilaisuuteen, jossa vihainen Ferdinand keskeyttäen vastaanottotilaisuuden puheen totesi: "Me tulemme tänne ja ihmiset heittelevät pommeja päällemme." Turvallisuudesta keskusteltiin myös tilaisuudessa, mutta mitään yhtenäistä mielipidettä turvatoimista ei ollut ja suuriin suojatoimiin ei ruvettu toisen murhayrityksen varalta. Puhuttiin muun muassa poliisien siirtämisestä kaduille arkkiherttuan suojaksi, mutta Sarajevossa oli vain vähäinen määrä poliiseja.

Franz Ferdinand päätti vierailla pommin uhrien luona sairaalassa. Gavrilo Princip, joka luuli pommiattentaatin onnistuneen, näki kahviossa ollessaan hämmästyksekseen arkkiherttuan ja hänen puolisonsa autossa. Samaan aikaan autossa mukana oleva kenraali Potiorek oli unohtanut kertoa ajajalle, että hänen ei pitäisi kääntyä keskustan kaduille, Gebetkadulle. Näin kävi, että auton ajaja jarrutti aivan Principin lähellä, ja alkoi hitaasti peruuttaa korjatakseen kääntymisensä väärälle kadulle.

Princip ampui molempia puoliautomaattipistoolilla alle kahden metrin päästä, ensimmäinen luoti osui Sofieta vatsaan, toinen Ferdinandia niskaan. Myöhemmin Princip väitti aikoneensa osua kuvernööri kenraali Potiorekiin, ei arkkiherttuatar Sophieen. Kun auto ajoi kohti kuvernöörin asuntoa, jossa haavoittuneita piti hoitaa, nämä istuivat suorina, mutta kuolivat pian. Sofia kuoli ensin, hänellä oli lapsi lähellään. Heikkenevä Ferdinand ei tahtonut uskoa hänen kuolemaansa. Hän eli viisi minuuttia kauemmin kuin vaimonsa.

Ferdinandin viimeiset sanat puolisolleen olivat von Harrachin mukaan "Sofia kulta, älä kuole! Elä neljän lapsemme vuoksi!". Princip yritti ensin tappaa itsensä syanidilla, sitten aseella, jonka lähellä seisoneet ihmiset repivät hänen käsistään ennen laukausta. Sarajavossa puhkesi serbivastaisia mellakoita, ja armeija joutui rauhoittamaan määräyksillään tilanteen. Princip ja Čabrinović ja muutkaan ryhmän jäsenet eivät vastaneet kuulustelijoiden kyselyihin, mutta lopulta Danilo Ilić paljasti salaseuran, ja sen, että aseet oli saatu Serbian asevarastosta. Ferdinandin kuolema häikäilemättömien salamurhaajien uhrina vaikutti kuin pommi Euroopassa ja käänsi sympatian Itävallan puolelle. Salamurhat olivat kohtalaisen tavallisia tuon ajan politiikassa Itä-Euroopassa. Princip ja Čabrinović joutuivat vankilaan, heitä ei tuomittu kuolemaan, he joutuivat elämään viimeisen elinvuotensa vankilan ankarissa, sodan pahentamissa oloissa. He kuolivat molemmat tuberkuloosiin muutaman vuoden kuluessa.

Laukausten jälkeinen kriisi ja laajeneminen maailmansodaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Musta käsi"-järjestön tarkoituksena oli liittää kaikki serbien asumat alueet Serbiaan. Itävaltalaiset väittivät Serbian salaisen palvelun auttavan järjestöä, mutta väitettä ei voitu todistaa ennen sodan syttymistä. Itävalta-Unkari antoi uhkavaatimuksen Serbialle vasta melko pitkän ajan kuluttua murhasta, Itävalta pelkäsi esim. Venäjän mukaantuloa ja suursotaa. Uhkavaatimusta Serbialle ei uskallettu antaa, ennen kuin eräs Ranskan diplomaatti oli poistunut Pietarista. Ainakaan Ranskalle ei Itävallassa haluttu antaa syytä puuttua Balkanin tapahtumiin.

Itävallan uhkavaatimus oli Serbian itsemääräämisoikeutta loukkaava ja sen vuoksi Serbian mahdoton hyväksyä. Tämä ei ollut tarkoituskaan. Serbian vastaus uhkavaatimukseen 28. heinäkuuta 1914 oli pitkälti myöntyvä, mutta maa ei sallinut Itävallan poliisin ulottaa murhatutkimuksia Serbian alueelle, koska maa halusi panna eds jossain kohdin Itävallan ehdotukselle vastaan. Itävallassa ajateltiin, että voittoisa sota Serbiaa vastaan nostaisi maan arvovaltaa. Eräät suurvallat ehdottivat, että Itävalta voisi vallata vain Belgradin. Saksan keisari pelkäsi sodan syttyvän, mutta Saksa viivytti brittien esittämän välitysyrityksen perillemenoa Itävaltaan.

Näin Itävalta julisti 28. heinäkuuta 1914 Serbialle sodan. Saksa asettui tukemaan Itävaltaa, jota ajoi Serbian kimppuun arvovaltakysymys. Itävalta julisti Serbialle sodan ja hyökkäsi maahan. Tämän takia Venäjä pani kaikki joukkonsa liikekannalle 31. 7. 1914, se halusi auttaa pulaan joutunutta Serbiaa. Venäjän liikekannallepano oli vain uhkaus, ei sodan aloitus. Oli huolto- ja kuljetusteknisten seikkojen vuosi mahdotonta panna vain osa Venäjän armeijasta liikkeelle. Saksassa Venäjän liikekannallepano tulkittiin siten että maata uhkasi sota Venäjän kanssa väistämättä. Sitten Saksa julisti sodan Venäjälle 1. elokuuta ja pian Ranskalle 3. elokuuta hyökäten Belgiaan. Ranskalta ei nimittäin saatu vakuutusta siitä, ettei se puuttuisi Saksan ja Venäjän sotaan. Näin Saksa päätti hyökätä ensin Ranskaan, sitten Venäjälle, kuten sen sotasuunnitelma vaati. Puolueettoman pienen Belgian kautta tapahtuva saksalaisten hyökkäys veti Ison-Britannian sotaan 4. elokuuta.

Saksan keisari Vilhelm II ei ajanut maata sotaan, sen tekivät mm. Saksan yleisesikunnan päällikkö Helmuth Johann Ludwig von Moltke ja Saksan silloinen valtakunnankansleri Bethmann von Hollweg, joka jakoi Moltken näkemysen siitä, että saksalaisten isänmaa on uhattuna. Mutta Vilhelm II:n hallituskautensa aikana ajama politiikka oli vieraannuttanut mahdolliset liittolaiset Saksasta. Saksa ei ollut numeroilla laskettuna niin militaristinen maa kuin esimerkiksi Ranska, joka käytti puolustukseen enemmän menoja ja jonka rauhanajan armeija oli suurempi kuin Saksan. Keisari käytti usein kovia, sotaisia äänenpainoja. Kokouksessa 1912 Vilhelm kannatti suursotaa Euroopassa Saksan mahtiaseman kohottamiseksi. Ferdinandin murhasta syntyneeseen kriisin Vilhelm II suhtautui epäillen, hän ei olisi halunnut päästää sitä suursodaksi. Esim. Saksan ja Englannin välit olivat jonkin verran kohentuneet ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Jotkut ovat väittäneet joidenkin Saksan piirien ajaneen sotaa, koska Saksa oli vuonna 1914 voimakkaimmillaan ja esim. Venäjän teollistuminen vasta pääsemässä vauhtiin, jolloin Saksan olisi helppo voittaa sota Venäjää vastaan, koska Venäjä ei kykenisi tuottamaan tehokkaasti sotatarvikkeita.

Kaksioliitto ja Kolmioliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksa ja Itävalta-Unkari solmivat sotilasliiton. Kun siihen tuli myöhemmin mukaan myös Italia niin Kolmioliittoa alettiin kutsua keskusvalloiksi. Kun ensimmäinen maailmansota syttyi Italia liittyi vuonna 1915 ympärysvaltoihin(kaksioliitto johon kuului alun perin Venäjä ja Ranska.) ja Turkki liittyi keskusvaltoihin.

Sodan kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjä oli pannut joukkonsa liikkeelle uhatakseen Itävaltaa, joka aikoi hyökätä Serbiaan. Saksa julisti sodan Venäjää vastaan 1. elokuuta 1914 sen jälkeen, kun Venäjä oli aloittanut joukkojen liikekannallepanon. Sodanjulistuksia sinkoili tiuhaan tahtiin seuraavina päivinä, ja 5. elokuuta oli suuri osa sotijoista jo sodassa mukana. Saksa halusi murskata Venäjän armeijan ennen kuin se oli ehtinyt koota voimansa ja julisti Venäjälle sodan. Samalla Ranska aloitti liikekannallepanon ja Saksa julisti sodan myös Ranskaa vastaan. Tämän jälkeen saksalaiset joukot valtasivat Belgian ja Luxemburgin ja etenivät niiden läpi Pohjois-Ranskaan. Tällä tapaa saksalaiset kiersivät Schlieffenin suunnitelman mukaisesti Ranskan itärajalleen rakentamat linnoitukset. Belgian valtaus antoi Isolle-Britannialle, joka oli yksi Belgian puolueettomuuden taanneista valtioista, muodollisen syyn julistaa sota Saksaa vastaan. Sen jälkeen kaikki Ison-Britannian siirtomaat ja dominiot tulivat emämaansa rinnalle. Iso-Britannia lähetti vapaaehtoisia, värvättyjä joukkoja Ranskan länsirintamalle. Itärintamalla Saksa kukisti Erich Ludendorffin johdolla etenevät heikosti toimivat venäläiset nykyisen Puolan alueella taitavasti mm. Tannenbergin ja Masurian järvien suurissa taisteluissa 1914-1915, ja Ludendorffista ja hänen esimiehestään Hindenburgista tuli kansallissankareita. "Venäläisten höyryjyrä" pysähtyi myös Itävallassa. Galitsiaan edenneet Itävalta-Unkarin alueelle edenneet joukot ajettiin vuonna 1915 jolloin saksalaiset valtasivat vuoden edetessä koko Puolan silloisen alueen. Venäläiset miehittäjät kohtelivat kaltoin miehittämäänsä maata ja mm. vainosivat juutalaisia.

Japani liittyi Iso-Britannian ja Ranskan rinnalle elokuussa 1914. Japanilla oli taka-ajatuksena valtansa laajentaminen Kaukoidässä, ja Japanin sotatoimet rajoittuivatkin Saksan Tyynellä Valtamerellä hankkimien siirtomaiden valtaamiseen. Ottomaanien valtakunta ja Bulgaria liittyivät Saksan puolelle lokakuussa 1914. Bulgaria oli menettänyt alueita Serbialle maiden välisessä sodassa 1912, ja halusi nyt kostaa. Itävallan hyökkäys Serbiaa vastaan sodan alussa epäonnistui, mutta Bulgariasta voitiin avata toinen rintama Serbiaa vastaan.

Kaikissa sotaa käyvissä maissa oli sekä sodan kannattajia että vastustajia. Jotkut sodan kannattajat uskoivat nopeaan voittoon. Lehdistö loi sen kuvan, että sodan kannatus olisi ollut laajaa. Monet, nimenomaan sosialistit ja älymystön jäsenet, pitivät sotaa suurena onnettomuutena. Yleisen mielipiteen enemmistö lienee ollut sodan vastainen. Kuitenkin esim. Saksassa moni sosialisti äänesti sodan puolesta. Saksalaiset surmasivat Belgiassa siviilejä mm. kostoksi belgialaisten sissitoiminnasta Saksaa vastaan. Ranskalaiset pysäyttivät saksalaisten etenemisen Marnejoen lähellä, koska saksalaisten hyökkääjien kärsimättömyyden takia rintamalinjaan oli syntynyt valtava aukko. Talvella 1914 kaikki osapuolet joutuivat toteamaan, että tavoiteltua nopeaa ratkaisua ei oltu saavutettu. Mutta esimerkiksi sotaa ajanut Saksan yleisesikunnan päällikkö von Moltke ei ollut nopeaan ratkaisuun uskonutkaan. Sota muuttui uuvutussodaksi, jossa pyrittiin vastustajan voimien kuluttamiseen ja raaka-aineiden saannin rajoittamiseen. Saksan ja Ranskan välinen länsirintama juuttui vuosiksi paikoilleen, ja käytiin valtavia kuukausia kestäviä taisteluja, jotka vaativat satojen tuhansien sotilaiden hengen. Kuuluisia ovat mm. Sommen, Verdunin ja Passchendaelen taistelut. Verdunissa Saksa halusi vuodattaa Ranskan armeijan veren kuiviin, mutta kärsi myös itse valtavat tappiot. Näissä valtavissa taisteluissa sodan realiteetteja tajuamattomat kenraalit pistivät joukkonsa hyökkäämään kohti vihollisen konekivääri- ja tykkitulta, ja rintama siirtyi korkeintaan muutamia satoja metrejä. Tämä johtikin lopulta laajaan kapinointiin Ranskan armeijassa. Ensimmäisen maailmansodan huolto, lääkintä, ja viestitys sekä taistelutaktiikka olivat kehittymättömiä, mikä tuotti suuret tappiot. Länsirintamalla eräissä paikoissa oli ajoittain niin liejuista, että miehiä hukkui liejuisiin kranaattikuoppiin. Lieju pysäytti esim Passchendaelen suurhyökkäyksen etenemisen vuonna 1917.

Italia pysytteli alkuun puolueettomana, sillä Saksa ja Itävalta eivät ilmoittaneet liittolaiselleen etukäteen sotaan ryhtymisestä kolmiliittosopimuksen edellyttämällä tavalla. Iso-Britannian ja Ranskan luvattua Italialle Itävallan italiankieliset alueet, liittyi se sotaan toukokuussa 1915. Rintama pysyi Italiassa pitkään suunnilleen paikoillaan. 1915 britit yrittivät avata uuden rintaman Anatoliaan, ja käytiin Gallipolin taistelu. Uuden rintaman avaamisessa kuitenkin epäonnistuttiin. Menestystä sodassa Ottomaanien valtakuntaa vastaan alettiin saavuttaa vasta vuonna 1917.

Portugali, Romania ja Kreikka liittyivät Saksaa vastaan 1916. Romanian osalta tämä johti katastrofiin, kun suurin osa maan alueesta miehitettiin nopeasti. Yhdysvallat liittyi Saksan vastaiseen rintamaan vasta 6. huhtikuuta 1917, ja niinpä amerikkalaisia joukkoja alkoi saapua Ranskaan, missä heitä nousi maihin 26. kesäkuuta 1917.

Yhdysvaltain liittymiseen vaikutti osaltaan Saksan helmikuussa 1917 aloittama rajoittamaton sukellusvenesota, eli ympärysvaltojen satamiin pyrkivien rahti- ja matkustajalaivojen upottaminen varoituksetta. Yhdysvallat oli myös saanut selville, että Saksa oli tunnustellut etukäteen Meksikon halukkuutta hyökätä Yhdysvaltoihin (kts. Zimmermann-sähke), ja luvannut Meksikolle tästä hyvästä Teksasin, Arizonan ja New Mexicon osavaltiot. Yhdysvalloissa enemmistö kansalaisista vastusti pitkään sotaan liittymistä. Asiaa pidettiin Euroopan sisäisenä. Brittiläsiten matkustajalaivojen upotukset ja sen käyttö mediassa käänsi kansalaisten mielipiteitä. Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson oli kovan painostuksen alla hänen pidettyään kiinni eristäytymispolitiikasta. Yhdysvallat eivät puuttuneet sotaan vaan yrittivät toimia rauhanvälittäjinä. Entinen presidentti Theodore Roosevelt ja lukuisat ministerit sekä tietenkin aseteollisuus painostivat erittäin lujaa sotaan lähtemisen puolesta.

Samaan aikaan oli myös Black Tom -ammustehtaan räjähdys New Jerseyssä, joka tappoi seitsemän ja jota epäiltiin saksalaisten agenttien teoksi. Pian tämän jälkeen Kingslandissa, ammustehdas New Jerseyssä, syttyi tulipalo. Tulipalosta epäiltynä vangittiin saksalaissyntyinen mies jonka viranomaiset kadottivat. Saksa ei koskaan myöntänyt kumpaakaan tapausta. Riippumatta olivatko tapaukset lavastettuja Wilsonin rauhanpolitiikka oli lyöty ja Yhdysvallat julisti sodan ja pian miljoona vapaaehtoista nuorta miestä oli ilmoittautunut rintamalle josta oli tulossa yksi historian verisimpiä.

Monet Latinalaisen Amerikan valtiot seurasivat Yhdysvaltain esimerkkiä ja julistivat Saksalle sodan, mutta eivät osallistuneet varsinaisiin sotatoimiin.

Kansallisuusaatetta käytettiin molemmin puolin vastustajan heikentämiseksi. Saksa ja Itävalta lupasivat perustaa itsenäisen Puolan Venäjän kustannuksella, jolloin he pystyivät muodostamaan puolalaisista sotavangeista joukko-osastoja. Samaan tapaan Venäjä ja länsivallat kannustivat Itävallan slaavien, italialaisten ja romanialaisten kansallistunnetta. Kokonaisia tsekkiläisiä joukko-osastoja loikkasikin Venäjän puolelle, missä niistä ja sotavangeista muodostettiin Tsekkiläinen legioona. Englanti, Ranska ja Venäjä tunnustivat sen itsenäiseksi valtioksi. Venäjän armeija oli joskus vuonna 1917 hajoamistilassa, venäläiset sotilaat ryöstelivät omaa maataan. Venäjällä sota johti kahteen vallankumoukseen vuonna 1917, ensin tsaarinvastaiseen Helmikuun vallankumoukseen ja sitten kommunistiseen Lokakuun vallankumoukseen. Toisen vallankumouksen jälkeen Venäjä irrottautui sodasta Brest-Litovskin rauhansopimuksella, jossa se luovutti Saksalle Baltian maat, Puolan ja Ukrainan, sekä sitoutui tunnustamaan Suomen itsenäisyyden.

Vuoden 1918 alussa Saksa onnistui mm. uuden sotilastaktiikan ja itärintamalta vapautuneiden joukkojen ansiosta etenemään länsirintamalla tykinkantaman päähän Pariisista, mutta ympärysvaltain vastahyökkäykset ajoivat Saksan armeijan sotaväsymyksen tilaan. Ympärysvalloilla oli mm. panssariase. Saksalaisia alkoi antautua ympärysvalloille, ja lopulta 11. marraskuuta 1918 Saksa päätti vetäytyä sodasta ja ensimmäinen maailmansota päättyi.

Ensimmäisen maailmansodan on sanottu olleen sota, joka käytiin 1900-luvun tekniikalla, mutta 1800-luvun taktiikoilla. Alkeellinen sotataktiikka ja jossain määrin kehittynyt sotatekniikka juututtivat joukot länsirintamalla asemasotaan. Suuria joukkoja hyökkäsi konekiväärien ja tykistön tuleen, mutta koska ei ollut panssaria suojana, joukot kuolivat, haavoittuivat tai pakenivat.

Erään arvion mukaan sotilaita kuoli yhteensä 8,5 miljoonaa. Sodan aikana käytettiin laajalti joitakin uusia aseita, kuten lentokoneita, sukellusveneitä ja taistelukaasuja. Panssarivaunu kehitettiin sodan kestäessä ja siitä oli ympärysvalloille hyötyä piikkilankojen ja juoksuhautojen ylittämisessä, vaikka ensimmäisen maailmansodan panssarivaunut olivat nykyajan vaunuihin verrattuna alkeellisia. Panssareiden todellinen läpimurto jäi toiseen maailmansotaan. Ironisesti tehokkainta panssarivaunutaktiikkaa toisessa maailmansodassa käyttivät saksalaiset, jonka yritykset olivat ensimmäisessä maailmansodassa jääneet muutamaan vaunuun.

Sodan seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen toista maailmansotaa ensimmäistä maailmansotaa kutsuttiin myös "sodaksi joka lopetti kaikki sodat". Mutta oikeammin voidaan sanoa, että ensimmäinen maailmansota oli toisen maailmansodan siemen. Hävitty sota johti Saksassa talouden romahdukseen ja inflaatioon ja yleisesti epäoikeutettuna pidetty rauhansopimus aiheutti tyytymättömyyttä, jotka osaltaan myöhemmin johtivat natsien valtaannousuun. Venäjän huono sotamenestys johti osaltaan Lokakuun vallankumoukseen ja Keisarillisen Venäjän loppuun, veriseen sisällissotaan ja lopulta Neuvostoliiton syntyyn. Suomen irtoaminen Venäjästä liittyi vallankumoukseen. Lenin lupasi Suomelle itsenäisyyden.

Uuvutussodan suunnattomat tappiot ja korkeat kustannukset rasittivat Euroopan taloutta. Ennen sotaa Ranska ja Iso-Britannia olivat "maailman pankkiireita" joilla oli enemmän saatavia muualta maailmasta kuin velkoja, ja Yhdysvallat kuului velallisiin. Sotakustannukset johtivat siihen, että Länsi-Euroopan suurvalloista tuli velallisia, vieläpä niin pahasti velkautuneita, että ilman Saksalle määrättyjä valtavia sotakorvauksia ne eivät olisi kyenneet suoriutumaan veloistaan. Neuvostoliitto kieltäytyi maksamasta Keisarillisen Venäjän velkoja. Maailmantalouden painopiste siirtyi sodan jälkeen Yhdysvaltoihin.

Versailles'n rauha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan päätyttyä Pariisissa kokoontuivat voittajavaltojen johtajat neuvottelemaan rauhanehdoista. Rauhansopimuksia kutsuttiin nimellä Versailles'n sopimus. Venäjää ei kutsuttu eikä hävinneillä keskusvalloilla ollut äänivaltaa. Käytännössä suurimman osan päätöksistä tekijät neljän suurinta voittajavaltiota (Yhdysvallat, Ranska, Iso-Britannia ja Italia).

  • Voittajavaltioiden sanelema
  • Saksan "häpeärauha"
    • Tuomittiin yksin sotasyylliseksi
    • Riisuttiin aseista; sai pitää vain 100 000 sotilaan armeijan (Reichswehr), tiukat aserajoitukset.
    • Ei sukellusveneitä, taistelulentokoneita, panssarivaunuja tai asevelvollisuutta.
    • Valtavat sotakorvaukset
    • Menetti siirtomaansa

Kansainliiton säännöt sisältyivät rauhansopimuksiin.

Aluemuutokset sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ns. reunavaltiot Viro, Latvia, Liettua ja Puola irrotettiin Venäjästä. (Suomen itsenäisyysjulistuksen Venäjä oli hyväksynyt jo aiemmin.)
  • Itävalta-Unkari hajosi
    • Itävaltaan ja Unkariin
      • Kokonaan uutena syntyi Tšekkoslovakia
      • Serbiasta, Montenegrosta ja Itävalta-Unkariin kuuluneista slaavilaisalueista muodostui Jugoslavia
      • Etelä-Tiroli ja Istria liitettiin Italiaan
      • Transilvania liitettiin Romaniaan
      • Galitsia liitettiin Puolaan
  • Ottomaanien valtakunta hajosi Turkki|Turkiksi ja sen alueet Lähi-Idässä päätyivät Iso-Britannian ja Ranskan valvontaan.
  • Saksa menetti siirtomaansa, luovutti Elsass-Lothringenin alueen Ranskalle ja Reininmaa demilitarisoitiin. Tanska sai Pohjois-Slesvigin, Liettua Memelin alueen ja Puolalle ns. Puolan käytävä ja osia Sleesiasta. Danzigista (nykyinen Gdansk) tehtiin itsenäinen kaupunkivaltio.