Maailman uskonnot/Suomalainen muinaisusko

Kohteesta Wikikirjasto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Joutsen ja muna Karjalan kalliopiirroksen mukaan.

Suomalainen muinaisusko tarkoittaa suomalaisten esikristillisiä uskonnollisia tapoja ja uskomuksia. Suomalaiseen muinaisuskoon kuuluvat keskeisesti vainajien palvonta ja haltijausko sekä yliluonnollisia kykyjä hallitseviin tietäjiin.[1] Muinaisusko ei ollut Suomessa yhtenäistä tai muuttumatonta, vaan tavat ja uskomukset vaihtelivat eri aikoina ja eri alueilla.[2]

Muinaissuomalainen alkuperäisuskonto on kehittynyt aikojen saatossa itämerensuomalaisessa uskomusperinteessä ja laajemmassa mielessä uralilaisessa luonnonuskonnossa. Perinne on elänyt Itämeren alueella vuosituhansia ja säilynyt lähes nykyaikaan saakka osana suomalaisten, karjalaisten, vepsäläisten, virolaisten ja muiden alueen kansojen elämää.[3]

Pronssikaudella lähtien kyse oli maanviljelysuskonnosta, jonka perustavana piirteenä oli selityksen antaminen luonnonvoimille, ennen muuta sadon kasvua sääteleville tekijöille.[4]

Suomalaiseen kansanuskoon on kuulunut usko sanojen voimaan. Kansanrunoudella on Suomessa vahva perinne. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto on maailman laajin.[5]

Jumalat ja henkiolennot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mikael Agricola julkaisi vuonna 1555 Psalttarin esipuheessa hämäläisten ja karjalaisten jumalten luettelon, jossa hän noudatti monien muiden kristillisten uskonpuhdistajien esimerkkiä. Agricolan luettelossa jumalia oli antiikin jumaltaruston esikuvan mukaan kaksitoista.[6]

Mikael Agricolan luettelo on seuraavanlainen:

» Epejumalat monet tesse muinen palveltin cauan ja lesse. Neite cumarsit Hemelaiset seke Miehet ette Naiset. Tapio Metzest Pydhyxet soi ja Achti wedhest Caloja toi. Äinemöinen wirdhet tacoi Rachkoi Cuun mustaxi jacoi. Lieckiö Rohot jwret ja puudh hallitzi ja sencaltaiset mwdh. Ilmarinen Rauhan ja ilman tei ja Matkamiehet edhes-wei. Turisas annoi Woiton Sodhast Cratti murhen piti Tavarast. Tontu Honen menon hallitzi quin Piru monda wil-litzi. Capeet mös heilde Cuun söit Calevanpojat Nijttut ja mwdh löit. Waan Carjalaisten Nämet olit Epejumalat cuin he rucolit. Rongoteus Ruista annoi Pellonpecko Ohran casvon soi. Wirancannos Cauran caitzi mutoin oltin Caurast paitzi. Egres hernet Pawudh Naurit loi Caalit Linat ja Hamput edestoi. Köndös huchtat ja Pellot teki quin heiden Epeuskons näki. Ja quin Kevekylvö kylvettin silloin ukon Malja jootijn. Sihen haetin ukon wacka nin joopui Pica ette Acka. Sijtte paljo Häpie sielle techtin quin seke cwltin ette nechtin. Quin Rauni Ukon Naini härsky jalosti Ukoi pohjasti pärsky. Se sis annoi Ilman ja WdhenTulon käkri se liseis Carjan casvon. Hiisi Metzeleist soi Woiton Wedhen Eme wei calat vercon. Nyrckes Oravat annoi Metzast Hittavanin toi Jenexet Pensast. Eikö se Cansa wimmattu ole joca neite wsko ja rucole. Sihen Piru ja Syndi weti heite Ette he cumarsit ja wskoit neite. Coolludhen hautijn Rooca wietin joissa walitin parghutin ja idketi. Mennin-geiset mös heiden Wffrins sai coska Lesket hoolit ja nait. Palveltin mös paljo muuta Kivet Cannot Tädhet ja Cwu-ta. »
([7])

Perheillä, rakennuksilla, maaomaisuudella ja viljelyksillä oli omat haltijansa. Näiden tehtävä oli suojelu ja vaurauden ja hedelmällisyyden turvaaminen.[1] Kristian Erik Lencqvistin mukaan ajateltiin myös, että ihmisillä oli oma suojelushaltija. Hänen mukaansa tästä johtuu ilmaus ”olla haltioissaan”, eli haltian yllyttämä.[6]

Karhu, pyhä eläin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsinkin karhu on ollut palvottu eläin. Pyydystetyn karhun kunniaksi järjestettiin juhlat, karhunpeijaiset, joilla karhu pyrittiin palauttamaan uuteen elämään tullakseen jälleen riistaksi metsään. Karhunpeijaisissa on jälkiä muinaisen metsästys-keräilykulttuurin samanistisesta todellisuuskäsityksestä. Esimerkiksi Kalevalassa esiintyvä karhun synty -runo saattaa viitata kivikautiseen totemistiseen perinteeseen.[6]

Ihminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jousella aseistautunut naishahmo Astuvansalmen kalliomaalauksesta.

Luonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luonto-olennon, jonka nimestä on peräisin muun muassa nykysuomen sana luonne, tehtävä sielun osana on epävarma. Christfried Gananderin mukaan luonto oli ihmisen minuus.[6]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuolleiden on uskottu elävän Tuonelassa, joka oli arktisen uskomuksen mukaan maan tai veden alla. Tähän liittyy käsitys Tuonen virrasta, joka liittää suomalaisen perinteen Keski-Aasian kulttuuripiiriin.[6]

Tuonelassa vainajat elivät jokseenkin samankaltaista elämää kuin eläessäänkin. Tämän vuoksi esikristillisinä aikoina kuolleen mukaan joskus laitettiin hautaan aseita, koruja ja tarve-esineitä. Käsitykset Tuonelasta ovat säilyneet sekoittuneina käsityksiin kristinuskon tuonpuoleisesta, taivaasta ja helvetistä. Tuonelassa saattoi esimerkiksi olla kivinen sänky pahoille ihmisille. Tällainen käsitys tuonpuoleisesta kostosta tai hyvityksestä saattaa olla peräisin kristinuskosta.[6]

Kristinusko ei kadottanut kaikkia vanhoja kuolemaan liittyviä käsityksiä satoihin vuosiin, ja vanhat käsitykset säilyivät kristillisten käsitysten rinnalla varsinkin Itä-Suomessa ja Karjalassa vielä 1900-luvun alkuvuosille saakka.[8] Karjalassa kuolleiden henkiä palvottiin kuten kristillisiä pyhimyksiä. Vainajat olivat yhä tavoitettavissa, jos heitä kaivattiin. Ortodoksiset karjalaiset saattavat edelleen vanhan perinteen mukaan uhrata haudalla jotain pientä, kuten viinaryypyn tai jättää haudalle piirakoita eli muistajaista.[6]

Tietäjät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa on ollut tietäjälaitos, eli eri yhteisöillä on ollut keskushahmoina tietäjiä, jotka auttoivat taioillaan yhteisöä muun muassa parantaen sairaita.[9]

Jotkut tutkijat ovat olettaneet, että suomalainen muinaisusko olisi ollut joskus šamanistinen samaan tapaan kuin esimerkiksi saamelainen tai joidenkin Siperian kansojen muinaisuskonto. Esimerkiksi Martti Haavion mukaan varhaisimmat Väinämöisestä runoilleet elivät samanistisessa kulttuurissa.[6]

Kaikkeuskäsitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maan uskottiin olevan litteä kiekko, jonka peitti taivas suurena kupuna, josta käytettiin nimityksiä taivaankansi, kirjokansi tai ilmankansi.[6]

Usein taivaankansia kerrottiin olevan useita kerroksittain. Maan keskipisteessä, äärimmäisessä pohjoisessa, seisoi maailmanpylväs, joka toimi akselina maan ja taivaankannen keskinäisessä pyörimisliikkeessä. Maailmanpylväs oli kiinni Pohjantähdessä, jota kutsuttiin myös pohjannaulaksi, taivaantapiksi tai maailmantapiksi. Kansa näki taivaan suuren osan vuodesta tähtien ja revontulten valaisemana. Yksi keskeinen taruaihe vanhassa runostossa kertoo kuinka maailmaa varjostanut iso tammi kaadettiin ja 'päivä pääsi paistamaan ja kuu kumottamaan'.[6]

Maailman synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käsitykset asioiden alkuperästä eli synnystä ovat olleet tärkeä osa muinaissuomalaisten todellisuuskäsitystä. Maailman syntytarinat ovat olleet merkittävä osa runoutta, ja maailman synnystä oli useita erilaisia kertomuksia. Niistä yleisimmän mukaan maailma oli syntynyt vesilinnun munasta. Tunnetaan myös maansukellus-taru, jonka mukaan maailma syntyi kuikan tai paholaisen haettua pohjasta maata. Joskus kerrotaan myös, miten seppäsankari Ilmarinen takoi taivaankantta. Pohjoisissa kulttuureissa alkuaikaan liittyy sekasorto jolloin elettiin pimeydessä, kunnes joku kulttuurisankari pelasti tilanteen.[6]

Pyhät paikat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalliomaalaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jotkin kalliot on valittu maalauspaikoiksi mahdollisesti siksi, että niissä on luonnostaan ihmiskasvoja muistuttavia piirteitä. Astuvansalmen maalattu kallio muodostaa yhdestä reunastaan selvästi erottuvat jättiläismäiset kasvot.

Punamullalla tehtyjä kalliomaalauksia tehtiin kivikaudella. Näin ollen niitä ei voida suoraan rinnastaa nykyisin tunnettuihin taruihin ja uskomuksiin, sillä tunnettu perinnetieto on kerätty talteen enintään joitakin satoja vuosia sitten. Kansanrunous on kuitenkin saattanut säilyttää muistumia jopa kivikautisista myyteistä ja uskomuksista[6].

Pyhät lehdot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pyhät lehdot olivat paikkoja, joihin tultiin harjoittamaan uskonnollisia menoja, muun muassa viemään uhreja. Lehtoja on ehkä kutsuttu alun perin hiisiksi. Pyhissä lehdoissa saattoi olla myös uhriaitaus, jonka sisäpuolelle ei saanut mennä, mutta jonka sisään heitettiin uhreja.[10]

Niinkin myöhään kuin 1700-luvulla oli vielä läntisessä Suomessa pyhiä lehtoja tai sellaisiksi epäiltyjä, joita kirkonmiehet ja viranomaiset pyrkivät hävittämään. Käytäntö pyhiä lehtoja vastaan oli jo aiemmin ollut koko Euroopan laajuinen. Inkerissä on säilynyt pyhiä lehtoja 1900-luvulle, ja niiden käytöstä on säilynyt melko kattavat tiedot. Inkeriläisten pyhien lehtojen ja muualta säilyneiden tiedonsirpaleiden perusteella voidaan rakentaa myös kuva siitä, millaisia olivat länsisuomalaiset pyhät lehdot.[10]

Pyhät puut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pyhiä olivat monet vanhat, suurikokoiset ja erikoiset puut, varsinkin männyt. Kun saatiin kaadettua karhu, sen kunniaksi pidettiin peijaiset. Peijaisten jälkeen karhun kallo nostettiin ”kallomäntyyn”, jossa saattoi olla jo useita karhunkalloja. Myöhempinä aikoina sukujen karsikko (mytologia)|karsikkomäntyihin hakattiin vainajia koskevia merkintöjä. Isojen petäjien alla saatettiin myös pitää käräjiä. Ainakin myöhempinä aikoina pihan pihlajalla oli erityinen arvo. Sitä ei saanut vahingoittaa millään tavalla. Pihapuiden luokse on viety uhreja haltijoille.[10]

Kosteikot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Soita, lähteitä, puroja ja jyrkkiä rantoja on käytetty uhraukseen. Kosteikkoihin on jätetty esimerkiksi piikiviä ja tuluksia, ja niitä on käytetty joinakin aikoina myös ei-toivottujen henkilöiden kuten rikollisten teloitukseen ja hävittämiseen. Perinne eli vielä 1800-luvulla, jolloin niin sanottu paheellinen hautaus suoritettiin luterilaisen kirkkolain mukaan karpalosuolla, ja vainaja jäi ilman kristillistä hautaustoimitusta. Kosteikkoihin saatettiin upottaa myös aviottomasti syntyneitä tai vammaisia lapsia. Kalevalassa Väinämöinen tuomitsee aviottoman lapsen kuolemaan sanoen: ”Kun lie poika suolta saatu, maalta marjasta si'ennyt, poika maahan pantakohon, marjamättähän sivulle, tahi suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön!” Tämänkaltaiset runot kattavat koko itämerensuomalaisen runoalueen, ja viittaavat siihen että Suomessakin on ollut vallalla lasten heitteillepanokäytäntö.[6]

Muinaisuskonnon jäljet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjalliset tiedot suomalaisesta muinaisuskosta ovat suhteellisen nuoria: ensimmäisillä kattavilla kirjallisilla tiedoilla on ikää vain joitakin satoja vuosia. Tiedot suomalaisesta muinaisuskosta siis kerättiin vasta kristinuskon jo levittyä käytännössä lähes kaikkien pääasialliseksi uskonnoksi, jolloin kristinusko oli jo pyyhkinyt pois monia muinaisia perinteitä ja uskomuksia. Tästä huolimatta varsinkin ortodoksisessa Karjalassa säilyi monia vanhoja uskomuksia ja myyttejä. Tarinat Jeesuksesta ja Väinämöisestä, samoin kuin tarinat Ukko ylijumalasta ja kristinuskon jumalasta elivät rinnan ja toisinaan myös sekoittuivat. Monet tiedot muinaisesta uskonnosta ovat säilyneet osana kansantaruja, jotka varsinkin Karjalassa olivat huomattavan rikkaat vielä 1800-luvulla.[6]

Uuspakanuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romantiikan aikana myös Suomessa alettiin kokea kiinnostusta omaan tarumaiseen menneisyyteen ja Kalevala-romantiikka sekä karelianismi näkivät myös suomalaisen pakanallisuuden uudelleensyntymisen. Oppineet ja sivistyneistö kiinnostuivat suomalaisista muinaisista uskomuksista 1800-luvun alkupuoliskolla, kun Suomen ja lähialueiden maaseudulla perinne oli paikoin vielä elävää kansanperinnettä. Suullinen perinne katosi hiljalleen 1900-luvun kuluessa.[6]

Varsinaisesti suomalainen uuspakanuus alkoi saavuttaa suosiota vasta 1900-luvun loppupuolella.[11] Pakanuuden harrastajien toiminnan myötä esimerkiksi pyhä lehto|pyhät lehdot ja pakanalliset vuodenaikajuhlat ovat palanneet Suomeen.[12]

Nykyisin suomenusko ja suomalainen uuspakanuus viittaavat elämänkäsitykseen, jossa keskeisessä osassa ovat itämerensuomalaisten kansojen tarusto, uskomukset, arvot sekä luonnon ja esivanhempien kunnioitus.[12] Suomenuskoiset ajattelevat, että uskova voi kunnioittaa niitä kotoperäisen uskon jumaluuksia, jotka hän kokee itselleen läheisimmiksi ja pyrkiä rakentamaan suhteen näihin jumaliin. Jumalia on lähestytty jumaltarujen sekä palvontamenojen ja tapojen kautta.[13]

Nykyisen suomalaispakanan lähtökohtia ovat hengellisyys, arvostus luontoa kohtaan ja perinteiden jatkaminen.[14] Suomenuskoiset katsovat juuriensa olevan muinaissuomalaisten esivanhempien tavoissa ja kansanrunoina tallennetuissa uskomuksissa. Entisten sukupolvien mielenmaisemassa asuinpaikka, elämäntapa, kieli ja uskomukset ovat muodostaneet kokonaisuuden. Uskontona suomenusko on kiinnittynyt tähän menneisyyteen, mutta on luonteeltaan muuttuva perinne.[3]

Luonnon ajatellaan olevan sielullinen. Näkymätön väki, vainajat, jumalat ja luonnonhenget ovat vahvimmin läsnä luonnon pyhillä paikoilla kuten kivillä, lähteillä, vuorilla ja lehdoissa. Kunnioittamalla ja rukoilemalla sielullisia uskovat pyrkivät sopusointuun ympäristönsä kanssa. Vuodenkiertoon sisältyy on pyhiä murroshetkiä, jolloin vietetään juhlia.[3]

Vuodesta 1998 Suomessa on toiminut Lehto – Suomen Luonnonuskontojen yhdistys, joka on luonnonuskovaisille ja erilaisista luonnonuskonnoista kiinnostuneille tarkoitettu uuspakanahenkinen yhdistys.[5] Vuonna 1999 on perustettu Pakanaverkko, joka kokoaa yhteen erilaisten pakanallisten suuntausten edustajia, mukaan lukien muinaissuomalaisia uskomuksia kunnioittavat.[15]

Vuonna 2007 perustettiin Pohjantähden mukaan nimetty Taivaannaula ry, joka tavoitteidensa mukaan pyrkii edistämään suomenuskon elävöittämistä ja tuomista osaksi nykyaikaa. Yhdistys järjestää valtakunnallisiksi suunnattuja juhlia ja paikallista toimintaa suomenuskosta kiinnostuneille.[16]

2013 lähtien Suomessa on toiminut Karhun kansa- niminen uskonnollinen yhdyskunta joka pyrkii jatkamaan suomessa muinoin vallinnutta uskontoa ja herättämään sen uudelleen henkiin.

Juhlapäiviä:

  • Huhti-toukokuu: helavalkeat eli helajuhla tai toukojuhla[5][17]
  • Kesäkuu: keskikesä[5], suviyö
  • Heinäkuu: karhunpäivä 13.7.[17]
  • Syys-marraskuu: kekri (nykyisin 31.10. tai 1.11.) eli marrasyö[18]
  • Joulukuu: joulu tai talvipäivänseisaus[5]
  • Tammikuu: 13.1. talvennapa, talvijuhla[5][17]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pentikäinen, Juha: Kalevalan mytologia. Helsinki: Gaudeamus, 1987. ISBN 951-662-403-0.
  • Pentikäinen, Juha ym.: Suomalaisten muinaisusko. Teoksessa Factum: Uusi tietosanakirja. 7, Sm–vahi. Espoo: Weilin & Göös, 2005. ISBN 951-35-6681-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. 1,0 1,1 Pentikäinen 2005.
  2. ”Suomalaisten muinaisusko”, teoksessa Suomalainen tietosanakirja 7, reun–tamm. Espoo: Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4478-8.
  3. 3,0 3,1 3,2 Suomenusko Taivaannaula ry. Viitattu 17.8.2009.
  4. Särkiö, Pekka: Uuspakanuus tuntuu vieraalta. (Mielipide) Helsingin sanomat, 28.1.2010.
  5. 5,0 5,1 5,2 5,3 5,4 5,5 Suomenusko Lehto – Suomen Luonnonuskontojen yhdistys. Viitattu 27.5.2009. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”Lehto” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  6. 6,00 6,01 6,02 6,03 6,04 6,05 6,06 6,07 6,08 6,09 6,10 6,11 6,12 6,13 6,14 Pentikäinen 1987. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”kamy” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  7. Suomalaisen muinaisuskon ja kirkkohistorian tekstejä Juha Seppänen. Viitattu 22.3.2010.
  8. Pentikäinen, Juha: Suomalaisen lähtö: Kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 530. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990. ISBN 951-717-625-2.
  9. Hakusana ”noitausko” teoksessa Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 8, Min–Pah. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1979. ISBN 951-0-07247-89.
  10. 10,0 10,1 10,2 Kovalainen, Ritva & Seppo, Sanni: Puiden kansa. Kemiö: Helsinki: Hiilinielu tuotanto: Miellotar, 2006. ISBN 952-99113-1-9.
  11. Ketola, Kimmo ym.: Suomalaisen uskonnon arkki. 5. uudistettu painos. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4147-8.
  12. 12,0 12,1 Pesonen, Jarkko: Suomenuskoisten helajuhla 2008. Taivaannaula ry. Viitattu 16.11.2008.
  13. Muinaissuomalaisia jumalia ja haltijoita Taivaannaula ry. Viitattu 1.6.2009.
  14. Taivaannaulalta usein kysyttyä Taivaannaula ry. Viitattu 17.8.2009.
  15. Muinaissuomalaisuus Pakanaverkko ry. Viitattu 29.5.2009.
  16. Taivaannaula Taivaannaula ry. Viitattu 1.6.2009.
  17. 17,0 17,1 17,2 Taivaannaula – Kalenteri Taivaannaula ry. Viitattu 1.6.2009.
  18. Grönroos, Marko: Marras, marrasyö, kekri, samhain, halloween 2000. Viitattu 27.5.2009.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Autio, Eero: Karjalan kalliopiirrokset. Helsingissä: Otava, 1981. ISBN 951-1-06537-8.
  • Ganander, Christfrid: Mythologia Fennica. (Mythologia Fennica, 1789.) Toimittanut Juha Pentikäinen. Käännös: Brita Löflund. Klaukkala: Recallmed, 1995 (2. painos 2003). ISBN 951-9221-72-7.
  • Haavio, Martti: Suomalainen mytologia. Porvoo Helsinki: WS, 1967.
  • Haavio, Martti: Väinämöinen: Suomalaisten runojen keskushahmo. Porvoo: WSOY, 1950.
  • Haavio, Martti: Kuolematonten lehdot: Sämpsöi Pellervoisen arvoitus. Porvoo: WSOY, 1961.
  • Harva, Uno: Suomalaisten muinaisusko. Porvoo: WSOY, 1948.
  • Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. 5. uudistettu painos. Helsingissä: Otava, 1995 (9. painos 2005). ISBN 951-1-13753-0.
  • Hyry, Katja & Pentikäinen, Antti & Pentikäinen, Juha: Lumen ja valon kansa: Suomalainen kansanusko. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20101-4.
  • Kivikäs, Pekka: Kalliomaalaukset: Muinainen kuva-arkisto. Jyväskylä: Atena, 1995. ISBN 951-9362-81-9.
  • Kivikäs, Pekka: Kalliomaalausten kuvamaailma. Jyväskylä: Atena, 1997. ISBN 951-796-036-0.
  • Kivikäs, Pekka: Kallio, maisema ja kalliomaalaus. Jyväskylä: Minerva, 2005. ISBN 952-5478-61-0.
  • Kovalainen, Ritva & Seppo, Sanni: Puiden kansa. Kemiö: Helsinki: Hiilinielu tuotanto: Miellotar, 2006. ISBN 952-99113-1-9.
  • Krohn, Julius: Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus: Neljä lukua Suomen suvun pakanallista jumaluus-oppia. Näköispainos. Alkuperäinen: Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1894. Helsingissä: Salakirjat, 2008. ISBN 978-952-5774-00-9.
  • Krohn, Kaarle: Suomalaisten runojen uskonto. Näköispainos. Alkuperäinen: Porvoo: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1915. Helsingissä: Salakirjat, 2008. ISBN 978-952-5774-04-7.
  • Pentikäinen, Juha: Kalevalan maailma. Helsinki: Yliopistopaino, 1989. ISBN 951-662-403-0.
  • Pentikäinen, Juha: Karhun kannoilla: Metsänpitäjä ja mies. Helsinki: Etnika, 2005. ISBN 951-97889-3-X.
  • Pentikäinen, Juha: Suomalaisen kansanperinteen ihmiskuva ja käsitys luonnosta. Uskontotieteen laitoksen toimitteita 3. – 4. painos. Helsinki: Uskontotieteen laitos, Helsingin yliopisto, 1992. ISBN 951-45-4171-5.
  • Pentikäinen, Juha: Samaanit: Pohjoisten kansojen elämäntaistelu. Helsinki: Etnika, 1998 (3. painos 2006). ISBN 951-97889-1-3.
  • Pentikäinen, Juha & Miettinen, Timo: Pyhän merkkejä kivessä. Helsinki: Etnika, 2003. ISBN 951-97889-2-1.
  • Pöyhönen, Anne: Yläkuu ja alakuu: Ajoituksen taito suomalaisessa kansanperinteessä. Espoo: Yläkuu, 2005. ISBN 952-99624-0-1.
  • Siikala, Anna-Leena: Suomalainen šamanismi: Mielikuvien historiaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 565. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1992. ISBN 951-717-704-6.
  • Siikala, Anna-Leena: Uralilainen ja saamelainen mytologia. Teoksessa Fogelberg, Paul (toim.): Pohjan poluilla: Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Helsinki: Suomen tiedeseura, 1999. ISBN 951-653-294-2.
  • Talve, Ilmar: Suomen kansankulttuuri. 3. tarkennettu ja täydennetty painos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 514. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990. ISBN 951-717-553-1.
  • Waronen, Matti: Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla. Näköispainos. Väitöskirja, 1895. Toinen painos: SKS, 1898. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 87. Helsinki: Salakirjat, 2009. ISBN 978-952-5774-08-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuspakanuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]