Siirry sisältöön

Maailman uskonnot/Uuspakanuus

Lisää linkkejä
Wikikirjastosta
Uuspakanallinen hautausmaa Islannissa.

Pakanuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakanuus (latinan sanasta paganitas) tarkoittaa pakanauskonnon harjoittamista.[1] Käsitettä pakanauskonto on käytetty ei-kristillisistä uskonnoista, yleensä ei kuitenkaan juutalaisuudesta eikä islamista[1]. Erityisesti monijumalisia ja kaikkijumalisia varhaiskantaisia uskontoja on nimitetty vanhapakanallisiksi uskonnoiksi.[2]

Sana pakana on johdettu latinan sanasta, joka tarkoittaa maalaista tai kyläläistä. Nimitys johtuu siitä, että kristinusko oli sen varhaisina aikoina erityisesti kaupunkilaisten uskonto, maaseudulla asuvien ollessa vanhojen uskontojen kannattajia.[3]

Eurooppalaisten pakanauskontojen joukkoon lasketaan erilaisia luonnonuskontoja, joiden uskonnollisiin toimituksiin voi kuulua esimerkiksi vuodenkiertoon, taivaankappaleisiin ja hedelmällisyyteen liittyviä uskonnollisia menoja. Usein pakanuutena on pidetty luontoa sieluttavia uskontoja, samanismin, vainajainpalvonnan ja taikuuden harjoitusta.[2]

Suurin osa vanhoista kansallisista luonnonuskonnoista on väistynyt esimerkiksi kristinuskon ja islamin tieltä.[2] Monilla seuduilla on vielä alkuperäisuskontojen kannattajia. Etenkin monien alueiden alkuperäisasukkaat lasketaan vanhapakanallisiksi. Luonnonuskontoja on vielä voimissaan Afrikassa, Oseaniassa, Etelä-Amerikassa sekä harvaan asuttujen pohjoisalueiden kansojen kuten inuiittien keskuudessa.[2]

Suomessa valtauskontona oli ennen kristinuskon tuloa paikkakunnittain erilaisia piirteitä omannut suomalainen muinaisusko. Paikallinen muinaisusko oli monijumalisuutta, johon kuului oma tarustonsa. Usko siirtyi perimätiedon ja uskonnollisten menojen välityksellä sukupolvelta toiselle. Muinaissuomalaiset uskoivat haltijoihin, sekä useisiin jumaliin.[2] Kristinuskon tultua Suomeen vanhat suomalaiset pakanalliset uskomukset säilyivät pitkään kristinuskon rinnalla paikoin 1900-luvulle saakka.[4]

Luonnonuskonto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luonnonuskonto on luonnonpalvontaan perustuva uskonto.[1] Luonnonuskontojen kannattajat katsovat edustavansa henkilökohtaiseen kokemukseen perustuvia uskontoja ja elämäntapoja. Suurimpana yhteisenä tekijänä eri luonnonuskontojen välillä pidetään kunnioitusta luontoa ja sen kiertokulkua kohtaan. Ihminen nähdään osana tätä kiertokulkua: ihminen ei ole luonnosta erillinen eikä sitä ylempänä tai alempana.[5]

Suurin osa luonnonuskonnoista perustuu vanhoihin, kristinuskoa edeltäviin uskontoihin kansanperinteen tai ennallistamisen kautta. Luonnonuskonnoiksi luetaan esimerkiksi aasainusko, wicca, uussamanismi, druidismi ja perinteisen suomalaisen uskonnon harjoittaminen. Luonnonuskovaisten keskuudessa on yleistä kaikkijumalisuus eli kaikkeuden pitäminen pyhänä tai käsitys kaiken sielullisuudesta. Kolmas näkemys on monijumalisuus, usko että jumalalla on useita ilmenemismuotoja tai että on useita eri jumalia, jotka edustavat luonnon ja elämän eri puolia, kuten miehisiä ja naisellisia.[5]

Luonnonuskonnon käsite ei ole yksiselitteinen, eivätkä kaikki uuspakanalliset uskonnot ole luontokeskeisiä. Esimerkiksi germaanisiin ja skandinaavisiin perinteisiin pohjautuvissa suuntauksissa uskonnon muut merkitykset saattavat olla ulkoista luontoa keskeisempiä.[6]

Baltian ja Venäjän luonnonuskontojen edustajat saattavat kutsua uskontojaan omauskoksi tai maauskoksi.[7] Viron väestöstä yksitoista prosenttia on valtion teettämässä kyselyssä kertonut harjoittavansa maauskoa. Valtio on rauhoittanut useita satoja pyhiä luonnonkohteita, jotka ovat yleensä puita tai lähteitä.[8]

Uskomista tärkeämpää on toiminta, mikä tarkoittaa kansanperinteen harrastusta: vanhat laulut, leikit, käsityöt, ruuat, vaatteet, korut ja uskomukset siirretään lapsille vuotuisissa juhlissa. Keskeisiä juhlapäiviä ovat auringonkiertoon liittyvät tasaus- ja seisauspäivät. Yhteisön kalenteri aloittaa ajanlaskun jääkaudesta 10 000 vuotta sitten. Maavalla Kodan edustama maausko muistuttaa olevansa vanhempi perinne kuin kristinusko.[8]

Luonnon sieluttaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Animismi eli sielu-usko on käsitys, jonka mukaan kaikilla olioilla on sielu.[1] Antropologi Edward Tylor esitti teoksessaan Primitive Culture vuonna 1871 käsitteen animismi alkukantaisten kulttuurien uskonto|uskonnoille, joiden mukaan jokainen luonnonesine, kuten kivi, puu tai vesiputous, on jumala tai sen ilmentymä. Siihen liittyy siis usko lukemattomiin henkiolentoihin, jotka asuvat esimerkiksi eläimissä ja kasveissa valvoen maailman tapahtumia ja vaikuttaen niihin. Ihmisillä tämä henkiaines on sielu, joka jää jäljelle ruumiin kuoltua. Tämä käsitys ilmenee uskona vainajien sieluun. Animismin käsitettä on arvosteltu, mutta sen on sanottu sopivan yhä kuvaamaan uskomusjärjestelmiä, joilla ei ole kirjoituksiin jähmettynyttä jumaluusoppia. Animismia on myös rinnakkain järjestäytyneiden uskontojen kanssa.[9]

Metsästäjä-keräilijäheimojen sieluttavassa todellisuuskäsityksessä ihminen on yleensä jokseenkin tasavertainen eläinten, kasvien ja luonnonvoimien kanssa. Rituaalit ovat välttämättömiä, koska niillä pyydetään lupa käyttää eläimiä tai kasveja ravinnoksi, puuta polttopuuksi sekä muuta vastaavaa.[2]

Suomalaisten muinaisessa todellisuuskäsityksessä oli sieluttavia piirteitä. Kaikessa voitiin uskoa olevan voimaa tai olentoja, eli väkeä. Saamelaisilla oli useita pyhiä uhripaikkoja, joita kutsuttiin seidoiksi. Seidan haltijaa lepytettiin lahjoilla muun muassa metsästysonnen takaamiseksi.[2]

Uuspakanuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuspakanuus on nimitys, jota on 1950-luvulta lähtien käytetty nykyaikana tietoisesti kehitetyistä uskonnollisista suuntauksista, jotka pyrkivät jäljittelemään, elvyttämään tai ennallistamaan alkuperäisiä historiallisia eurooppalaisia pakana- ja muinaisuskontoja.[3] Pakana ei välttämättä usko mihinkään jumalolentoon, vaan jumala voi olla myös vertauskuva.[2]

Uuspakanallisuuden muodot saattavat yhdistellä aineksia useista uskonnoista ja uusista uskomuksista ja ajatuksista. Toiset uuspakanallisuuden muodot taas pyrkivät alkuperäisyyteen ja usein tietyn historiallisen pakanauskonnon elvyttämiseen.[3] Uuspakanuuden piiriin lasketaan muun muassa wicca, uusnoituus, samanismi ja druidismi.[10]

Monet uuspakanat kannattavat yksilöllistä uskonnon harjoittamista ja tutkimista, ja välttävät järjestäytymistä. Kaikille uuspakanallisille liikkeille on yhtenäistä läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunne luontoa kohtaan. He eivät etsi pelastusta tai valaistusta, vaan ajattelevat maan henkiseksi kodikseen. Heitä yhdistää myös luonnon kiertokulun kunnioittaminen ja myönteinen siveyskäsitys, joka sallii ihmisen toimia mielensä mukaan, mikäli he eivät vahingoita toisia.[3]

Monet uuspakanat kannattavat yksilöllistä uskonnon harjoittamista ja tutkimista, ja välttävät järjestäytymistä.[3] Uuspakanallisille liikkeille on yhteistä läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunne luontoa kohtaan. He eivät etsipelastusta tai valaistumista, vaan ajattelevat maan henkiseksi kodikseen. Heitä yhdistää myös luonnon kiertokulun kunnioittaminen ja moraalikäsitys, joka sallii yksilön toimia mielensä mukaan, mikäli ei vahingoita toisia.[3]

Suomessa uuspakanallisuus alkoi vallata alaa 1980-luvulla. Vuonna 1998 perustettiin Lehto – Suomen Luonnonuskontojen yhdistys ry, joka pyrkii parantamaan luonnonuskontojen asemaa Suomessa.[11] Vuonna 1999 perustettiin Pakanaverkko ry edistämään erilaisten pakana- ja luonnonuskontojen edustajien yhteistoimintaa ja uskonnollista tasa-arvoa.[12][13] Suomalainen uuspakanuus on pyrkinyt elvyttämään suomalaisen jumaltaruston tietämystä ja kannatusta.[14]

  • Juhla Liettuassa.
    Juhla Liettuassa.
  • Romuva-hääjuhla.
    Romuva-hääjuhla.
  • Nykyaikainen druiditar.
    Nykyaikainen druiditar.
  • Islantilaisten aasainuskoisten juhlakulkue.
    Islantilaisten aasainuskoisten juhlakulkue.
  • Uuspakanoiden käyttämiä tunnuksia: Slaavilainen Rodnovera-tunnus, Torin vasara, kuujumalattaren tunnus ja egyptiläinen ankh-risti.
    Uuspakanoiden käyttämiä tunnuksia: Slaavilainen Rodnovera-tunnus, Torin vasara, kuujumalattaren tunnus ja egyptiläinen ankh-risti.
  • Aurinkopyörä.
    Aurinkopyörä.
  • Hellenistisyyden tunnus.
    Hellenistisyyden tunnus.
  • Suomalainen mursunsydän.
    Suomalainen mursunsydän.

Suomenusko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomenusko ja suomalainen uuspakanuus viittaavat elämänkäsitykseen, jossa keskeisessä osassa ovat itämerensuomalaisten kansojen tarusto, uskomukset, arvot sekä luonnon ja esivanhempien kunnioitus.[15]

Nykyiset suomenuskoiset ajattelevat, että uskova voi kunnioittaa niitä kotoperäisen uskon jumaluuksia, jotka hän kokee itselleen läheisimmiksi ja pyrkiä rakentamaan suhteen näihin jumaliin. Jumalia on lähestytty jumaltarujen sekä palvontamenojen ja tapojen kautta. [16] Nykysuomalaiset muun muassa ylläpitävät pyhä lehto|pyhiä lehtoja ja kokoontuvat yhteisiin juhlatilaisuuksiin.[15]

Muinaissuomalainen alkuperäisuskonto on kehittynyt aikojen saatossa itämerensuomalaisessa mytologiassa ja laajemmassa mielessä uralilaisessa luonnonuskonnossa. Perinne on elänyt Itämeren alueella vuosituhansia ja säilynyt lähes nykyaikaan saakka osana suomalaisten, karjalaisten, vepsäläisten, virolaisten ja muiden alueen kansojen elämää.[17]

Suomalaiseen kansanuskoon on kuulunut usko sanojen voimaan. Kansanrunoudella on Suomessa vahva perinne. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto on maailman laajin. Kalevalamittainen loitsusto on suomalaisille pakanoille edelleen tärkeä.[18]

Pyyntikulttuuriin kuului samanismi.[18] Esimerkiksi Martti Haavion mukaan varhaisimmat Väinämöisestä kertovat runoilijat elivät samanistisessa kulttuurissa.[19]

Varsinkin karhu on ollut palvottu eläin. Pyydystetyn karhun kunniaksi järjestettiin juhlat, peijaiset, joilla karhu pyrittiin palauttamaan uuteen elämään tullakseen jälleen riistaksi metsään. Karhunpeijaisissa on jälkiä muinaisen metsästys-keräilykulttuurin samanistisesta todellisuuskäsityksestä. Esimerkiksi Kalevalassa esiintyvä karhun synty -runo saattaa viitata kivikautiseen totemistiseen perinteeseen.[19]

Maanviljelyn levittyä kekri oli tärkeä juhlapäivä, jota vietettiin sadonkorjuun päätteeksi vuoden loppumisen merkkinä. Keväällä juhlistettiin kylvöä. Itä-Suomessa juotiin ukonvakkoja ja Länsi-Suomessa vietettiin helavalkeita.[18]

Haltijausko heijasteli jakoa tuttuun ja vieraaseen, pyhään ja arkeen. Henkiolennot luokiteltiin erilaisiin ryhmittymiin eli väkiin, kuten veden väki, maan väki, naisen väki tai karhun väki. Jumalia ja haltijoita olivat esimerkiksi Ukko, Ilmarinen, veden emäntä Vellamo ja metsän haltijat Tapio ja Mielikki.[18]

Pyhät lehdot olivat paikkoja, joihin tultiin harjoittamaan uskonnollisia menoja, muun muassa viemään uhreja. Lehtoja on ehkä kutsuttu alun perin hiisiksi. Pyhissä lehdoissa saattoi olla myös uhriaitaus, jonka sisäpuolelle ei saanut mennä, mutta jonka sisään heitettiin uhreja.[20]

Pyhiä olivat monet vanhat, suurikokoiset ja erikoiset puut, varsinkin männyt. Karhunpeijaisten jälkeen karhun kallo nostettiin ”kallomäntyyn”, jossa saattoi olla jo useita karhunkalloja. Myöhempinä aikoina sukujen karsikkomäntyihin hakattiin vainajia koskevia merkintöjä. Isojen petäjien alla saatettiin myös pitää käräjiä. Ainakin myöhempinä aikoina pihan pihlajalla oli erityinen arvo. Sitä ei saanut vahingoittaa millään tavalla. Pihapuiden luokse on viety uhreja haltijoille.[20]

Nykyisen suomenuskon lähtökohtana on hengellisyys, arvostus luontoa kohtaan ja perinteiden jatkaminen.[21] Suomenuskoiset katsovat juuriensa olevan muinaissuomalaisten esivanhempien tavoissa ja kansanrunoina tallennetuissa uskomuksissa. Entisten sukupolvien mielenmaisemassa asuinpaikka, elämäntapa, kieli ja uskomukset ovat muodostaneet kokonaisuuden. Uskontona suomenusko on kiinnittynyt tähän menneisyyteen, mutta on luonteeltaan muuttuva perinne.[17]

Luonnon ajatellaan olevan sielullinen. Näkymätön väki, vainajat, jumalat ja luonnonhenget ovat vahvimmin läsnä luonnon pyhillä paikoilla kuten kivillä, lähteillä, vuorilla ja lehdoissa. Kunnioittamalla ja rukoilemalla sielullisia uskovat pyrkivät sopusointuun ympäristönsä kanssa. Vuodenkiertoon sisältyy on pyhiä murroshetkiä, jolloin vietetään juhlia.[17]

Vuodesta 1998 Suomessa on toiminut Lehto – Suomen Luonnonuskontojen yhdistys, joka on luonnonuskovaisille ja erilaisista luonnonuskonnoista kiinnostuneille tarkoitettu uuspakanahenkinen yhdistys.[18] Vuonna 1999 on perustettu Pakanaverkko, joka kokoaa yhteen erilaisten pakanallisten suuntausten edustajia, mukaan lukien muinaissuomalaisia uskomuksia kunnioittavat.[22]

Vuonna 2007 perustettiin Pohjantähden mukaan nimetty Taivaannaula ry, joka tavoitteidensa mukaan pyrkii edistämään suomenuskon elävöittämistä ja tuomista osaksi nykyaikaa. Yhdistys järjestää valtakunnallisiksi suunnattuja juhlia ja paikallista toimintaa suomenuskosta kiinnostuneille.[14]

Juhlapäiviä:

  • Huhti-toukokuu: helavalkeat eli helajuhla tai toukojuhla[18][23]
  • Kesäkuu: keskikesä[18], suviyö
  • Heinäkuu: karhunpäivä 13.7.[23]
  • Syys-marraskuu: kekri (nykyisin 31.10. tai 1.11.) eli marrasyö[24]
  • Joulukuu: joulu tai talvipäivänseisaus[18]
  • Tammikuu: 13.1. talvennapa, talvijuhla[18][23]

Wicca

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uuspakanoita piirissä.

Wicca on 1900-luvulla syntynyt uuspakanallinen uskonto.[25] Muita wiccasta usein käytettyjä nimityksiä ovat noituus ja uusnoituus.[26]Kun kristinuskon asema länsimaissa on heikennyt, mielenkiinto vaihtoehtoiseen uskonnollisuuteen on kasvanut ja wicca on saanut suosiota etenkin naisten keskuudessa. Taikuuden muotona wiccan perustana on luonnon palvonta ja käsitys jokaisen ihmisen ykseydestä kaikkeuden voimien kanssa.[27]

Wiccan syntyyn vaikutti Charles G. Leland, joka julkaisi teoksessaan Aradia eli noitaevankeliumi (1899) kuvauksen Italiassa säilyneestä Dianaa ja hänen tytärtään Aradiaa palvovien noitien kultista.[28]


Wiccan kokosi perinteeksi ensin Gerald B. Gardner, joka väitti, että hänet oli vihitty Englannissa säilyneeseen coveniin eli yhteisöön vuonna 1939. Gardner julkaisi ennen Englannin noituuslakien purkamista (1951) salanimellä kirjan High Magic's Aid ja myöhemmin kirjat Witchcraft Today sekä The Meaning of Witchcraft. Gardner kirjoitti Doreen Valienten avustuksella rituaaliset ja muut tekstit aikaisempien rituaalien osien ja muiden tekstien (muun muassa Kultainen aamunkoitto, Aleister Crowley) pohjalta. Tunnettu runo Wiccan Rede on Valienten käsialaa.[29] Myöhemmin Alex Sanders kehitti uskontoa ja julkisuuskuvaa ja perusti gardnerilaisesta perinteestä haarautuneen alexandrialaisen wiccan.[26]

Wiccasta joskus käytetyn ”vanha uskonto” -nimityksen taustalla ovat brittiläisen antropologin Margaret Murrayn käsitykset kivikaudelta periytyvästä ”Suurta äitijumalatarta” palvoneesta noitauskonnosta, joka olisi selviytynyt nykypäiviin asti. Gardner järkeili, että wicca olisi tämän esikristillisen uskon suora perillinen. Nykyään Murrayn teorioita pidetään erittäin kiistanalaisina.[26]

1970-luvulta alkaen liikkeeseen vaikutti naisliike ja luontokeskeinen ajattelu.[30]

Wicca nykypäivänä jakautuu kahteen kenttään, perinteiseen wiccaan (kuten gardnerilainen wicca ja alexandrialainen wicca) sekä uuswiccaan.[31] Perinteinenn wicca keskittyy yhteisöiksi siinä missä uuswiccat eli kokoavat uskontonsa julkisista lähteistä ja harjoittavat sitä usein yksin. Perinteisellä wiccalla tarkoitetaan alkuperäisessä muodossa harjoitettavaa wiccaa. Perinteisen wiccan harjoittajaksi ei voi ryhtyä ilman pätevän perinteen harjoittajan vihkimystä ja perinteen oppimista. Uuswicca saattaa muuntaa viitekehystään halutessaan.[32]

Kirjailija ja noita Starhawk erottaa toisistaan wiccan ja puhdasoppisen uskonnon ja sanoo wiccan hylkäävän kaikki oppilauseet ja pyhät kirjat. Wiccalaiset ”ottavat oppinsa luonnosta ja saavat innoituksen Auringon, Kuun ja tähtien liikkeistä, lintujen lennosta, puiden hitaasta kasvusta ja vuodenaikojen kierrosta”.[27]

Wiccan keskeinen siveellinen ohje on niin sanottu Wiccan Rede: ”Jos se ei vahingoita ketään, tee mitä haluat.” Rede itsessään on paljon pitempi runo, ja tämä lause vain sen viimeinen rivi.[26]

Wicca on naiskeskeinen uskonto, mutta sen harjoittajiin luuluu myös paljon miehiä, joita kutsutaan myös noidiksi. Miehisen ja naisellisen puolen samanaikainen läsnäolo on tärkeä wiccojen riiteissä, esimerkiksi vuodenaikarituaaleissa. Perinteisesti näitä menoja johtaa ylipapitar, jota pidetään äitijumalattaren henkilöitymänä. Hedelmällisyysriiteissä ylipapittaren ja hänen puolisonaan pidetyn ylipapin liiton vertauskuvana on pyhitetty tikari, athame, ja malja, jotka edustavat miehistä ja naisellista alkuvoimaa. [27]

Wiccat suorittavat juhlistavia menoja esbateina ja sapatteina. Esbatia vietetään täydenkuun aikaan, joita vuodessa on 12–13 kertaa ja sapatteja on vuoden mittaan kahdeksan. Suuria sapatteja ovat samhain, imbolc, beltane ja lughnasad. Pienemmät sapatit ovat tasauksina ja seisauksina, yule talvipäivänseisauksena, litha kesäpäivänseisauksena, ostara kevätpäiväntasauksena ja mabon syyspäiväntasauksena.[33]

Aurinkopyhät ovat:

  • 21.-22.12. Yule, talvipäivänseisaus, joulu: valon ja kevään toivon juhla, talven selän taittuminen, auringon uudelleensyntymä, vuoden pisin yö.
  • 1.-2.2. Imbolc, Kynttilänpäivä, kyntteli, valojuhla, brighid: ensimmäinen kevään tulon juhla, valon lisääntyminen.
  • 19.-21.3. Ostara, kevätpäiväntasaus, kevätjuhla: toinen kevään tulon juhla, luonnon herääminen.
  • 1.5. Beltane, toukoyö, vappu: kolmas kevään tulon juhla, hedelmällisyyden juhla.
  • 20.-22.6. Litha, kesäpäivänseisaus, juhannus: vuoden pisin päivä, aurinko voimakkaimmillaan.
  • 1.-2.8. Lughnasadh, elojuhla, lammas: ensimmäinen sadonkorjuujuhla, luonto hedelmällisimmillään.
  • 22.-23.9. Mabon, syyspäiväntasaus, syysjuhla: toinen sadonkorjuujuhla, auringon heikkeneminen.
  • 31.10. Samhain, kekri, halloween: kolmas sadonkorjuujuhla, kuolleiden juhla.

Samhain tai Samain on muinaiskelttien juhla, joka saattoi kestää pari viikkoa. Kelttien uskomusten mukaan samainin aikana tämän- ja tuonpuoleisten maailmojen väliset rajat katosivat, ja henget saattoivat yrittää houkutella ihmisiä tuonpuoleiseen. Sen vuoksi juhlan aikana poltettiin kokkotulia asutusten ympäristössä, koska tulien uskottiin antavan suojaa henkien hyökkäyksiä vastaan.[34]

Beltane tai Beltaine on kelttiläinen kevätjuhla, jota juhlittiin toukokuun alussa. Beltane tarkoittaa suunnilleen ”hyvä tuli”. Se oli toinen kelttien pääjuhla samhainin ohella. Juhlan aikana sytytettiin kokkotulia, joiden uskottiin edistävän karjan hedelmällisyyttä. Juhlan perinneruokana olivat suuret kaura- tai ohrakakut.[35]

Nykyisin Beltanea juhlivat 1. toukokuuta wiccat ja monet muut uuspakanat. Suomessa vastaava tapa on helavalkeat eli helajuhla tai toukojuhla[36].

Beltane on wiccalaisen kalenterin toiseksi tärkein sapatti Samhain jälkeen. Beltane on myös karkauspäivä, jolloin elävien ja kuolleiden maailman välisen rajan ajatellaan olevan ohuimmillaan. Jumalattaren ja Jumalan liiton myötä sapatti on myös tärkeä hedelmällisyysjuhla. Beltane on wiccalaisten keskuudessa suosittu hetki häämenoille eli Kätten yhteenliittämiselle.[37]

Osa suomalaisista wiccoista järjestäytyi Suomen vapaa wicca-yhdyskunta -nimiseksi uskonnollinen yhdyskunta|uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Yhdyskunta haki opetusministeriöltä virallisen uskontokunnan asemaa vuonna 2001.[38] Ministeriö ja edelleen korkein hallinto-oikeus hylkäsivät hakemuksen sillä perusteella, että wiccassa ei ole ”yhtenäistä ja vakiintunutta, esimerkiksi uskontunnustukseen, pyhiin kirjoituksiin tai muihin pyhinä pidettyihin perusteisiin perustuvaa oppijärjestelmää”. Yhdyskunnan vähäinen toiminta loppui kielteiseen päätökseen ja päätöksestä ei tehty valitusta.[39]

  • Wiccalainen alttari.
    Wiccalainen alttari.
  • Athame, rituaaliveitsi.
    Athame, rituaaliveitsi.
  • Hääjuhla.
    Hääjuhla.
  • Talvinen tapahtuma.
    Talvinen tapahtuma.
  • Yhdysvaltalainen wiccapapitar puhumassa juhlassa.
    Yhdysvaltalainen wiccapapitar puhumassa juhlassa.
  • Vuosipyörä.
    Vuosipyörä.

Aasainusko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Islantilaisen Ásatrúarfélagiðin jäseniä valmistautumassa blótiin kesän ensimmäisenä päivänä (sumardagurinn fyrsti, julkinen vapaapäivä) vuonna 2009.

Aasainusko (ásatrú, asatro) on uuspakanallinen uskonto, joka pyrkii elvyttämään Skandinaviassa viikinkiajalla vallinneen skandinaavisen uskonnon.[40] Aasainusko perustuu ennen kaikkea muinaisnorjankielisten Edda-runojen kuvaamaan skandinaavinen mytologiaan.[41]

1800-luvulla syntyi liike, joka pyrki herättämään germaanisen muinaisuskon henkiin.[40] Nykyaikainen aasainusko on saanut alkunsa Islanti|Islannissa, jossa lampaankasvattaja Sveinbjörn Beinteinsson perusti muinaispohjoismaiseen pakanuuteen perustuvan yhteisön. Se sai nimen Ásatrúarfélagið ja hyväksyttiin viralliseksi uskonnolliseksi yhteisöksi vuonna 1973.[42]

Esimerkiksi Tanskassa perustettiin aasainuskoon keskittynyt uskonnollinen yhdyskunta Forn Siðr vuonna 1997. Se sai virallisen uskonnollisen yhdyskunnan aseman vuonna 2003. Yhteisön tavoitteena on palvoa vanhoja skandinaavisia jumalia ja luoda yhteyksiä sellaisten ihmisten välille, jotka ovat kiinnostuneet aiheesta. Yhteisö tekee työtä edistääkseen ja levittääkseen tietoutta vanhasta skandinaavisesta uskonnosta ja kulttuuriperinnöstä.[43] Yhdistyksellä on yli 600 jäsentä. 2000-luvulla mukaan tuli paljon myös varttuneempia ihmisiä, mikä aiheutti tarpeen oman hautausmaan perustamiselle. Yhdyskunta sai vuonna 2008 luvan perustaa oman hautausmaan Odensen kuntaan.[44]

Druidit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Druidit olivat pappisluokan jäseniä, joita Rooman valtakunta|roomalaisten tekstien perusteella esiintyi Britteinsaarilla ja Galliassa kelttiläisten väestöjen keskuudessa noin 2 000 vuotta sitten. Muun muassa Julius Caesar kuvaili teoksessaan Gallian sota[45] druideja. Druidien uskomuksista, rituaaleista, pukeutumisesta ja muusta on vain vähän tietoa.[46]

Sana ”druidi” lienee alun perin lausuttu dru-vid tai dru-vind (hän joka tuntee tammen[47]). Druidit valittiin ylimystön joukosta, ja kokelaitten oli opeteltava ulkoa suuret määrät runoja, lakeja ja loitsuja. Druidien päätehtävänä oli uskonnollisten menojen johtaminen, mutta he vastasivat usein myös oikeudenkäytöstä ja toimivat parantajina. He tulkitsivat myös unia ja taivaankappaleiden liikkeitä.[48]

Antiikin lähteiden mukaan druidit uhrasivat joissakin tapauksissa myös ihmisiä. Yleensä uhrattavat olivat jostain rikoksesta tuomittuja. Uhrirituaaleissa käytettiin oksista punottuja koreja, joihin uhrattavat suljettiin, ja sen jälkeen korit poltettiin.[47]

Druidit alkoivat kiehtoa 1600- ja 1700-lukujen brittiläisiä historiantutkijoita, jotka virheellisesti kuvittelivat Stonehengen kaltaisten esihistoriallisten megaliittien olleen druidien pyhättöjä. 1700-luvulla alkoi Britanniassa myös muodostua uusi druidiliike, joka katsoi elvyttävänsä muinaisten druidien uskonnon. Druidiuskonnolla on nykyisin kannattajia myös Ranskassa ja Keski-Euroopassa.[46]

Viihteen tunnetuimmat druidihahmot ovat epäilemättä Asterix-sarjakuvan Akvavitix ja kuningas Arthurin kasvattaja Merlin. Akvavitixin edustama mielikuva druideista valkoiseen kaapuun pukeutuneina, valkopartaisina vanhuksina on 1800-luvun romantiikan tuotetta.[46]

  • Nykydruideja Stonehengessa auringon noustessa.
    Nykydruideja Stonehengessa auringon noustessa.
  • Druideja Stonehengessa.
    Druideja Stonehengessa.
  • Kolme naisdruidia.
    Kolme naisdruidia.
  • Cornwallin neito.
    Cornwallin neito.

Satanismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kärki alaspäin olevaa pentagrammia käytetään usein satanismin tunnuksena.

Satanismi on saatanasymboliikkaa käyttävä hedonistinen uskonnollinen oppi.[1] Länsimaisten salaoppien perintöä edustavana, kristinuskon vastaisena aatteena satanismi järjestäytyi Yhdysvalloissa 1960-luvulla.[49]

Anton LaVey perusti Saatanan kirkon vuonna 1966 ja julkaisi Saatanallisen Raamatun.[50] Suomessa satanisteja on muun muassa Pakanaverkon piirissä. He sanoutuvat irti saatananpalvonnasta, jonka he katsovat olevan vain käänteistä kristinuskoa ja usein rikollisen toiminnan peite.[51]

Saatananpalvonta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saatananpalvonta viittaa saatanan tai yleensä henkilöllistetyn pahuuden palvontaan.[1]

Niin sanottua saatananpalvontahysteriaa arvostelleiden tutkijoiden mukaan länsimaissa on kristillisessä kulttuuripiirissä 1970-luvulta lähtien ylläpidetty noitavainotyyppistä satanismipaniikkia yhteisöjen vihamielisyyden varoventtiilinä. Saatanahysterian avulla on pidetty yllä yhteisöjen omaksumaa moraalijärjestelmää. Yleinen epävarmuus ja näkymättömät uhkakuvat on liitetty saatanaan.[52]

Suomessa Merja Hermonen julkaisi väitöskirjan Pimeä hehku: Saatananpalvonta ja satanismi 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa vuonna 2006. Suomalaisissa tiedotusvälineissä rakentunutta kuvaa saatananpalvonnasta on tutkinut muun muassa Titus Hjelm vuonna 2005 ilmestyneessä väitöskirjassaan Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta. Tutkijoiden mukaan satanismia on Suomessakin lähestytty lähinnä uskonnollisesta tai uskonnollistavasta näkökulmasta.[53]

Pakanallisia juhlia nykyajassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Juhannuskokon poltto on osa juhannusperinteitä.

Halloween on anglosaksisissa maissa lokakuun viimeisenä päivänä 31.10. vietettävä juhlapäivä, alkuaan muinaisten kelttien talven alkamisen päivä, jolloin vainajahenkien uskottiin liikkuvan.[54]

Juhannussalko Nauvossa 2004.

Halloweeniä on vietetty Euroopassa vanhastaan kelttiläisen perinteen vaikuttamissa anglosaksisissa maissa, kuten Englannissa, Skotlannissa ja Irlannissa. Esimerkiksi Suomessa juhla tunnetaan kuitenkin ennen muuta amerikkalaisessa muodossaan. Yhdysvaltoihin juhlan toivat irlantilaiset ja skotlantilaiset siirtolaiset.[54]

Sanojen halloween, kekri ja samhain uudeksi suomalaiseksi vastineeksi on ehdotettu sanaa marrasyö. Nimi olisi samassa suhteessa kuukauden nimeen kuin on joulun kohdalla.[55]

Juhannus on keskikesän juhla. Suomessa juhannus on virallisesti määrätty siksi lauantaipäiväksi, joka on kesäkuun 20. ja 26. päivän välillä.[56]

Juhannuksen alkuperäisiä nimiä olivat muun muassa vakkajuhla ja Ukon juhla. Etelä-Karjalassa juhannusta kutsuttiin Ukon juhlaksi vielä 1800-luvulla. Muihin Pohjoismaihin liittyen Suomessakin on puhuttu mittumaarista (ruotsin midsommar, keskikesä).[57]

Suomessa portaiden, ovien ja ikkunoiden pieliin on ollut tapana pystyttää juhannuskoivuja.[58] Juhannusaattona käydään metsästä hakemassa nuoria kokonaisia koivuja, jotka asetellaan talon etuoven molemmille puolille koristeiksi.[59]

Juhannuksena on tehty runsaasti erilaisia taikoja.[60] Juhannuspäivä oli suotuisa enteiden katsomiselle. Silloin katsottiin säitä, satovuotta ja karjaonnea.[60][61] Kaikenlaiset oudot tapahtumat olivat luonteenomaisia juhannusyölle. Muun muassa aaveiden ajateltiin vaeltavan.[60] Tunnetuimpia juhannustaikoja ovat erilaiset lemmentaiat. Taioilla pyrittiin takaamaan naimaonni, näkemään tuleva puoliso tai saamaan haluttu henkilö puolisoksi.[61] Naimisiinmenoon ja lempeen liittyvät taiat liittyvät erityisesti juhannukseen, sillä se on ollut muun muassa hedelmällisyyden juhla. Juhannustaioista monet tehtiin alasti. Nykyisin juhannustaiat ovat vähentyneet ja usko taikuuteen on hiipunut huomattavasti.[62]

Juhannuskokko on juhannusyönä poltettava kokkovalkea, juhannustuli.[1] Suomessa juhannuskokkoja poltettiin perinteisesti lähinnä Itä- ja Sisä-Suomessa sekä Karjalassa. Juhannuskokon ”perinteisin” polttopaikka onkin järvenranta, jollaisia löytyy eniten Järvi-Suomesta. Isoja tulia poltettiin Länsi-Suomessakin, esimerkiksi pääsiäiskokot ja helavalkeat. Juhannuskokko levisi koko Suomeen vasta 1800-luvun lopulla.[63]

Juhannussalko on Ruotsissa, Ahvenanmaalla ja Suomen ruotsinkielisillä rannikkoseuduilla juhannuksena pystytettävä koristesalko.[1][64]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Aarnio, Topi: Vanhat jumalat, uudet pakanat. Teoksessa Niemelä, Jussi (toim.): Vanhat jumalat, uudet tulkinnat: Näköaloja uusiin uskontoihin Suomessa. Uskontotiede 6. Helsinki: Helsingin yliopisto, uskontotieteen laitos, 2001. ISBN 951-45-9890-3.
  • Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: Antiikin käsikirja. Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4.
  • Hjelm, Titus (toim.): Mitä wicca on?. Helsinki: Like, 2005. ISBN 952-471-502-3.
  • Ketola, Kimmo ym.: Maailmanuskontojen arkki. 8. uudistettu painos. Arkki-sarja. Helsinki: Edita, 2007. ISBN 978-951-37-4782-4.
  • Ketola, Kimmo ym.: Suomalaisen uskonnon arkki. 5. uudistettu painos. Helsinki: Edita, 2004 (8. painos 2007). ISBN 951-37-4147-8.
  • Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  • Sjöblom, Tom: Druidit: Tietäjiä, pappeja ja samaaneja. Tietolipas 200. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-842-3.
  • Tiimonen, Soili: Uskonto: Lukion kertauskirja. Porvoo Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-29836-0.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ 1,0 1,1 1,2 1,3 1,4 1,5 1,6 1,7 Kielitoimiston sanakirja 2004. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”Kielitoimiston sanakirja” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  2. ↑ 2,0 2,1 2,2 2,3 2,4 2,5 2,6 2,7 Timonen 2005.
  3. ↑ 3,0 3,1 3,2 3,3 3,4 3,5 Ketola ym. 2007.
  4. ↑ Hirviluoto, Anna-Liisa & Pitkänen, Kari: Halikon historia 1. Halikko: Halikon kunta, 1992. ISBN 952-90-3797-X.
  5. ↑ 5,0 5,1 Mitä ovat luonnonuskonnot? Lehto – Suomen Luonnonuskontojen yhdistys. Viitattu 27.5.2009.
  6. ↑ Potinkara, Nika: Postmodernit pakanat (Jargonia-verkkojulkaisusarja 12) 4.9.2007. Jyväskylän yliopisto, Historian ja etnologian laitos. Viitattu 3.6.2009.
  7. ↑ Sallamaa, Kari: Pakanuus palasi takaisin omauskona Soome-Ugri Rahvaste Infokeskus. Viitattu 16.1.2009.
  8. ↑ 8,0 8,1 Ala-Huissi, Jaana: Maauskoisilla on jääkauden kalenteri. Helsingin sanomat, 20.3.2010.
  9. ↑ Jargon: Kulttuuriantropologian englanti-suomi oppisanasto. Kuudes, korjattu ja täydennetty painos. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan julkaisusarja n:o 65. Jyväskylä: Kampus Kustannus, 2002. ISBN 951-9113-65-7.
  10. ↑ Hjelm 2005.
  11. ↑ Ketola ym. 2004.
  12. ↑ Aarnio, Topi: Vanhat jumalat, uudet pakanat. Teoksessa Niemelä, Jussi (toim.): Vanhat jumalat, uudet tulkinnat: Näköaloja uusiin uskontoihin Suomessa, s. 206. Uskontotiede 6. Helsinki: Helsingin yliopisto, uskontotieteen laitos, 2001. ISBN 951-45-9890-3.
  13. ↑ Uskonnoista Pakanaverkko ry. Viitattu 29.5.2009.
  14. ↑ 14,0 14,1 Taivaannaula Taivaannaula ry. Viitattu 1.6.2009.
  15. ↑ 15,0 15,1 Pesonen, Jarkko: Suomenuskoisten helajuhla 2008. Taivaannaula ry. Viitattu 16.11.2008.
  16. ↑ Muinaissuomalaisia jumalia ja haltijoita Taivaannaula ry. Viitattu 1.6.2009.
  17. ↑ 17,0 17,1 17,2 Suomenusko Taivaannaula ry. Viitattu 17.8.2009.
  18. ↑ 18,0 18,1 18,2 18,3 18,4 18,5 18,6 18,7 18,8 Suomenusko Lehto – Suomen Luonnonuskontojen yhdistys. Viitattu 27.5.2009. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”Lehto” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  19. ↑ 19,0 19,1 Pentikäinen 1989.
  20. ↑ 20,0 20,1 Kovalainen, Ritva & Seppo, Sanni: Puiden kansa. Kemiö: Helsinki: Hiilinielu tuotanto: Miellotar, 2006. ISBN 952-99113-1-9.
  21. ↑ Taivaannaulalta usein kysyttyä Taivaannaula ry. Viitattu 17.8.2009.
  22. ↑ Muinaissuomalaisuus Pakanaverkko ry. Viitattu 29.5.2009.
  23. ↑ 23,0 23,1 23,2 Taivaannaula – Kalenteri Taivaannaula ry. Viitattu 1.6.2009.
  24. ↑ Grönroos, Marko: Marras, marrasyö, kekri, samhain, halloween 2000. Viitattu 27.5.2009.
  25. ↑ Aarnio 2001, s. 206.
  26. ↑ 26,0 26,1 26,2 26,3 Hjelm 2006.
  27. ↑ 27,0 27,1 27,2 Roland, Paul: New Age -käsikirja, s. 35–37. (New Age living, 2000.) Suomentanut Sirkka Salonen. Jyväskylä Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29213-3.
  28. ↑ Leland, Charles G.: Aradia, eli, noitaevankeliumi. (Aradia or the gospel of the witches, 1899.) Suomentanut Päivi S. Laakso. Kaarina: Voimasana, 2005. ISBN 952-5261-08-5.
  29. ↑ Sohlberg, Jussi: Magian harjoittaminen uusnoituudessa Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto, Uskontotieteen laitos, 1996. Viitattu 14.8.2009.
  30. ↑ Esimerkiksi Starhawkin kirja Starhawk: The spiral dance: A rebirth of the ancient religion of the great goddess. San Francisco: Harper & Row, 1979. ISBN 0-06-067535-7. (englanniksi)
  31. ↑ Luoma-aho, Veera: Ihan tavallinen wicca 9.6.2005. Plaza.fi, Ellit. Viitattu 14.8.2009.
  32. ↑ Adler, Margot: Drawing down the moon: Witches, Druids, goddess-worshippers, and other pagans in America today. Revised and expanded edition. New York: Penguin/Arkana, 1997. ISBN 0-14-019536-X. (englanniksi)
  33. ↑ Tiitto, Marjo: Kevät riehaannuttaa rituaaleihin 20.3.2008. MTV3 Helmi. Viitattu 14.8.2009.
  34. ↑ Sjöblom 2006, s. 72–73.
  35. ↑ Sjöblom 2006, s. 74.
  36. ↑ Suomenuskoisten helajuhla 2008. Taivaannaula ry. Viitattu 2.6.2009.
  37. ↑ Sapatit > Beltane Varjojenkirja.com. Viitattu 14.8.2009.
  38. ↑ Kotilainen, Vesa: Johanna haluaa olla laillisesti noita Turun sanomat. 19.7.2003. Viitattu 14.8.2009.
  39. ↑ Lång, Hanna-Maria: ”Wicca=...”: Sosiaalisen identiteetin vaikutus wiccan määrittelyyn Suomiwicca-keskustelulistalla (Pro gradu -työ, Helsingin yliopisto, teologinen tiedekunta, uskontotieteen laitos) 26.11.2007.
  40. ↑ 40,0 40,1 Asatru Pakanaverkko ry. Viitattu 14.9.2009.
  41. ↑ Eddan jumalrunot. Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut Aale Tynni. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1982 (2. painos 1998). ISBN 951-0-11503-7.
  42. ↑ Aarnio 2001.
  43. ↑ Forn Siðr – Asa- og Vanetrosamfundet i Danmark Viitattu 14.8.2009.
  44. ↑ Tanskalaiset pakanat saivat oman hautausmaan 8.7.2008. Lehto – Suomen Luonnonuskontojen yhdistys ry. Viitattu 14.8.2009.
  45. ↑ Caesar, Gaius Julius: Gallian sota. (Commentarii de bello Gallico.) Suomentanut ja selityksillä varustanut Gunnar Rancken. 4. painos. 1. painos 1949 Kariston klassillisessa kirjastossa. Hämeenlinna: Karisto, 2000. ISBN 951-23-2445-8.
  46. ↑ 46,0 46,1 46,2 Sjöblom, Tom: Druidit: Tietäjiä, pappeja ja samaaneja. Tietolipas 200. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-842-3.
  47. ↑ 47,0 47,1 Druid Encyclopædia Britannica Online. Encyclopædia Britannica. Viitattu 23.9.2009. (englanniksi)
  48. ↑ Castrén ja Pietilä-Castrén 2000, s. 139.
  49. ↑ HY: Väitös saatananpalvonnasta ja satanismista suomalaisessa nuorisokulttuurissa 29.03.2006. Helsingin yliopisto. Viitattu 6.10.2009.
  50. ↑ LaVey, Anton Szandor: Saatanallinen raamattu. (The satanic bible, 1969.) Suomentanut Paula Merensuo. Kaarina: Voimasana, 2007. ISBN 978-952-5261-12-7.
  51. ↑ Satanismi Pakanaverkko ry. Viitattu 6.10.2009.
  52. ↑ Hermonen, Merja: Pimeä hehku: Satanismi ja saatananpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa, s. 34. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Nuorisotutkimusverkosto & Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 64. Helsinki: Loki-kirjat, 2006. ISBN 951-825-039-1.
  53. ↑ Hjelm, Titus: Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Nuorisotutkimusverkosto & Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 55. Helsinki: Yliopistopaino: Nuorisotutkimusverkosto, 2005. ISBN 951-570-619-X.  ; Hermonen 2006, s. 34.
  54. ↑ 54,0 54,1 Factum: Uusi tietosanakirja. 2, Dio–håv. Espoo: Weilin & Göös, 2003. ISBN 951-35-6641-2.
  55. ↑ Grönroos, Marko: Marras, marrasyö, kekri, samhain, halloween 2000. Viitattu 27.5.2009.
  56. ↑ Hakusana juhannus teoksessa Factum: Uusi tietosanakirja. 3, Häb–kork. Espoo: Weilin & Göös, 2004. ISBN 951-35-6642-0.
  57. ↑ Moilanen, Raija: Juhannus, mittumaari, vuotuisjuhlista vehrein (Kielikuvastin-palsta) 2007. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Viitattu 14.8.2009.
  58. ↑ Vuorela, Toivo: Suomalainen kansankulttuuri. 4. painos 1998. Porvoo Helsinki: WSOY, 1975. ISBN 951-0-07190-0.
  59. ↑ Niemelä, Mikko: Näin taidat juhannuksen taiat Suomen kuvalehti. 19.6.2008. Viitattu 14.8.2009.
  60. ↑ 60,0 60,1 60,2 Karjalainen, Sirpa: Juhlan aika: Suomalaisia vuotuisperinteitä. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19590-1.
  61. ↑ 61,0 61,1 Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto: Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. 1. laitos 1950. Helsingissä: Otava, 1994. ISBN 951-1-13320-9.
  62. ↑ Niemelä, Mikko: Näin taidat juhannuksen taiat Suomen kuvalehti. 19.6.2008. Viitattu 14.8.2009.
  63. ↑ Karjalainen, Sirpa: Juhlan aika: Suomalaisia vuotuisperinteitä. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1994. ISBN 951-0-22920-2.
  64. ↑ Juhannussalko Suomalaisen kirjallisuuden seura. Viitattu 14.8.2009.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hermonen, Merja: Pimeä hehku: Satanismi ja saatananpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Nuorisotutkimusverkosto & Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 64. Helsinki: Loki-kirjat, 2006. ISBN 951-825-039-1.
  • Hjelm, Titus (toim.): Mitä wicca on?. Gorgon. 2. painos 2007 (Like-pokkari). Helsinki: Like, 2005. ISBN 952-471-502-3.
  • Hjelm, Titus: Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Nuorisotutkimusverkosto & Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 55. Helsinki: Yliopistopaino: Nuorisotutkimusverkosto, 2005. ISBN 951-570-619-X.
  • Niemelä, Jussi (toim.): Vanhat jumalat, uudet tulkinnat: Näköaloja uusiin uskontoihin Suomessa. Uskontotiede 6. Helsinki: Helsingin yliopisto, uskontotieteen laitos, 2001. ISBN 951-45-9890-3.
  • Pentikäinen, Juha: Kalevalan mytologia. Helsinki: Gaudeamus, 1987. ISBN 951-662-403-0.
  • Sjöblom, Tom: Druidit: Tietäjiä, pappeja ja samaaneja. Tietolipas 200. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-842-3.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakanuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noituus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Druidit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Satanismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saatananpalvonta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wicca

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomenusko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikibooks.org/w/index.php?title=Maailman_uskonnot/Uuspakanuus&oldid=149851”