Suomen kieli/Äänteet

Kohteesta Wikikirjasto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen aakkoset[muokkaa]

Kirjoitetun suomen kieli aakkosiksi ovat vakiintuneet seuraavat aakkosjärjestyksessä luetteloidut latinalaisen kirjaimiston kirjaimet:

A, B, C, D, E, F, G, H, I, J, K, L, M, N, O, P, Q, R, S, T, U, V, W, X, Y, Z, Å, Ä, Ö.

Aakkoset vastaavat suomen kielessä suhteellisen hyvin kukin tiettyä puhutun kielen äännettä. Aakkostosta kuitenkin puuttuu kirjainmerkki kotoperäisissä sanoissa esiintyvälle ŋ-äänteelle Kirjoituksessa yksi ŋ-äänne korvataan yleensä n-kirjaimella ja kaksi peräkkäistä (geminaatta) ng-kirjainyhdistelmällä (vrt. [keŋkæ] : [keŋŋæt]). Kirjaimille B, C, F, G, Q, W, X, Å ja Z ei ole vastaavaa kotoperäistä äännettä puhutussa kielessä, vaan kirjaimet esiintyvät ainoastaan vierasperäisissä sanoissa ja (joidenkin osalta) niiden tarkoite vaihtelee. Lainasanoissa esiintyvät oikeinkirjoituksen mukaiset suhuäänteiden merkit (Ž ja [[w:š|š) eivät kuulu aakkosiin. Ne aakkostetaan kuin s ja z.

Pitkät ja lyhyet vokaalit[muokkaa]

Vokaalit voivat esiintyä lyhyinä ja pitkinä (pitkät merkitään kahdella kirjaimella). Lisäksi ne voivat vokaalisoinnun rajoissa muodostaa diftongeja (samaan tavuun kuuluvat kaksi peräkkäistä vokaalia) tai ns. vokaaliyhtymiä (kaksi peräkkäistä vokaalia, joiden välissä on tavunraja).

Suomen kielessä on suhteellisen laaja vokaalisto:

  • 5 etuvokaalia
    • labiaaliset (pyöreät) puolisuppea ö ja suppea y
    • illabiaaliset suppea i, puolisuppea e ja väljä ä
  • 3 takavokaalia
    • labiaaliset puolisuppea o ja suppea u
    • illabiaalinen väljä a.

Vokaalisointu (vokaaliharmonia)[muokkaa]

Suomen kielen vokaaliharmonia

Suomen kielessä vallitsee vokaalien ns. velaariharmonia (etu- ja takavokaalien kesken): omaperäisissä sanoissa voi saman sanan sisällä olla vain joko taka- (a, o, u) tai etuvokaaleja (ä, ö, y); e ja i ovat neutraaleja eli voivat esiintyä myös yhdessä takavokaalien kanssa. Tämä merkitsee, että taivutuspäätteistä ja johtimista on oltava taka- ja etuvokaaliset variantit: kala-ssa – kylä-ssä, levo-ttom-uus – työ-ttöm-yys. Vokaalisointu toimii siis osaltaan, sananpainon ohella, sananrajan selventäjänä.

Vokaalisointu ei vaikuta yhdyssanojen osien välillä (kesäloma, yöjalka). Samoin sen ulkopuolella ovat jotkin johtimen ja yhdyssanan osan rajalla häilyvät ainekset: tällainen, laihanläntä.

Pitkät ja lyhyet konsonantit[muokkaa]

Konsonanttijärjestelmä on siis varsin suppea. Vierasperäisissä sanoissa esiintyvät lisäksi konsonantit b, d (kaikissa asemissa), g, f ja š.

Konsonantit voivat esiintyä sekä lyhyinä konsonantteina eli yksittäiskonsonantteina että pitkinä konsonantteina eli kaksoiskonsonantteina (esimerkiksi kato ja katto tarkoittavat aivan eri asioita). Osa voi esiintyä pitkinä vain marginaalisesti. I-loppuista diftongia, jota ei seuraa muu konsonantti, voi seurata pitkä j, mutta se voi myös ääntyä lyhyenä tai jäädä kokonaan ääntymättä. Sama koskee v:tä u-loppuisen diftongin jäljessä, kun tätä diftongia ei seuraa muu konsonantti. Tällaiset epämääräiset j:t ja v:t merkitään yhdellä kirjaimella silloin, kun kyseessä ei ole heikkoasteinen muoto, jota vastaavissa vahva-asteisissa muodoissa on diftongin jälkeen k. Sana, joka ääntyy [heiastaa], [heijastaa] tai [heijjastaa], kirjoitetaan heijastaa, ei heiastaa, koska sanan missään muodossa ei:tä ei seuraa k, mutta sana, joka ääntyy [kaiun], [kaijun] tai [kaijjun], kirjoitetaan kaiun, ei kaijun, koska sanalla on astevaihtelun takia muotoja, joissa ai-diftongia seuraa k (esim. kaiku, kaikua).


-- Diftongit --

Diftongi (pariääntiö eli kaksoisääntiö) on kahden samaan tavuun kuuluvan vokaalin yhtymä. Äännettäessä se muuttaa väriään siten, että loppuosa on erilainen kuin alkuosa. Diftongi voi olla nouseva, jolloin paino on jälkimmäisellä vokaalilla, tai laskeva, jolloin paino on ensimmäisellä vokaalilla. Diftongi voi myös olla suppeneva, jolloin jälkimmäinen vokaali on edeltävää suppeampi, tai väljenevä, jolloin jälkimmäinen vokaali on edeltävää väljempi.


- Suomessa on 18 diftongia: ai, ei, oi, ui, yi, äi, öi, au, eu, iu, ou, äy, öy, uo, yö, iy, ey ja ie.

- Suomessa kuitenkin kuuuluu äännettävän (puhekieli mukaan lukien) 32 vokaaliparia, joista ovat 14 vokaaliyhtymiä (alla) ja 18 diftongia (yllä).

- 32 vokaaliparia: ai, ao, au, ae, ei, eo, eu, ey, ea, eä, oi, ou, oe, oa, ui, uo, ue, ua, äi, äy, äe, öi, öy, io, iu, iy, ie, iä, iö, yi, yö ja yä

- Puhekielessä saatetaan käyttää ä-kirjainta ö- ja e-kirjainten sijaan sanoissa, joissa on y- tai i-kirjain. Esimerkiksi "syö" --> "syä" tai "kieli" --> "kiäli"

- Kirjoittaessa, ja muodollisissa tilanteissa myös suullisesti, tulee tietenkin käyttää aina kirjakielen muotoja.

Esimerkkejä diftongeista:


1. AI --- kaivo, vaimo, raita, paita, vain

2. AO --- jaos, jaokset, paon, paossa (pako), tao (käskymuoto verbistä "takoa")

3. AU --- auta, lautta, pauna, rauta, kaulin, auto, taulu, sauna, vauva, lauta

4. AE --- hae, haemme, tae, jae, rae, laen (laen päällä.."

5. EI --- hei, vei, seinä, leipä, eilen

6. EO --- teos, seos, teoksen, seoksessa, geologia

7. EU --- neuvos, keula, seula, teurastamo, reuna, seura, peura, euro

8. EY --- kehkeytyä, leyhytellä ---> http://www.helsinki.fi/puhetieteet/projektit/Finnish_Phonetics/diftongit.htm

9. EA --- lukea, kokea, hokea, sokea, hakea, makea, teatteri, suomea

10. EÄ --- lähteä, mäkeä, väkeä, käkeä, päteä

11. OI --- koittaa, loinen, soittaa, koivu, poika, toinen, samoin, voi, oikea

12. OU --- koulu, Oulu, joulu, noutaa, soutaa, outo

13. OE --- koe, koettaa, takoen, joessa, Joensuu

14. OA --- sakkoa, lakkoa, katkoa, tappoa, happoa, koala, sanoa

15. UI --- luistella, luistaa, muisto, jokisuisto, kuiva, uida, suihku, puisto, muikku, kuinka, kuitti

16. UO --- luo, luona, muona, huohottaa, huoneet, vuodet, kuosi, suohon, juomaan, tuolla

17. UE --- luen, puet, tuemme, katuen, sattuen, survoen

18. UA --- katua, latua, satua, sattua, hattua, koulua

19. ÄI --- äiti, säikkyä, läike, päin, säilyke, näin, häissä, väite, väittää

20. ÄY --- näyttää, näytös, näyttely, käytös, käyttö, täytetty, räjäyttäminen, käykö

21. ÄE --- näettekö, säe, mäessä

22. ÖI --- töissä, vöiden, öitä

23. ÖY --- löyly, köyhä, nöyrä, löytää, pöytä, köysi

24. IO --- alkio, lapio, Siuntio, kioski, hiominen, pioneeri

25. IU --- kiulu, viulu, siunaus, tiukka, kiusaus, kiuas

26. IY --- siistiytyä

27. IE --- kielto, kielo, kielellä, noukkiessaan, vietellä, hieman, vielä, tiellä, pienet, hienoissa, miehisyys

28. IÄ --- iäkäs, mätiä (mäti), märkiä, lehtiä, ehtiä, elehtiä

29. IÖ --- lähiö, sikiö, Enontekiö

30. YI --- syitä, lyhyitä, hymyillä, kevyitä, hyisessä

31. ÖY --- nyörä, pyöritellä, nyökätä, hyökkäys, yö, työllistää

32. YÄ --- kääntyä, estyä, pestyä, lyötyä, tehtyä, säästyä, käytettyä, väännettyä


Tavuttaminen

Kainuu: Kai - nuu.

Aura: Au - ra.

Heinola: Hei - no - la.

Eurooppa: Eu - roop - pa.

Päivi: Päi - vi.

Kyösti: Kyös - ti.

Väinö: Väi - nö.

soittaa: soit - taa.

Konsonantit[muokkaa]

Konsonantin tuottamisen aikana ääntöväylässä on äänihuulten, kielen, hampaiden tai huulten muodostama este. Konsonantit voidaan määritellä negatiivisesti äänteiksi, jotka eivät ole vokaaleja; niitä äännettäessä ilmavirta siis EI pääse jatkuvasti ja esteettä suun keskeltä ulos kuten vokaaleissa.

Klusiilit k,p,t jne[muokkaa]

Klusiili on äänne, joka syntyy, kun ilmavirta ensin pysäytetään ääntöväylässä ja sitten annetaan sen purkautua äkillisesti.

Suomen kielessä klusiileja ovat bilabiaaliklusiili /p/, alveolaariklusiilit /t/ ja /d/, velaariklusiili /k/ ja glottaaliklusiili. Lisäksi lainattuina muista kielistä suomessa esiintyy sekä bilabiaaliklusiili /b/ että velaariklusiili /ɡ/. Muitakin klusiileja on olemassa.

Klusiilit voivat olla soinnillisia tai soinnittomia. Soinnittomia klusiileja ovat [k], [t] ja [p]. Niitä vastaavat soinnilliset klusiilit ovat [b], [d] ja [ɡ].

loppukirjain -e[muokkaa]

Sanan paino[muokkaa]

Suomessa sanan pääpaino on poikkeuksetta ensimmäisellä tavulla. Erityisen leimallista suomen kielelle on, että (pää)painollisuus on täysin riippumaton tavun tai äänteen kestosta: sekä lyhyitä että pitkiä äänteitä voi esiintyä sekä painollisissa että painottomissa tavuissa. Puheessa voimakkain paino voi osua muillekin tavuille (esim. "hetkiNEN"), mutta tällöin on kyse lausumapainosta. Lauseyhteydessä lyhyet sanat voivat jäädä painottomiksikin, kuten monesti on-sana. Pääpainon lisäksi vähintään nelitavuisissa sanoissa voi olla sivupaino.

Emil Setälä määritteli sivupainon vuonna 1930 näin:

Sivupaino esiintyy pääpainon ohella useampi- kuin kolmitavuisissa sanoissa kolmannella tai neljännellä tavulla ja sen jälkeen edelleen joka toisella tavulla (paitsi viimeisellä). Neljännellä (6:nnella, 8:lla jne.) tavulla on sivupaino yleensä vain viisi- ja useampitavuisissa sanoissa, jos sanan kolmas tavu on lyhyt.

Yhdyssanoissa sivupainolla on tärkeä merkitys sanarajojen osoittamisessa.

Astevaihtelu[muokkaa]

Suomen kielessä astevaihtelu ei enää ole pelkästään fonologinen (äänne-ehtoinen) ilmiö, koska alkuperäiset tavujen avoimuus- ja umpinaisuussuhteet ovat muuttuneet. Esim. kotiin-sanassa toinen tavu on nykyään umpinainen, mutta alkuaan muoto on kuulunut kotihin, ja siksi t on yhä vahvassa asteessa; sanassa hake on kaksois-k:n heikko aste (vrt. esim. monikkomuoto hakkeet), koska sanan lopussa on alkuaan ollut konsonantti (se kuuluu yhä ns. sananrajakahdennuksena).

Lisäksi monet uudemmat sanat kuten lainasanat (auto : auton), nimet (Heta : Hetan), deskriptiivi- ja slangisanat (mökä : mökän) ovat astevaihtelun ulkopuolella – näin varsinkin yksinäisklusiilien osalta, geminaattaklusiilien astevaihtelua voi näissäkin ryhmissä esiintyä (hitti : hitit).

Astevaihtelu ei kuitenkaan ole täysin morfologinenkaan, siten, että tietyssä muodossa olisi aina vahva, tietyssä heikko aste. Ns. supistumanomineilla ja -verbeillä tavataan ns. käänteistä eli vahvistuvaa astevaihtelua: perusmuodossa on heikko aste (lammas, maata), useimmissa taivutusmuodoissa vahva aste (lampaat, makaan).

Kantasuomen astevaihtelu on alun alkaen ollut säännöllistä konsonantin lyhenemistä tai heikkenemistä:

  • pp → pp (lyhytalkuinen geminaatta, ns. puolipitkä äänne)
  • kk → kk
  • tt → tt
  • p → β (w, kaksihuulinen hankausäänne)
  • t → θ (englannin th:n tapainen äänne)
  • k → γ ("vuotavan" g:n tapainen hankausäänne)

Murteet[muokkaa]

Suomen kielessä on puhujamäärän pienuuteen nähden paljon murteittaista vaihtelua. Monet murrerajat ovat ikivanhoja, itse asiassa vanhempia kuin "suomen kielen" käsite. Ennen keskiaikaa ei ollut suomen kieltä nykyisessä mielessä vaan joukko itämerensuomalaisia heimomurteita, joista Ruotsin rajan sisäpuolelle jääneet alettiin vähitellen lukea suomen kieleen kuuluviksi. Suomen yleiskieli nykyisessä muodossaan ei perustu mihinkään murteeseen sellaisenaan vaan syntyi tietoisten kompromissiratkaisujen tuloksena 1800-luvun kuluessa.

Perinteisessä muodossaan murteita ei enää juuri puhuta, ja usein näkee väitettävän, että murteet olisivat kokonaan katoamassa. Jotkin murrepiirteet ovat kuitenkin säilyneet sitkeästi monilla puhujilla; voi sanoa, että perinteisten murteiden sijasta on yhä olemassa ns. aluepuhekieliä. Viime vuosikymmeninä monet suomalaiset ovat kiinnostuneet kotimurteensa elvyttämisestä.

Suomen murteet jaetaan perinteisesti kahteen ryhmään: länsimurteet ja itämurteet. Näiden tyypillisimpiä eroja ovat esimerkiksi t:n heikon asteen edustus (so. kirjakielen d:n paikalla on lännessä usein r tai l, idässä yleensä kato tai sen paikalle kehittynyt siirtymä-äänne), pitkien väljien vokaalien diftongiutuminen eli "veäntäminen" useimmissa itämurteissa (moa 'maa', peä 'pää') sekä monet tunnetut sanastoerot (lännessä vihta, idässä vasta; tuima on lännessä 'väkevä, pistävä', idässä 'suolaton, mauton') jne.

Länsimurteet[muokkaa]

Länsimurteisiin kuuluvia lounaismurteita sekä niiden ja hämäläismurteiden väliin jääviä ns. lounaisia välimurteita puhutaan Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa. Lounaismurteiden arvioidaan eriytyneen sisämaan hämäläismurteista ensimmäisellä vuosituhannella. Hämäläismurteita puhutaan suurimmassa osassa historiallista Hämeen maakuntaa. Eteläpohjalaisia murteita puhutaan Etelä-Pohjanmaalla, keski- ja pohjoispohjalaisia murteita Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla. Peräpohjalaisia murteita puhutaan Lapissa. Myös Tornionjokilaaksossa puhuttava meänkieli voidaan historiallisesta näkökulmasta lukea peräpohjalaisiin murteisiin; sen on niistä erottanut vasta vuoden 1809 valtakunnanraja. Samoin kveenin kieli, jota puhutaan Pohjois-Norjan Ruijassa, on peräpohjalainen murre.

Länsimurteista "puhtaimmin" läntistä perua ovat lounais- ja hämäläismurteet. Pohjalais- ja peräpohjalaismurteissa on itäisiä piirteitä sitä enemmän, mitä pohjoisemmaksi mennään, ja jotkut tutkijat ovatkin ehdottaneet itä-länsi-jaon tilalle suomen murteiden jakoa itäisiin, läntisiin ja pohjoisiin.

Itämurteet[muokkaa]

Suomen kielen itämurteisiin luetaan savolais- ja kaakkoismurteet. Useimpien tutkijoiden mukaan nämä molemmat ryhmät polveutuvat ns. muinaiskarjalasta, eli ne ovat alun perin olleet läheisempää sukua karjalan kielelle kuin suomen länsimurteille.

Savolaismurteiden alue on suomen päämurreryhmistä maantieteellisesti laajin, sillä savolaiset kaskiviljelijät ovat – usein vasta keskiajalla tai sen jälkeenkin – levittäytyneet muiden murteiden alueisiin kuuluneille mutta harvemmin asutuille seuduille. Savolaismurteita puhutaankin paitsi Savossa myös Pohjois-Karjalassa, Päijänteen itäpuolisessa osassa Päijät-Hämettä, Keski-Suomessa, Kainuussa, Koillismaalla sekä Pohjanmaalle työntyvässä ns. savolaiskiilassa Keuruun ja Evijärven seuduilla. Lisäksi ns. metsäsuomalaisten murre, jota puhuttiin Ruotsissa Värmlandissa ja lähiseuduilla Norjan puolella jopa 1900-luvulle saakka, oli savolaista perua.

Kaakkoismurteisiin luetaan ne suomalaismurteet, joita puhutaan tai puhuttiin Etelä-Karjalassa, Karjalan kannaksella sekä 1600-luvulta lähtien Inkerissä (Pietarin ympäristössä Venäjällä). (Sellaista nimitystä kuin "karjalan murre" ei siis suomen murteiden tutkimuksessa käytetä.) Raja-Karjalan ja Laatokan koillispuolen alueiden murteet eivät kuulu suomeen vaan karjalan kieleen, vaikka varsinkin lähialueilla ovat täysin suomenkielisen ymmärrettävissä.