Psykologia/Koulukunnat ja suuntaukset

Kohteesta Wikikirjasto
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Psykoanalyysi[muokkaa]

Psykoanalyysin isä on Sigmund Freud (1856-1939), joka loi yksinään kokonaisen koulukunnan. Freud oli alun perin lääkäri, joka hoiti mm. neurooseja. Hän perusti vuonna 1896 yksityisvastaanoton ja samoihin aikoihin hän aloitti myös julkaisutoimintansa. Freudilla oli tapana joutua huonoihin väleihin työkavereidensa kanssa. Alussa hän teki yhteistyötä Josef Breuerin kanssa, mutta heidän välinsä katkesivat 1905, koska Breuerilla oli erilainen käsitys ihmisen seksuaalisuudesta kuin Freudilla. Myöhemmin Freud teki läheistä yhteistyötä Jungin kanssa, mutta myös heidän välinsä katkesivat.

Yksi merkittävimmistä tapahtumista Freudin uralla oli vuonna 1896 pidetty luento, jossa hän käsitteli lasten seksuaalisuutta. Luento aiheutti tuolloin aikamoisen skandaalin, mutta siitä huolimatta psykoanalyysi löi itsensä läpi 1900-luvun alussa. Psykoanalyysista tuli muoti-ilmiö, joka levisi romaaneihin ja näytelmiin.

Psykoanalyysi eroaa suhteellisuusteoriasta ja muistakin luonnontieteistä siinä, että psykoanalyysi ei voi saavuttaa lopullista ja ehdottoman varmaa tietoa. Siinä suhteessa se asettuu vastapooliksi luonnontieteille, jotka meidän aikanamme edustavat pikkuporvarillista ideologista filosofiaa.

Psykiatrian piirissä on suhteellisen tavallista, että potilasta voidaan hoitaa useaa erilaista lähestymistapaa käyttäen. Joskus kuitenkin vain yksi tapa osoittautuu muita selvästi paremmaksi. Psykoanalyysin kohdalla on oltu muita teorioita toiveikkaampia ja yritetty soveltaa sitä väkisin sellaisissa tilanteissa, missä sen teoriassa pitäisi toimia mutta käytännössä tuloksia ei saada.

Freudin hoitomenetelmäksi muodostui vapaa assosiaatio. Potilas makasi sohvalla eikä nähnyt terapeuttiaan, joka oli sohvan päässä kuuntelemassa. Potilas kertoili vapaasti asioista, jotka juolahtivat hänen mieleensä. Terapeutti vain kuunteli, ja hän puuttui keskustelun kulkuun vain silloin, kun huomasi, että potilas ei halunnut kertoa jostakin asiasta.

Freudin mukaan psyykkisistä sairauksista paraneminen oli mahdollista vain silloin, kun potilas tulee tietoiseksi pahoista muistoistaan. Freud käytti menetelmänään vapaata assosiaatiota. Potilaalle kiusalliset asiat eivät kuitenkaan tahtoneet tulla mieleen, koska potilaan alitajunta puolusti häntä pitämällä ikävät muistot itsellään. Freud halusi kuitenkin päästä tuon muurin läpi, minkä vuoksi terapiassa ollut potilas saattoi terapian aikana huutaa ja itkeä, koska alitajunnan murtaminen ei ollut helppoa eikä nopeaa.

Vapaissa assosiaatiotilanteissa potilaat kertoivat usein lapsuudenaikaisista seksuaalista ongelmistaan. Tästä Freud teki johtopäätöksen, jonka mukaan seksuaalisuus on ihmisen perusvietti, joka aiheuttaa ihmiselle ongelmia. Näiden havaintojen pohjalta Freud kehitteli mm. Oidipus- ja Elektra-kompleksit, joiden mukaan lapsi kokee 5-6-vuotisena vetoa vastakkaista sukupuolta olevaan vanhempaansa. Tämän seurauksena hän alkaa kilpailla samaa sukupuolta olevan vanhempansa kanssa. Kyseessä on sikäli ongelmallinen tilanne, että tunne on kielletty, koska lapsen täytyy rakastaa sekä isäänsä että äitiänsä.

On pantava merkille myös, että psykoanalyysi ei ole Freudin yksin kehittämä, vaan hänellä oli laaja piiri ihmisiä, joiden kanssa hän kävi keskusteluja läpi. Usein psykoanalyysista keskusteltaessa jumiudutaan kokonaan Freudiin ja hänen ajatteluunsa ja myöhempiä vaikuttajia kuten Anna Freudia, Adleria, Kleinia, Frommia ja Lacania ei juurikaan oteta huomioon. Uusia psykodynaamisia näkemyksiä ovat egopsykologia ja objektisuhteiden psykologia. Kuuluisaa psykologia Erik H. Eriksonia voidaan pitää egopsykoanalyytikkona. Margaret Mahlerin varhaislapsuuden vuorovaikutus- ja kiintymyssuhteiden teoriaa pidetään vakiintuneena esimerkkinä objektisuhdeteorioista. Nykypäivänä psykoanalyysi on yhdistymässä neurotieteiden kanssa. Neuropsykoanalyysin kärkinimi on tällä hetkellä Fred M. Levin.

Behaviorismi[muokkaa]

J.B Watson, Skinner Behaviorismi nousi oppimisen tutkimuksen valtasuuntaukseksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Sen keskeisempänä ajatuksena oli tutkia oppimista luonnontieteellisen puolueettomuuden näkökulmasta. Ihmisen ja eläinten käyttäytymisen katsottiin olevan samankaltaista, osiin pilkottavissa olevaa. Oppimisen perusperiaate on muotoiltu behaviorismissa ärsyke-reaktio -kytkennäksi, jota säädellään vahvistamisella. Teoreettisena tavoitteena on käyttäytymisen kontrollointi ja ennustaminen. Oppijoiden tietoisuutta, tunteita yms. ei oteta huomioon. Oppimisessa korostuu oppijan ulkoinen säätely. "Helppona" ja opettajan työn kannalta johdonmukaisena mallina se on levinnyt laajaan käyttöön ilman suurempia kyseenalaistamisia.

Kognitiivinen psykologia[muokkaa]

Kognitiivisen psykologian teoreettinen lähestymistapa korostaa käsitystä ihmisestä tietojen prosessoijana. Suuntauksen juuret ovat yhtä lailla tietojenkäsittelyssä kuin psykologiassa: se tutkii sekä ihmisten että koneiden älyä.

Lapsi muodostaa oppimisprosessissa havaintojensa perusteella jäsentyneitä toiminta- tai tietokokonaisuuksia eli skeemoja. Skeemat kehittyvät akkomodaation ja assimilaation välityksellä. Assimilaatiolla tarkoitetaan tilannetta, jossa vanhaan skeemaan "sulautetaan" uutta informaatiota. Akkomodaatiossa vanhaa skeema hylätään kokonaan ja korvataan uudella...

Analyyttinen psykologia[muokkaa]

Carl Gustav Jung (1875-1961) oli sveitsiläinen psykiatri, joka kehitti mittavien assosiaatiokokeiden pohjalta teorian komplekseista tiedostamattomassa, ja lopulta oman psykologisen koulukunnan: analyyttisen psykologian ja siihen perustuvan terapian. Freud mielellään omi Jungin tutkimustulokset ja teorioita kompleksin rakenteesta, vaikkakin omalla tavalla (kompleksit Freudille ainoastaan negatiivisia). Jung ei hyväksynyt Freudin seksuaaliteoriaa, vaan väitti, että tiedostamattomassamme on paljon muitakin vaikuttavia energioita, kuten pelkkä kiinnostus. Jungin näkemyksen mukaan psyykkeessämme on kaikille yhteisiä kuvia tai motiiveja, joita hän kutsui arkkityypeiksi, tai aiemmin dominanteiksi. Nämä ovat psyykkisia hahmotusraameja, käsiteodotuksia vastaten biologisia fyysisiä viettejä ja vaistoja, joita joka yksilö joutuu elämässään täyttämään/antamaan vastauksen. Arkkityypit näkyvät mm. uskonnoissa, myyteissä, saduissa ja unissa, yleensä ihmisen kulttuuri-ilmentymissä. Hänellä on myös käsite individuaatioprosessi, joka tarkoittaa lyhyesti sanottuna itseksi tulemista. Se sisältää sekä kollektiivisten, arkkityyppisten elämänvaiheiden läpikäymisen, kuten itsenäistyminen, elämänmahdollisuuden turvaaminen (esim. ammatti, asunto), vastaus parinmuodostamisviettiin, keski-iän arvojenmuutos, ja yksilöllisten kehitysvaiheiden täyttäminen ja omien henkilökohtaisten mahdollisuuksien esiintuominen. Tämän individuaation kehitysprosessin kuluessa ihminen löytää sekä oman tietoisen että tiedostamattomansa osa-alueet ja äärirajat. Individuaatioprosessi koskee koko elämänkaarta, ja Jung näki että meillä on muitakin elämänvaiheita kuin lapsuudessa ja komplekseja, positiivisia ja negatiivisia, rakentuu koko elämän aikana.

Minän käsite tarkoittaa Jungin psykologiassa tietoisen persoonallisuuden keskipistettä, joka hallitsee psykofyysistä kokonaisuutta. Se on tiedostetun ydin. Tietoinen Minä ja mielen tiedostamattomat kerrokset ovat usein ristiriidassa keskenään. Minään vaikuttaa tiedostamaton, joka antaa, kokonaisuuden vuoksi, vastapainon liian yksipuoliselle Minälle. Näitä vastapainoja ilmentää arkkityypit, jotka eri symbolein ilmentävät luonnollisen kokonaisuuden tarvetta. Eritoten individuaation kollektiivisissa kehitysaskelissa ovat m.m. varjo, persoona, anima ja animus. Varjo on periaatteessa Minän tietoisen vastakkaisten valinnasta johtuva kehittymätön toinen puoli, sekä negatiivinen että positiivinen. Persoona on yksilön kompromissi tietoisen Minän ja vallitsevat ulkomaailman välillä (esimerkiksi vaatteet, meikkaus; papin alba). Anima on miehessä ilmenevä feminiinisyys ja feminiinisen kuva, ja animus naisessa esiintyvä maskuliininen ja kuva maskuliinisesta.

Jungilaisessa terapiassa pyritään löytää uusi yhteys ja tasapaino tietoisen Minän ja tiedostamattoman välille. Sekä psyykkinen vaiva että individuaation kehitysaskel tarvitsee uutta perspektiiviä elämän kokonaisuuteen. Usein elämän kehitysvaiheisiin kuuluu psyykkinen vaiva, sairaus tai muu muuttuja, joka on airut muutosprossin tarpeellisuuteen. Kun elämä on jostain syystä tullut liian yksipuoliseksi ja jumiutunut, esimerkiksi vähempiarvoisina pidetyt kehittämättömät persoonallisuuden osat tai pelätyt pimeät puolet, saattavat olla avain uuteen eheyteen. Individuaatioprosessin avulla tiedostamattomasta voidaan löytää paljon joka auttaa ihmistä ymmärtämään itseään. Niiden tuominen tietoisuuteen vahvistaa Minää ja yksilö toimii eheämpänä ja paremmassa yksilöllisessä suhteessa näkemäänsä ajankohtaiseen ulkomaailmaan.

Analyyttisesta psykologiasta (C.G.Jung) löytyy netissä varsin usein hyvinkin puolinaista ja ennakkoluuloistakin tietoa, jopa "yliopistollisiltakin" sivuilta. Tämä johtuu paljolti siitä että Jung ei laatinut mitään keskitettyä oppia, ja hänen teoriansa ovat löydettävissä osasina hänen laajasta kirjallisesta tuotannostaan. Kootut teokset käsittää 19 nidettä. Parhaimpia johdantoteoksia lienee C.G. Jung et al. Man and his Symbols, 1964 (suomennos "Symbolit", Otava, 1991: vaatii korjauksen ks. kirja-arvio Mistä mielikuvat tulevat, www.ehnberg.net/lars)