Maanviljely/Tulostettava versio

Kohteesta Wikikirjasto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Johdanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maanviljelyä perinteiseen tapaan
Suomalainen traktori.

Tämä kirja on opas maanviljelyyn. Kaikki ovat tervetulleita muokkaamaan kirjaa, runkoa voi katsoa sivulta Maanviljelysoppi Wikiaineistosta.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleistä Maanviljelyksestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maanviljely tarkoittaa tekniikoita ja käytäntöjä, joilla ruokaa ja muita hyödykkeitä tuotetaan systemaattisesti viljelemällä kasveja. Maanviljelyn päätavoite on taata ravinnonsaanti. Maanviljelyllä on vaikutuksia luontoon ja luonnon kiertokulkuun.

Viljelykasveja voidaan jatkojalostaa. Eräistä viljelykasveista, kuten pellavasta ja puuvillasta valmistetaan kangasta.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maanviljelyn ensimmäiset merkit, kuten viljelyyn jalostettujen kasvien jäänteet, ovat 9000-luvulta eaa. Lähi-idästä, hedelmällisen puolikuun alueelta ja Niilin ympäristöstä. Vieläkin vanhempia (ennen 10 000 eaa.) rukiin jyviä on löydetty Hureyraista Syyriasta, mutta kyseessä lienee pikemminkin villirukiin käyttö kuin varsinainen maanviljelys. 8500-luvulla eaa. ns. esikeraamiselta kaudelta lähtien Lähi-idässä tavataan ensimmäiset merkit kotieläimiin ja viljelyyn perustuvasta talousmuodosta. Tältä ajalta on löydetty kahdeksan ns. perustavaa viljelykasvia. Vuosien 8500-7500 eaa. väliin on ajoitettu useita asutuskeskuksia, jonka väestö sai ravintonsa pääosin näistä kasveista. Hedelmällisen puolikuun alueelta maanviljelys levittäytyi itään Keski-Aasiaan ja länteen Kyprokselle, Anatoliaan ja 7000 eaa. mennessä Kreikkaan. Pääosin emmer- ja einkorn-vehnään perustuva viljely levisi pohjoisempaan Eurooppaan etelästä ja idästä saavuttaen Keski-Euroopan n. 4800 eaa.

Maanviljelyyn siirtymisen taustalla ovat saattaneet olla ilmastonmuutokset, mutta mahdollisesti myös yhteisölliset muutokset. Todennäköisesti siirtyminen metsästys-keräily-taloudesta maatalouteen oli pitkä ja asteittainen prosessi. Vaikkakin todettu ilmastonmuutos on suosituin selitys maanviljelyn synnylle Lähi-idässä, se että maanviljely on syntynyt riippumattomasti vähintään kolme kertaa eri maailmankolkissa, viittaa siihen että myös yhteisöllisillä syillä on saattanut olla vaikutuksensa. Riisin pohjautuva maanviljely kehitettiin Kaukoidässä riippumattomasti viimeistään 6500 eaa. ja myöhemmin maissiin ja kurpitsaan perustuva Etelä- ja Keski-Amerikassa. Todennäköisesti maanviljely kehitettiin riippumattomasti myös Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa.

Täysin riippuvaisiksi viljelykasveista ja eläimistä tultiin vasta pronssikaudella. Maanviljelyn modernissa mielessä keksijöinä voidaan pitää sumereita, jotka aloittivat aiempaa intensiivisemmän maanviljelyn n. 5500 eaa. Intensiivinen maanviljely mahdollisti suuremman väestömäärän kuin metsästys ja keräily, ja elintarvikkeiden ylijäämän, joka voitiin säilyttää talven varalle ja jolla voitiin käydä kauppaa. Maatalousyhteiskunnan kyky elättää ihmisiä, jotka eivät itse tuottaneet ruokaa, oli oleellista vakinaisten sotajoukkojen synnylle. Niinpä sumerit kykenivät ennenkuulumattomaan alueiden valloittamiseen luoden historian ensimmäisen imperiumin. Myöhemmin Niilin ympäristön maanviljelyn avulla egyptiläiset rakensivat vielä laajemman valtakunnan.

Kolmivuoroviljelyn keksiminen keskiajalla lisäsi maanviljelyn tehoa huomattavasti. Vuoden 1492 jälkeen maanviljely monipuolistui kun Eurooppaan tuotiin muiden mantereiden viljelykasveja ja toisin päin. 1800-luvun alkupuolella maanviljelytekniikka oli etenkin kasvien jalostamisen myötä parantunut niin, että sama maa-ala kykeni tuottamaan moninkertaisesti keskiaikaiseen verrattuna. 1900-luvun koneellistumisen, etenkin traktorin keksimisen myötä kylvön, korjuun ja puinnin kaltaiset vaativat työt pystyttiin tekemään ennenkuulumattomalla tehokkuudella.

Maalajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eri maalajien muodostamia maakerroksia.

Maalaji on maapallon kiinteää kuorta eli kallioperää verhoavassa kovettumattomassa maapeitteessä eli maaperässä oleva geologinen kerrostuma. Kallioperässä olevia erilaisia koostumuksia kutsutaan kivilajeiksi; maaperän yhteydessä vastaava käsite on maalaji. Pääosa Suomen maalajeista on syntynyt jääkauden loppuvaiheessa tai sen jälkeen. Syntytapansa perusteella maalajit jaetaan kivennäismaalajeihin (minerogeenisiin maalajeihin), eloperäisiin maalajeihin (organogeenisiin maalajeihin) ja kemiallisiin sedimentteihin.

Maalajiryhmä on useasta maalajista muodostettu ryhmä. Maalajit ryhmitellään syntytavan, niiden sisältämän eloperäisen eli orgaanisen aineksen pitoisuuden ja niiden kivennäisaineksen maalajitteiden määrien eli niiden raekoostumuksen perusteella.

Maalajiluokitus tarkoittaa maa-aineksen luokittelemista eri maalajeiksi, eri maalajien määrittelyä ja maalajien luokittelua eri maalajiryhmiin. Eri aloilla käytetään erilaisia maalajiluokituksia. Maataloudessa käytetään agrogeologista luokittelua, ja rakennusteknisiä tarpeita varten on luotu geotekninen maalajiluokitus.

Kivennäismaalajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kivennäismaalajit ovat syntyneet jäätikön kallioperästä irrottamasta ja hienontamasta kiviaineksesta. Kivennäismaalajit voidaan edelleen jakaa lajittumattomiin moreeneihin sekä lajittuneisiin maalajeihin. Lajittuneessa maalajissa on vallitsevana yksi tai kaksi maalajitetta. Kivennäismaalajit voidaan myös jaotella kitkamaalajeihin, joiden rakeita pitää koossa rakeiden välinen kitka (esim. sora ja hiekka) ja koheesiomaalajeihin, joiden rakeita koossapitävänä voimana on sekä kitka että koheesio. Kivennäismaalajien luokittelu maataloudessa (agrogeologinen luokittelu) perustuu maa-aineksen raekokoon. Suomessa maalajien luokittelun pohjana käytetään Albert Atterbergin 1900-luvun alussa kehittämää raekokoluokitusta. [1] Eri raekokoja vastaavat maalajitteet on esitelty kohdassa maalajite.

Maalajit nimetään vallitsevan maalajitteen mukaan. Koska kaikki välimuodot ovat mahdollisia, on usein tarpeellista mainita, mihin suuntaan maalaji poikkeaa perustyypistään. Maalajin nimeä täydennetään tällöin seuraavilla lisämääreillä:

  • louhikkoinen (lo)
  • kivinen (ki)
  • sorainen (sr)
  • hiekkainen (hk)
  • hietainen (ht)
  • hiesuinen (hs)
  • savinen (s)
  • liejuinen (lj)
  • mutainen (mt)
  • rakenne tiivis (tv)
  • rakenne löyhä (lh)

Turvemailla ilmoitetaan myös maatumisaste H1...H10.

Louhikko ja kivikko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Louhikko (lyhenne Lo) on maalaji, jonka pääasiallisena aineksena ovat raekooltaan yli 200 mm olevat lohkareet. Kivikon (Ki) pääasiasillisena maa-aineksena ovat 20–200 mm kokoiset kivet.

Soramaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Soran (Sr) vallitseva raekoko on 2–20 mm, ja se sisältää pääasiassa kiviä, soraa ja hiekkaa. Kivet ovat ainakin jossain määrin pyöristyneitä ja puhdaspintaisia. Sora on hyvin vettäläpäisevä maalaji, koska sen hienot ainekset ovat huuhtoutuneet pois. Se on useimmiten someroa eli harjusoraa, jossa on kiviä 10–50 painoprosenttia, tai rantasoraa. Moro on rapakiven rapautuessa syntynyttä soraa.

Moreenimaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moreenimaat (Mr) ovat lajittumattomia tai hyvin vähän lajittuneita maalajeja, joissa on useita tai kaikkia maalajitteita sekaisin. Ne ovat syntyneet jääkaudella jään jauhaessa kalliota tai maalajeja pienemmiksi kappaleiksi, jotka sitten ovat kasautuneet sekaisin. Moreenimaan väri on usein ruskea tai ruskean harmaa, ja sen sisältämät kivet ovat särmikkäitä, ja kivien pintaan on iskostunut hienoainesta. Hienojakoiset ja vähäkiviset moreenimaat soveltuvat myös pelloiksi, muut vain metsämaaksi. Vallitsevan maalajitteen perusteella moreenimaat jaetaan seuraavasti:

  • soramoreenimaa (SrMr)
  • hiekkamoreenimaa (HkMr)
  • hietamoreenimaa (HtMr)
  • hiesumoreenimaa (HsMr)
  • savimoreenimaa (SMr)

Hiekkamaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lössimaata Saksassa.

Hiekkamaat (Hk) ovat syntyneet veden lajiteltua moreenimaiden aineksia. Maa-aines on yleensä irtonaista ja rakeet paljain silmin nähtävissä. Karkea hiekka (KHk) on maalaji, jossa vallitsevana lajitteena ovat 0,6–2,0 mm kokoiset rakeet. Se on viljelyyn kelpaamaton ja metsämaanakin vähätuottoinen, mutta teknisiin tarkoituksiin hyvin käyttökelpoinen. Hieno hiekka (HHk) on maalaji, jossa 0,2–0,6 mm kokoiset rakeet ovat vallitsevina. Se sisältää hiesua yleensä vähän, mutta savea voi olla 5 painoprosenttia.

Hietamaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hietamaat (Ht) ovat usein kellanruskeita tai kellanharmaita. Veden voimakkaan kapillaarisen nousun vuoksi (hikevä maa) hietamaat ovat parhaita viljelysmaita. Karkea hieta (KHt) on maalaji, jonka vallitseva lajite on 0,06–0,2 mm. Sen rakeet ovat vielä paljain silmin nähtävissä. Savilajitetta on yleensä alle 10 painoprosenttia ja hienoa hiekkaa usein melko paljon. Hienon hiedan (HHt) vallitseva maalajite on 0,02–0,06, ja sen rakeita on vaikea erottaa paljain silmin. Savilajitetta on yleensä alle 20 %. Hieno hieta on pehmeää ja löyhästi kokkareista.

Lössi on tuulen kerrostamaa hienoa hietaa, jonka raekoostumus Suomessa on 0,02–0,06 mm. Keski-Euroopa lössikerrostumien raekoostumus on 0,01–0,05 mm. Suomen lössikerrostumat Salpausselkien alueilla syntyivät pian jääkauden jälkeen ennen kuin kasvillisuus sitoi maa-ainekset paikalleen. Liejuinen hieta (ljHt) sisältää liejua 2–6 painoprosenttia. Pienikin eloperäisen maalajin osuus vaikuttaa paljon maan fysikaalisiin ja kemiallisiin ominaisuuksiin. Lietehieta on syntynyt tulvan aikana, kun hietaan on sekoittunut eloperäistä ainesta.

Hiesumaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hiesun (Hs) vallitseva maalajite on 0,002–0,02 mm, ja se on väriltään vaalean harmaata. Saveksen osuus on tavallisesti 20–30 painoprosenttia. Kuivan hiesukappaleen voi hienontaa sormin. Kostean kappaleen voi taputella kittimäiseksi, mutta kappale murtuu heti, jos sitä yrittää venyttää. Hiesu ei ole sitkeää eikä muovailtavaa. Yleisimpiä ovat maalajit, joissa on hiesua 40–60 %. Tällaisia ovat hietainen hiesu, savinen hiesu ja liejuhiesu. Hiesun kansanomaisia nimityksiä ovat juoksusavi, hyllysavi ja aulu.

Liejuhiesu (ljHs) eli urpahiesu sisältää liejua 2–6 painoprosenttia. Sitä tavataan yleisesti Pohjanmaalla. Kuivana liejuhiesu on hiesua kovempaa ja rakoilevampaa. Hiue (He) on maalaji, jossa hiesua on alle 50 %, hietaa ja hiekkaa 20–50 % ja savesta alle 30 %.

Savimaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Savimaitten lyhenne on S. Kostea savi on sitkeää ja muovailtavaa, kuivana savi on kovaa ja halkeilevaa. Kuivaa savipalasta ei saa sormin hienonnettua jauhoksi. Karkea savi (0,0002–0,002 mm) on vaalean harmaata, hieno savi (< 0,0002 mm) on ruskehtavan harmaata, kosteana sitkeää ja kuivana kovaa. Savimaita on Pohjanlahden rannikolla ja Pori–Kouvola-linjan eteläpuolella.

Aitosavi (AS) on maalaji, jossa saveksen osuus on yli 60 painoprosenttia, jopa 95 %. Hiesua siinä on noin 20 % ja hietaa hyvin vähän. Sitä kutsutaan myös jäykkäsaveksi tai lihavaksi saveksi. Hietasavessa (HtS) saveksen osuus on 30–60 %, yleensä vain 30–40 %. Hiesusavessa (HsS) saveksen osuus on 30–60 %, useimmiten 40–60 %, ja hiesua on noin 40 %. Jos hietalajitteen osuus on tuntuva, käytetään nimitystä hietainen hiesusavi.

Liejusavessa (LjS) saves on pääaines, mutta se sisältää eloperäistä ainesta (2–6 %). Liejusavi on syntynyt jääkauden jälkeen meren, järvien ja jokien rannoille. Urpasavi on rannikon liejusavea, jossa on paljon suolaa. Rikkiyhdisteet värjäävät liejusaven mustaksi ja tällaista savea kutsutaan sulfidisaveksi. Kostea liejusavi on ruskehtavan tai vihertävän harmaata ja muovailtaessa helposti repeilevää. Se kutistuu ja halkeilee kuivuessaan voimakkaasti ja murenee muruiksi eikä jauhoksi. Hiuesavessa (HeS) on savesta 30–60 %, hiesua 20–50 % sekä hietaa ja hiekkaa 20–50 %.

Eloperäiset maalajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turvetta.

Eloperäisissä maalajeissa on vähintään 20 painoprosenttia eloperäistä ainesta (liejuissa >6 %), loppuosa on kallioperän rapautuessa syntyneitä kivennäismaalajeja. Eloperäistä ainesta kertyy maahan kasvien kuolleista lehdistä, oksista, kuolleiden kasvien juurista ynnä muusta karikkeesta. Kasvien kuollessa alkaa kasvisolun hajoaminen, ja osittain hajonneita kasvinosia kertyy maahan. Samoin kuolleiden eläinten hajoamistuotteista syntyy maahan eloperäistä ainesta. Näissä maalajeissa eloperäisen aineksen osuus on vallitseva, sillä sen tiheys on paljon pienempi kuin kivennäisaineksen.

Turvemaaksi nimitetään maalajia, jonka painosta vähintään 40 prosenttia on eloperäistä ainesta. Turvemaat sisältävät enemmän tai vähemmän maatuneita kasvinosia, ja ne luokitellaan sen perusteella, minkä kasvin jäänteitä ne sisältävät. Turvemaiden lyhenteissä käytettävät kirjaimet perustuvat seuraaviin sanoihin:

  • B = Bryales, joka on tärkein lehtisammallahko
  • C = Cyperaceae, sarakasvit
  • L = lignidi eli puuvartinen kasvi. Turve sisältää puun kappaleita ja juuria, koska se on syntynyt metsämaan soistuessa.
  • S = Sphagnales, rahkasammallahko
  • t = turve

Liejut ovat useimmiten syntyneet siten, että muualta tullut (alloktoninen) aines on kerrostunut avoveteen. Turpeet sen sijaan ovat syntyneet paikalla kasvaneen kasvillisuuden jäänteistä eli autoktonisesta aineksesta.

Lieju- ja mutamaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lieju (Lj) sisältää kasvien ja eläinten jäänteistä sekä kivennäisaineksesta järvien ja merien pohjaan syntyneitä kerrostumia. Liejut lajitellaan eloperäisiksi maalajeiksi muodostumisen perusteella, vaikka eloperäisen aineksen osuudeksi niissä riittää 6 painoprosenttia. Jos eloperäistä ainesta on 2–6 %, maalaji luokitellaan kivennäismaalajeihin. Kyseessä on tällöin liejuinen hieta, liejuhiesu tai liejusavi. Lieju on märkänä puuromaista ainetta, joka kutistuu ja halkeilee kuivuessaan. Kuiva lieju on yleensä kevyttä ja kovaa. Liejut voidaan jaotella syntypaikkansa perusteella tai kivennäismaalajitteen mukaan:

  • syvälieju
  • levälieju
  • rantalieju
  • hiekkainen lieju
  • hietainen lieju
  • hiesuinen lieju
  • savinen lieju

Karkeadetrituslieju (Kdlj) on ruskeaa, matalaan veteen syntynyt kerrostuma, jossa on vesieläinten ulostuksia (detritus), kasvijätettä, siitepölyä, itiöitä, piileviä, hyönteisten jäännöksiä sekä kivennäisrakeita.

Hienodetrituslieju (Hdlj) on hienojakoisempi syvempään veteen syntynyt kerrostuma, joka on väriltään vihertävää. Hienodetrituslieju voidaan jaotella koostumuksensa mukaan seuraavasti:

  • Piilevälieju sisältää piileviä (alle 60 %), orgaanista ainesta ja hienoa kivennäisainesta. Tätä märkänä saippuamaisen liukasta, ruskehtavaa tai harmaata maalajia esiintyy soiden pohjakerroksina.
  • Piimaa eli piilevämaa on muodostunut järvien pohjaan piilevien kuorista. Piilevien osuus siinä on yli 60 %, ja se on puhtaana väriltään valkeaa, mutta väri vaihtelee aineksesta riippuen kellanharmaasta aina tumman ruskeaan. Tätä kevyttä ja huokoista ainetta on käytetty eristeenä.
  • Leväliejussa piilevien lisäksi paljon muita leviä kuten viherleviä. Se on hienojakoista ja väriltään vaihtelevaa.

Kalkkilieju on runsaasti kalkkiyhdisteitä sisältävää liejua. Kun tätä kellertävää tai vihertävää maalajia kostuttaa suolahapolla, poistuu siitä sihisten hiilidioksidia. Simpukkamaa eli kuorimerkeli on muodostunut simpukoiden ja kotiloiden kuorista. Meren aallot ovat murskanneet kuoria ja kasanneet niitä sopivan kohoutuman juurelle. Suomen suurimmat simpukkamaaesiintymät ovat Nauvossa ja Hiittisissä.

Muta muodostuu eloperäisen aineksen osaksi veteen liuenneista ja osaksi kiinteistä hiukkasista, joita kulkeutuu veden mukana ympäristöstä järveen. Järvessä aines saostuu ja kerrostuu pohjaan. Järvimutaa (Jm) eli muraa syntyy tyypillisesti humusaineiden ruskeaksi värjäämässä vedessä. Turvemutaa syntyy veden kuljettaessa hienoa turvetta mukanaan. Kuljumutaa syntyy rahkasoiden lampikuljuihin. Tyypillisesti muta tummuu kuivuessaan samalla, kun se kutistuu ja kovettuu. Sen sijaan liejut tavallisesti vaalenevat kuivuessaan. Kivennäisainesta on mudassa yleensä vähemmän kuin liejussa.

Humusmaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maakerrostumia.

Multamaaksi (Mm) nimitetään maalajia, jonka painosta vähintään 20 prosenttia on eloperäistä ainesta. Multamaa on usein syntynyt siten, että ihminen on ottanut viljelyskäyttöön ohuen turvekerroksen sisältävän suon. Maata muokattaessa turve ja kivennäismaa ovat sitten sekoittuneet. Lehtomulta (Lm) esiintyy lehtometsien pintamaalajina. Kangashumus (Kh) esiintyy metsämaan pintamaalajina.

Saraturpeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saraturvetyyppejä on neljä: ruskosammalsaraturve (BCt), saraturve (Ct), metsäsaraturve (LCt) ja rahkasaraturve (SCt) Sarojen jäänteet ovat vallitsevia, mutta esimerkiksi rahkasaraturve sisältää myös paljon rahkasammalten jäänteitä.

Geologiassa käytetään erilaista turpeiden luokitusta, joka on selostettu kohdassa geologinen turveluokitus.

Rahkaturpeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rahkaturpeita puolestaan on kolmea erilaista: sararahkaturve (CSt), metsärahkaturve (LSt) ja rahkaturve (St). Sararahkaturpeessa rahkasammalten jäänteet ovat vallitsevia, mutta se sisältää myös paljon sarojen jäänteitä. Rahkaturpeessa rahkasammalien jäänteet ovat vallitsevia.

Kemialliset sedimentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kemiallisia sedimenttejä nimitetään myös erikoismaalajeiksi.

Vivianiitti eli sinimaa on rautafosfaattia, jota esiintyy savessa täplinä ja turpeissa sideriitin kanssa laikkuina. Hapettumattomana se on valkoista tai kellertävää, mutta se muuttuu ilmassa siniseksi. Sideriitti on murenevaa rautakarbonaattia, joka on tavallisesti hapettunut raudan oksideiksi ruskeaksi tai punaruskeaksi. Rautaokra eli keltamulta on murenevaa rautaoksidien seosta.

Suomalmi eli limoniitti on turpeissa esiintyvää kovaa rautaoksidia. Järvimalmiksi kutsutaan järvien pohjaan saostunutta rauta(III)hydroksidia. Järvikalkki on valkoista, miltei puhdasta kalsiumkarbonaattia (CaCO3). Doppleriitti on lähes puhdasta turpeesta irronnutta humusta, joka liuettuaan veteen on kerrostunut suon pohjalle. Tätä pikimustaa hyytelömäistä massaa voidaan nimittää orgaaniseksi suomineraaliksi.

Multavuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maatalousmaa luokitellaan raekoostumuksen lisäksi maan multavuuden mukaan. Multavuus tarkoittaa eloperäisen aineksen osuutta maassa. Seuraavassa ensin nimitys, lyhenne ja eloperäisen aineksen osuus painoprosentteina: [2]

  • vähämultainen (vm) < 3 %
  • multava (m) 3–6 %
  • runsasmultainen (rm) 6–12 %
  • erittäin runsasmultainen (erm) 12–20 %
  • multamaa (Mm) 20–40 %
  • turvemaa (tm) > 40 %

Geotekninen maalajiluokitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakennustekniikan tarpeita varten on Suomessa käytetty 1970-luvulta lähtien geoteknistä maalajiluokitusta (GEO-luokitus), [3] jonka maalajiryhmät ovat eloperäiset maalajit (eloperäistä ainesta >20 painoprosenttia) ja kivennäismaalajit (eloperäistä ainesta ≤20 painoprosenttia). Kivennäismaalajit jakaantuvat seuraavasti:

  • Lajittuneet maalajit – veden (esimerkiksi savi) tai tuulen (esimerkiksi lentohiekka) lajittelemia
    • Hienorakeiset maalajit – hienoainesta (≤0,06 mm) ≥50 painoprosenttia
    • Karkearakeiset maalajit – hienoainesta <50 painoprosenttia
  • Osittain lajittuneet maalajit – moreeneita, joissa jotakin maalajitetta on selvästi muita runsaammin
  • Lajittumattomat maalajit (moreenimaalajit)

Maa-aineksen raekoko selvitetään seulomalla se seulasarjalla. Kun seulonnan tuloksista piirretään graafinen käyrä (rakeisuuskäyrä), nähdään minkä raekoon kohdalle osuu läpäisyprosentti 50. Tämä raekoko eli keskiläpimitta ilmaistaan tunnuksella d50. Raekokosuhde Cu on raekoko läpäisyprosentin 60 kohdalla jaettuna raekoolla läpäisyprosentin 10 kohdalla eli d60 / d10. Maalaji on tasarakeinen, jos sen raekokosuhde on ≤5, sekarakeinen, jos sen raekokosuhde on >5...15 ja suhteistunut, jos sen raekokosuhde on >15.

Maalajia nimettäessä todetaan ensin onko maa-aineksessa yli vai alle 20 painoprosenttia eloperäistä ainesta. Seuraavaksi tutkitaan kivennäismaalajien läpäisyprosenttia 50 vastaava raeläpimitta d50. Savet nimetään kuitenkin saveksen määrän perusteella. Lopuksi katsotaan taulukon lajitepitoisuusehtoihin sopiva nimi. Hiekan ja hiekkamoreenin välillä taulukko ei ole yksiselitteinen, joten niiden välillä täytyy tarkastella myös syntytapaa.

Geotekninen maalajiluokitus [3]
Maalajiryhmä Maalaji Lyhenne Lajitteen määrä p-% Eloperäistä ainesta p-% Raekoko d50 mm
Savi ≤0,002 mm Hienoaines ≤0,06 mm Sora >2...60 mm
Eloperäiset maalajit - E - - - >20 -
Humusmaa (kasvukerros) Hm - - - >20 -
Muta (vesistöissä) Mu - - - >20 -
Turve Tv - - - >40 -
Lieju Lj - - - >20 -
Savinen lieju saLj >10...30 - - >6...20 -
Silttinen lieju siLj ≤10 30...<50 - >6...20 -
Hienorakeiset maalajit (lajittuneita) - H - ≥50 - ≤20 -
Savi Sa ≥30 ≥50 - ≤2 -
Laiha savi laSa >30...50 ≥50 - ≤2 -
Lihava savi liSa >50 >50 - ≤2 -
Liejuinen savi ljSa ≥30 ≥50 - >2...6 -
Siltti Si <30 ≥50 <5 ≤2 ≤0,06
Liejuinen siltti ljSi <30 ≥50 <5 >2...6 ≤0,06
Hiekkainen siltti hkSi <30 ≥50 <5 (hiekkaa 30...50) ≤2 ≤0,06
Karkearakeiset maalajit (lajittuneita) - K - <50 ≤50 - >0,06
Hiekka Hk - <50 ≤50 - >0,06...2
Silttinen hiekka siHk - <50 (silttiä 30...<50) ≤50 - >0,06...2
Sorainen hiekka srHk - <50 30...<50 - >0,06...2
Sora Sr - <5 >50 - >2
Hiekkainen sora hkSr - <5 >50 (hiekkaa 30...<50) - >2
Somero - - <5 (kiviä 10...50) - >2
Kivikko Ki - <5 (kiviä >50) - >2
Louhikko Lo - <5 (lohkareita >50) - >2
Moreenimaalajit (lajittumattomia) - M - ≥5 ≥5 - -
Silttimoreeni SiMr - ≥50 ≥5 - ≤0,06
Hiekkainen silttimoreeni hkSiMr - ≥50 ≥5 (hiekkaa ≥30) - ≤0,06
Hiekkamoreeni HkMr - 5...50 5...50 - >0,06...2
Silttinen hiekkamoreeni siHkMr - - 5...50 (hiekkaa ≥30) - >0,06...2
Sorainen hiekkamoreeni srHkMr - 5...50 ≥30 - >0,06...2
Soramoreeni SrMr - ≥5 >50 - >2
Hiekkainen soramoreeni hkSrMr - ≥5 >50 (hiekkaa ≥30) - >2

Lisämääreitä ovat maalajin kivisyys, lohkareisuus ja turpeen puisuus. Tietoa tarvitaan maalajien käyttöä ja kaivutöitä varten.

  • kivetön (Ki 1) kiviä ≤10 painoprosenttia
  • kivinen (Ki 2) kiviä >10...30 painoprosenttia
  • runsaskivinen (Ki 3) kiviä >30 painoprosenttia
  • lohkareeton (Lo 1) lohkareita ≤10 painoprosenttia
  • lohkareinen (Lo 2) lohkareita >10...30 painoprosenttia
  • runsaslohkareinen (Lo 3) lohkareita >30 painoprosenttia
  • puuton (Pu 1) kantoja ja puujätettä ≤10 tilavuusprosenttia
  • puinen (Pu 2) kantoja ja puujätettä >10...30 tilavuusprosenttia
  • runsaspuinen (Pu 3) kantoja ja puujätettä >30 tilavuusprosenttia

Maalajeja kuvailtaessa voidaan käyttää apuna myös niiden rakeiden muotoa, plastisuutta, tiiviyttä, leikkauslujuutta, konsolidaatiotilaa, sensitiivisyyttä, vesipitoisuutta ja routivuutta.

Ruotsin ja Saksan (DIN) maalajiluokitukset ovat melko samanlaisia Suomen GEO-luokituksen kanssa. Muita maalajiluokituksia ovat USCS (Unified Soil Classification System), AASHTO (American Association of State Highway and Transportation Officials) ja FAA (Federal Aviation Agency). Muita maaperän ja kallioperän luokituksia ovat rakennusgeologinen kallioluokitus, maalajien kaivuluokitus ja pientalon rakennuspohjan suunnitteluluokitus. [4]

ISO-luokitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälisen standardisoimisjärjestön ISO:n maalajiluokitus on julkaistu vain englanninkielisenä. Seuraavat suomennokset ovat epävirallisia, lähinnä vastaavia suomenkielisiä nimityksiä. Rakeiden koon mukaan nimettävät maalajitteet (soil fractions) jaotellaan alalajitteiksi (sub-fractions). [5]

  • Hyvin karkearakeinen maa (Very coarse soil)
    • Suuri lohkare (Large boulder) LBo, >630 mm
    • Lohkare (Boulder) Bo, >200...630 mm
    • Kivi (Cobble) Co, >63...200 mm
  • Karkearakeinen maa (Coarse soil)
    • Sora (Gravel) Gr, >2,0...63 mm
    • Karkea sora (Coarse gravel) CGr, >20...63 mm
    • Keskisora (Medium gravel) MGr, >6,3...20 mm
    • Hieno sora (Fine gravel) FGr, >2,0...6,3 mm
    • Hiekka (Sand) Sa, >0,063...2,0 mm
    • Karkea hiekka (Coarse sand) CSa, >0,63...2,0 mm
    • Keskihiekka (Medium sand) MSa, >0,2...0,63 mm
    • Hieno hiekka (Fine sand) FSa, >0,063...0,2 mm
  • Hienorakeinen maa (Fine soil)
    • Siltti (Silt) Si, >0,002...0,063 mm
    • Karkea siltti (Coarse silt) CSi, >0,02...0,063 mm
    • Keskisiltti (Medium silt) MSi, >0,0063...0,02 mm
    • Hieno siltti (Fine silt) FSi, >0,002...0,0063 mm
    • Savi (Clay) Cl, ≤0,002 mm

Maalaji nimetään vallitsevan maalajitteen mukaan. Tarvittaessa käytetään lisämäärettä: hiekkainen sora (sandy gravel, saGr), sorainen savi (gravelly clay, grCl) jne.

Geologinen moreeniluokitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodesta 1985 lähtien on maaperäkartoissa käytetty seuraavaa moreenien luokitusta: [6]

  • Soramoreeni (SrMr) on sekalajitteiden maalaji, jonka rakeisuuskäyrän läpäisyprosenttia 50 vastaava raekoko d50 on yli 2 mm. Lisäksi vaaditaan, että alle 0,06 mm ainesta on korkeintaan 5 painoprosenttia.
  • Hiekkamoreeni (HkMr, kartassa Mr) on sekalajitteiden maalaji, jonka rakeisuuskäyrä asettuu soramoreenin ja hienoaineksisen moreenin väliin. Sen raekoko d50 on alle 2 mm, ja hienoainesta (alle 0,06 mm) siinä on korkeintaan 30 painoprosenttia.
  • Hienoaineksinen moreeni (HMr) sisältää hienoainesta (alle 0,06 mm) yli 30 painoprosenttia, ja lisäksi siinä pitää olla savesta (alle 0,0002 mm) vähintään 5 painoprosenttia.

Geologinen turveluokitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Geologisessa tutkimuksessa turpeet luokitellaan turpeessa olevien kasvijäännösten perusteella kolmeen pääturvelajiin. Rahka-, ruskosammal- ja saraturve voi yksinäänkin muodostaa turvelajin (maalajin), mutta usein turvelaji sisältää jäännöksiä kahden pääturvelajin kasveista. Lisätekijäksi nimitetään turpeessa olevien muiden kasvien jäänteitä, joiden esiintyminen ilmaistaan omalla lyhenteellään. [7]

  • Rahkaturpeet
    • Rahkaturve (S) Sphagnum
    • Sararahkaturve (CS) Carex-Sphagnum
    • Ruskosammalrahkaturve (BS) Bryales-Sphagnum
  • Ruskosammalturpeet
    • Ruskosammalturve (B) Bryales
    • Rahkaruskosammalturve (SB) Sphagnum-Bryales
    • Sararuskosammalturve (CB) Carex-Bryales
  • Saraturpeet
    • Saraturve (C) Carex
    • Rahkasaraturve (SC) Sphagnum-Carex
    • Ruskosammalsaraturve (BC) Bryales-Carex
  • Turpeen lisätekijät
    • Tupasvilla (ER) Eriophorum vaginatum
    • Tupasluikka (TR) Trichophorum cespitosum
    • Suoleväkkö (SH) Scheuchzeria palustris
    • Puuaines (L) Lignidi
    • Varpuaines (N) Nanolignidi
    • Korte (EQ) Equisetum
    • Järviruoko (PR) Phragmites australis
    • Siniheinä (ML) Molinia caerulea
    • Raate (MN) Menyanthes trifoliata
    • Järvikaisla (SP) Scirpus lacustris

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleiset lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Antti Jaakkola: Maaperä ja sen soveltuvuus kasvintuotantoon. Teoksessa Uusi maatilatieto 2. Helsinki 1987 ISBN 951-26-2892-9.
  • Johan Korkman: Maalajiopas. Helsinki 1971.
  • Martti Rantamäki & Raimo Jääskeläinen & Markku Tammirinne: Geotekniikka. Otatieto 464: Helsinki 2001 ISBN 951-672-257-1.
  • Kimmo Tolonen: Turpeiden luokitus ja stratigrafia. Teoksessa Suomen suot ja niiden käyttö. Helsinki 1983 ISBN 951-99437-6-5.
  • J. Valmari: Maanviljelyskemian perusteita. Porvoo 1938.

Lähdeviitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. V.T. Aaltonen et al.: Maaperäsanaston ja maalajien luokituksen tarkistus v. 1949. Maataloustieteellinen aikakauskirja 21 (1949):37–66.
  2. Martti Kurki: Suomen peltojen viljavuudesta II. Helsinki 1972.
  3. 3,0 3,1 Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; viitettä korhonen ei löytynyt
  4. Olli-Pekka Hartikainen: Maarakennustekniikka. Otatieto 435. Helsinki 2000 ISBN 951-672-304-7.
  5. SFS-EN ISO 14688-1 on julkaistu vain standardina ISO 14688-1:2002 Geotechnical investigation and testing - Identification and classification of soil - Part 1: Identification and description.
  6. Maija Haavisto (toim.): Maaperäkartan käyttöopas. Geologinen tutkimuslaitos, opas 10. Espoo 1983 ISBN 951-690-170-0.
  7. E. Lappalainen & C-G. Stén & J. Häikiö: Turvetutkimusten maasto-opas. Geologian tutkimuskeskus, opas n:o 12. Espoo 1984 ISBN 951-690-192-1.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Maalajite
  • Udden-Wentworth-luokitus

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasvukauden vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kylvö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kylvöllä eli kylvämisellä tarkoitetaan siementen laittamista maahan. Kylvö suoritetaan joko kasvukauden alussa (Suomessa kevätkylvö eli touonteko) tai lopussa (syyskylvö). Kevätkylvön ajankohdan ratkaisevat lähinnä maan riittävä lämpötila (n. 5 °C) ja kosteus. Liian kylmässä ja märässä maassa siemenet itävät hitaasti ja maa rikkaruohottuu helposti. Märkien paltojen kantavuus asetta myös rajansa kylvön aloittamiselle. Syyskylvö on suoritettava niin ajoissa, että kasvi ehtii kehittyä talvehtimiskykyiseksi. Kasvilajien kylvöjärjestyksen ratkaisee niiden vaatima kasvuaika ja hallankestävyys.

Viljan eri kylvömenetelmät voidaan luokitella mm. muokkausmenetelmien mukaan: suorakylvö, kylvö perusmuokattuun maahan, kylvömuokkaus ja kylvö sänkeen ilman perusmuokkausta sekä tavanomainen muokkaus ja kylvöketju.

Ammattimaisessa viljanviljelyssä kylvö suoritetaan nykyisin koneellisesti kylvökoneilla, joilla saavutetaan suuri kylvönopeus ja –tarkkuus. Myös muiden kaupallisten kasvien, kukkien ja taimien siemenkylvössä kennostoihin käytetään konetta, jolloin mm. istutussyvyyttä voidaan kontrolloida. Kylvön yhteydessä voidaan kylvää samanaikaisesti useita siemenlajikkeita ja käyttää lannoitteita yhdistettynä maanmuokkaukseen.

Lannoittaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maanviljely/Lannoittaminen

Kasvinsuojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maanviljely/Kasvinsuojelu

Heinänkorjuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maanviljely/Heinänkorjuu

Sadonkorjuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maanviljely/Sadonkorjuu

Viljelykasvit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viljan puimista.

Tältä sivulta löytyy perustietoja erilaisista Suomessa viljeltävistä kasveista.

Viljakasvit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kts. w:vilja.

Tilastoja viljakasveista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurimmat kaurantuottajat 2005
(miljoonaa tonnia)
Venäjä 5,1
Kanada 3,3
USA 1,7
Puola 1,3
Suomi 1,2
Australia 1,1
Saksa 1,0
Valko-Venäjä 0,8
Kiina 0,8
Ukraina 0,8
Maailma yhteensä 24,6

Ohra[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kypsiä ohrantähkiä

Ohra (Hordeum vulgare) on viljakasvi, jota Suomessa viljellään pääasiassa eläinten rehuksi. Sitä käytetään jonkin verran myös ihmisravintona, mutta huomattavasti vähemmän kuin vehnää ja ruista. Ohra ja kaura ovat ainoat viljakasvit, joita viljellään käytännöllisesti katsoen koko Suomessa. Ohra tarvitsee lajikkeesta riippuen noin 70—85 vuorokauden mittaisen kasvukauden.

Ohramallas on oluen yleisin raaka-aine. Suomen vuotuisesta noin 1,8 miljardin kilon ohrasadosta käytetään oluen valmistukseen viidesosa. Rehuksi käytetään noin neljä viidesosaa. Ohran muu elintarvikekäyttö on vähäistä. Perinteisesti ohrasta on kuitenkin leivottu kahdenlaista leipää: nostattamatonta sekä nostatettua, joilla molemmilla on runsaasti paikallisia nimityksiä. Vanhastaan vaalea leipä oli useammin ohrasta kuin vehnästä leivottua. Tämän lisäksi ohrasuurimot ovat olleet tavallinen keittojen, kuten härkäpavusta vamistetun papurokan suurus.

Vehnä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vehnäpeltoa

Vehnä (Triticum aestivum) on vehnien sukuun kuuluva viljalaji, josta tehdään muun muassa leipää.

Suomessa vehnän viljely rajoittuu pääasiassa maan lounaisosiin, koska vehnä tarvitsee pidemmän kasvukauden kuin ohra ja kaura ja on myös maaperän suhteen vaativa kasvatettava. Jonkin verran vehnää viljellään myös muualla eteläisessä Suomessa Oulun läänin korkeudelle asti.

Suomessa viljellään kahdentyyppisiä vehnälajikkeita, syysvehniä ja kevätvehniä. Syysvehnät kylvetään syksyllä ja ne talvehtivat oraana. Kevätvehnät kylvetään vasta keväällä. Noin neljäsosa Suomessa viljellystä vehnästä on kevätvehnää ja kolme neljäsosaa syysvehnää. Vuotuinen vehnäsato on noin 500 miljoonaa kiloa..

Ruis[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruista.

Ruis (Secale cereale) on viljelyskasvi. Noin 1,5 % maailman viljellystä viljasta on ruista. Tästä käytetään ihmisravinnoksi noin kolmannes. Ruista viljellään pääasiassa vain Euroopassa, suurimmat tuottajamaat ovat Venäjä, Puola ja Saksa. Ruista syödään eniten sen pohjoisilla viljelyalueilla. Suomeen ruista tuodaan vuosittain merkittävä määrä.

Ruis tulee toimeen ravinteiltaan ja kosteudeltaan vaatimattomassa maassa ja ilmastoltaan karuissa oloissa. Se soveltuu vaatimattomuutensa vuoksi luomuviljelyyn parhaiten kaikista viljoista. Suomessa rukiin viljely on alkanut viimeistään 500-luvulla ekr.

Ruis jaetaan kahteen päätyyppiin: syys- ja kevätrukiiseen. Syysruis kylvetään jo syyskesällä ja se talvehtii oraina. Syysrukiin sato korjataan seuraavana vuonna heinä-elokuussa. Kevätruis eli toukoruis kylvetään keväällä ja sen sato valmistuu saman vuoden syksyllä. Kevätruis on heikkosatoista eikä siitä ole olemassa jalosteita, sitä kylvetään lähinnä epäonnistuneen syysrukiin paikalle tai erityisen laihoille maille.

Syysrukiisiin kuuluvia ruistyyppejä ovat vielä niin sanottu juhannusruis, joka kylvetään juhannuksen tienoilla, siitä korjataan syksyllä viherrehusato ja sen jyväsato valmistuu seuraavana kesänä. Kaskissa ja erityisesti huhdissa viljeltiin aikoinaan erityistä kaskiruista, joka on tavattoman pensovaa, yhdestä siemenestä voi kasvaa kymmeniä korsia. Se on myös herkästi karisevaa villiviljojen tapaan eikä sen puimiseen välttämättä tarvittu riihtä, vaan jyvien irrottaminen voitiin hoitaa iskemällä lyhteitä varta vasten rakennettuun seinään. Kaskiruis menesty huonosti pellossa ja on kaskeamisen loputtua hävinnyt lähes sukupuuttoon. Vanhat maatiaisrukiit ovat pitkäkortisia ja pienijyväisiä. Jalosteet ovat lyhytkortisia ja suurijyväisiä. Maatiaisruis ei nykyisin kelpaa viralliseen viljakauppaan pienijyväisyytensä takia ja sen viljely onkin lähes kokonaan loppunut. Ruis on tuulipölytteinen ja eri lajikkeet ja kannat risteytyvät keskenään jos niitä kasvatetaan lähekkäin.

Vuonna 2003 Suomen ruissato oli 72 800 tonnia. Suomi ei ole rukiissa omavarainen. Monet viljelijät ovat jättäneet rukiin viljelyn pois, koska sadon onnistuminen on kovin epävarmaa. Rukiin viljelystä on myös luovuttu, koska rikkaruohomyrkkyjen ansiosta peltoja ei enää tarvitse kesannoida rikkakasvien hävittämiseksi. Aiemmin ruis kuului oleellisena osan sekä kolmi- että monivuoroviljelyyn, joissa kierrätettiin viljelykasveja eri lohkoilla ja sillä tavoin pidettiin rikkatuohoja kurissa sekä parannettiin maan viljavuutta.

Ruis on voimakkaan makuinen ja hieman vaikeasti sulava ruoka-aines. Useat siitä valmistetut ruuat vaativat pitkähkön valmisteluajan. Rukiista tehdään hapanleipää ja perinteisesti siitä on valmistettu muun muassa erilaisia imellettyjä ja/tai hapatettuja kylmiä ja lämpimiä keittoruokia, joihin usein on vielä lisätty juureksia, palkoviljaa tai marjoja. Nykyisin näistä Suomessa on parhaiten tunnettu imelä pääsiäismämmi, joka on melko laajalti tunnettu itäeurooppalainen ruoka.

Kaura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kauraa.

Kaura eli peltokaura (Avena sativa) on heinäkasveihin kuuluva viljelykasvi. Peltokauran tieteellisen nimen lajiosa johtuu latinan adjektiivista sativus, joka on tässä latinan kieliopin vaatimassa feminiinimuodossa sativa, koska Avena on suvultaan feminiininen. Sana sativus on klassillisessa latinassa hyvin harvinainen. Sen merkitys on ’viljelty tai istutettu’ eli vastakohta luonnossa kasvavalle.

Kaurasta tehdään jauhoja ja suurimoita. Tunnetuin kaurasta valmistettava ruokalaji lienee kaurapuuro. Lisäksi kaurasta valmistetaan keksejä, mysliä sekä silloin tällöin myös olutta. Näiden lisäksi kaurasta on tehty leipää ja talkkunaa. Olkia käytetään rehuna. Kauran katsotaan alentavan huonoa kolesterolia ja kauran proteiini on soijan veroista, sillä siinä on runsaasti lysiini-aminohappoa. Muiden viljojen proteiinissa tätä ihmisen tarvitsemaa aminohappoa on liian vähän. Kaura saattaa myös vähentää sydänsairauden riskiä. Kaura ei sisällä gluteenia, mutta koska käsittelyn aikana sen joukkoon usein päätyy pieniä määriä muita viljoja, EU luokittelee sen gluteenipitoiseksi.

Kauraa kasvatetaan nykyisin lähes koko lauhkean ja subtrooppisen ilmaston alueella. Eri kauralajikkeet pärjäävät vähemmällä lämmöllä ja kestävät sadetta paremmin kuin muut viljakasvit, joten ne ovat tärkeitä paikoissa, joissa kesät ovat viileitä ja sateisia. Onpa kauraa kasvatettu onnistuneesti Islannissakin. Kaura voidaan kylvää joko syksyllä, jolloin se voidaan korjata myöhään kesällä, tai keväällä, jolloin se korjataan aikaisin syksyllä. Suomen ilmastossa on mahdollista ainoastaan kauran kevätkylvö. Rikkakasvit eivät yleensä juuri häiritse kauran kasvua, sillä se tukahduttaa ne nopean kasvutapansa ansiosta. Kaura kuluttaa maaperästä paljon typpeä. Suomen nykyinen kauralajikkeisto on jyvän kuoren väriltä keltaista tai vaaleaa, mutta aikaisemmin maatiaiskaurojen kuori oli tummaa, joko ruskeaa tai mustaa.

Speltti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Speltti (Triticum spelta) on vanha vehnälle sukua oleva vilja, joka tunnetaan myös nimellä alkuvehnä.

Speltin sato on tunnetumpia viljoja niukempi, mutta se menestyy myös karuissa kasvuoloissa ja on siksi ollut aikanaan hyvin suosittu viljelykasvi. Speltti on ihmiskunnan vanhimpia viljeltyjä viljoja: varhaisimmat todisteet speltin käytöstä löytyvät noin 9000 vuoden takaa. Pitkän hiljaiselon jälkeen speltin viljely on viime vuosina yleistynyt huomattavasti ja speltti on herättänyt kiinnostusta etenkin luomuviljelijöissä.

Speltistä on olemassa sekä syys- että kevätlajikkeita. Viljely onnistuu parhaiten eteläisimmillä viljelyvyöhykkeillä; talvehtimisen kanssa saattaa olla ongelmia. Suomessa toimii Suomen spelttiyhdistys, joka julkaisee myös speltin viljelyopasta.

Hamppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karjanhoito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maanviljely/Karjanhoito

Metsänhoito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maanviljely/Metsänhoito