Suomen kieli/Suomen kieli käyttöön/Inhimillisyys aistittavana
Aliarvostettu tiedemies ahersi synkässä laboratoriossaan. Hänen pitkä lääkärintakkinsa oli tahriintunut, vaatteet haisivat hielle ja sekaisen tukan valtaaman pään kasvoilla oli parransänki.
Professori Hemmo Hakunen, hylätty ja aliarvostettu mies, joka oli lukuisista opiskelupaikoistaan huolimatta saanut potkut vielä lukuisemmista tiedeyhteisöistä, kiinnitti tinansulattimellaan johtoja kiinni huippuelektroniikan muistilevyihin hänen silmissään palaessa kunnianhimon hehku. Pian hänelle ei naurettaisi. Pian häntä ei halveksittaisi.
Hemmo Hakunen oli päättänyt rakentaa jotakin, joka loisi puuttuvan yhteyden eläinten ja ihmisten välille. Puhekyvyn. Hemmo oli haastatellut kymmentä koehenkilöä kysymällä heiltä lukuisista sanoista ja niiden merkityksestä. Kysymykset oli esitetty haastateltavien ollessa kytkettynä aivokäyriä laskeviin johtoihin. Heimo Hakunen oli tallentanut aivokäyrät ja vertaili niitä esitettyjen sanojen kanssa.
Hemmon laitteen, Kääntäjän, toiminta perustui sanojen tulkkaukseen ajatuksiksi ja käsityksiksi sekä toisinpäin. Hän oli varma asiasta, että eläimet eivät ymmärtäneet puhetta, vaan tiesi vain muutaman sanan merkityksen. Kuten että isännän sanoessa istu, pitää painaa takapuoli maahan, maate, pitää asettua lattialle pitkin pituuttaan tai tassu, niin pitää ojentaa käpälä omistajalle. Eläinten aivoihin ei kuitenkaan mahtunut niin monen sanan merkitys, kuin kokonaisten lauseiden, joten tarvittiin jokin laite, joka kääntää sanat käsityksiksi ja ajatukset sanoiksi. Hemmo oli tallentanut Kääntäjän sanoihin paitsi aivokäyrät, myös tietoja sanojen käsitteistä. Kuten miltä asiat kuulostavat, haisevat, näyttävät, ynnä muuta sellaista.
Heimo Hakunen laittoi lopulta laitteen mustamuoviseen pakettiinsa, joka muistutti aivan tavallista kasettinauhuria. Hakunen katsoi lopputulosta innokas ilme kasvoillaan kohottaen laitteen korkealle yläpuolelleen.
-Lopultakin! hän huusi. -Se on valmis!
Hemmo pudotti käsivarrellaan kaikki pöydällä lojuvat rojut lattialle saadakseen tilaa tuskin neliötuumaa vievää laitettaan varten. Sitten hän painui sänkyynsä koisimaan, joiden likaiset rääsyt olivat olevinaan lakanoita.
Pian minun ei pidä nukkua tällaisessa, Hemmo ajatteli. Pian saan ihan oikean sängyn, jossa on puhtaat lakanat!
Aamuaurinko nousi nopeasti. Hemmo Hakunen ei tuhlannut aikaansa edes mustaan aineeseen, jota hänen kämppäkaverinsa kutsuivat aamukahviksi, vaan marssi suoraan patenttitoimistoon.
Patenttitoimiston virkailija, keski-ikäinen, hienoon pukuun pukeutunut mies, katsoi vuoroin rääsyistä Hemmo Hakusta ja hänen nauhuria muistuttavaa laitettaan.
-Ja miksi te tätä kutsuittekaan? mies kysyi kärsivän näköisenä.
-Kääntäjäksi. Se tulkkaa eläinten ajatukset ihmisten kielelle ja ihmisten puheen eläintenkin ymmärrettäviksi käsitteiksi.
-Hyvä herra, tämä on patenttitoimisto, eikä mikään fantasiakerhon kokous. Mutta älkää pahastuko, ette ole ensimmäinen, joka tarjoaa täällä ihmelaitteita. Viime viikollakin täällä oli mies, joka väitti taskulaskintaan henkilökohtaiseksi aikakoneeksi.
Ihmiset toimistossa rupesivat nauramaan. Hemmo Hakunen ei nauranut.
-Hyvä on, Hemmo aloitti vihaansa pidätellen. -Minä näytän teille, että tämä toimii.
-Oletteko te edes testanneet konettanne?
-En, mutta saatte olla mukana, kun se tapahtuu.
Pitkän suostuttelun jälkeen Hemmo sai miehen käyttämään osan virka-ajastaan hänen kokeiluihinsa. Iltapäivällä miehet saapuivat Hemmon kämpille.
-Keijo! Hemmo huudahti. -Tuo se kapinen hurttasi tänne!
-No mihin sä sitä?
-Tuo tänne se nyt vain!
Keijo toi berhandilaisensa, Rentun, huoneeseen. Suuri koira ei tuntunut pitävän Riku Alsströmiksi esittäytyvästä patenttivirkailijasta.
Hemmo Hakunen irrotti laitteestaan pyöreän osan ja asetti sekä sen että varsinaisen "Kääntäjän" koiran pantaan, vastakkaisille puolille otuksen kaulaa myöten. Hemmo selosti, että nämä kaksi laitetta olivat koko ajan yhteydessä toisiinsa radioaalloin, joiden välityksellä Kääntäjä lähettäisi viestin hermoja pitkin aivoihin.
Keijo tivasi koko ajan, että ei kai hänen parhaalle ystävälle, nimittäin koiralle, sattuisi mitään.
Hemmo rauhoitteli Keijoa sanomalla, että koe on vaaraton, ja kytki Kääntäjän päälle.
Laitteeseen syttyi ensin punainen, sitten vihreä valo.
-No niin..., Hemmo aloitti. -Renttu, ymmärrätkö puhettani?
Koira tuntui oivaltavan jotain, se ymmärsi mitä Hemmo tarkoitti, ja kääntyi katsomaan tähän.
-Totta kai minä ymmärrän! ääni Kääntäjän kaiuttimesta sanoi. -En kai minä nyt mikään pöllö ole!
Hemmo ja muut seurueesta olivat pyörtyä häkellyksestä. Ainoastaan Riku Alsström tuntui epäluuloiselta.
-Nyt maistuisi ruo--
-En olisi uskonut, ellen olisi itse nähnyt, Keijo keskeytti Rentun ajatuksen juoksun.
-Mikset sinä typerä mies tajua, että minulla on nälkä? ääni kaiuttimessa jatkui.
-Ajatteleeko se muka noin? Keijo hämmästeli.
-Ei sanasta sanaan, sillä eihän eläimet tunne sanoja, Hemmo Hakunen vastasi. -Mutta kääntäjä etsii sen ajatuksille ja tunnetilalle lähtien vastaavan lauseen ja päästää sen kaiuttimesta.
-Minä en kyllä usko tuota, Riku pisti väliin.
-Ai usko mitä?
-No sitä, että tuo karvainen otus muka pystyisi kommunikoimaan kanssamme sanoin tuon laitteen avulla.
-Aika itsepäinen mies tuo hienohelma, turhautunut Renttu "sanoi".
-Renttu! Keijo sanoi.
-No on se. Kuinka olet päästänyt tuollaisen reviirillemme?
-Nyt minulle riittää! Riku sanoi noustessaan sohvalta.
-Odottakaa toki! Hemmo sanoi hädissään.
-Parempi kun menet! Häivy!
-Rakki, turpa kiinni! Riku huusi.
-Nyt minä kyllä puren! Renttu "sanoi" juuri syöksyessään muristen Rikun kimppuun.
Riku kiljui suoraa huutoa, kun Keijo ja Hemmo kiskoivat koiraa hänen kimpustaan yhteisvoimin. Lopulta otus poistui kyllästyneenä.
-Mies oli virtsata niille sijoilleen, Renttu totesi matkalla.
-Tuo koira se ei vaan osaa lopettaa, Keijo sanoi ihmeissään.
-Älä sitä syytä, Hemmo totesi auttaessaan Rikua ylös lattialta. -Ne ovat sen ajatuksia ja tunteita. Niitä on vaikea hallita. Etenkin eläinten. Oletteko kunnossa.
-Saatte olla tyytyväinen, kun en vaadi korvauksia! Riku huusi. -En tiedä miten osasitte ajoittaa vuorosananne ja koiran hyökkäyksen oikein, mutta yksi on selvää: tuo otus ei puhunut!
-Olette oikeassa, se ajatteli, mutta--
-Älkää luulko, että uskon tuon! Hyvästi!
-Odottakaa, herra Alsström! Jos todella olette noin epäluuloinen, saatte valita seuraavan koehenkilön itse.
Riku Alsström mutisi jotain itsekseen hetken ja sanoi sitten:
-Hyvä on, suostun. Mennään autolleni, kerron siellä, mihin menemme testaamaan "Kääntäjäänne".
Pian Riku Alsström oli käyttänyt Hemmo Hakusta lukuisilla kenneleillä, eläinlääkäreillä ja eläimiä omistavilla ihmisilä. Joka kerta Hemmon asentaessa Kääntäjän elukan kaulalle, laitteen kaiuttimesta pulppusi sanoja lukuisilla erilaisilla persoonallisuuksilla elukasta riippuen.
Miehet kävivät läpi vielä hevostallit ja pari sirkusta, ja sitten Alsström sanoi:
-Tiedättekö... alan pikkuhiljaa uskoa laitteenne toimivuuteen. Antakaa Kääntäjä.
-Mitä te sillä? Hemmo kysyi ojentaessaan konetta.
-Tekniikan asiantuntijat saavat tutkia sen. Jos siitä löydetään radiopuhelin, jonka välityksellä sanat ovat tulleet, teidät tullaan muistamaan huijarina, joka yritti tienata rahaa "tieteenkurssin kääntävällä laitteella". Ja jos laite on kunnossa, siitä kopioidaan uusia versioita lopullista koetta varten.
-Ja se on?
-Saatte nähdä.
Muutamaa tuntia myöhemmin miehillä oli kassillinen Kääntäjiä, sillä tutkinta oli varmistanut, ettei ylimääräisiä lähettimiä ollut.
Riku Alsström ajoi heidät lähimmälle susienkasvatusaitaukselle, jossa he sopivat eläimille vaarattoman kokeen. Susilauma nukutettiin ja niiden jokaisen kaulaan asennettiin pannat ja Kääntäjät. Aitauksen puihin ja pusikoihin, sekä tietysti susien pantoihin, asennettiin mikrokameroita ja mikrofoneja.
Pian lauma alkoi herätä.
-Ohhoh... Kylläpä osasi ramaista..., yksi susi tuumi.
-Hetkinen, sinähän... puhut? toinen aprikoi.
-Niin taidan...
-Kuulkaa... huomaatteko te ympäristössä jotakin... erilaista?
-Jaa, enpä tai--. Tai hetkinen, kyllä!
-Niin, nuo puut... Ne ovat puita... Emme ole ennen ottaneet sitä huomioon, emmekä tienneet sitä, olemme vain eläneet niiden keskellä...
-Ja nuo pensaat... ja ruoho!
Tämän kokeen jälkeen Hemmo Hakunen ja Riku Alsström päättivät kokeilla kääntäjää ihmisten välillä. Mitään hallituksen palkkaamia kääntäjiä ei tarvita, jos neuvottelijat voivat keskustella ajatuksillaan. Riitti kun toisen kääntäjän sanat muutti toiselle kielelle.
Vasten odotuksia kaikki tuntui menevän pieleen. Suomen ja Venäjän välinen talvi- ja jatkosota oli vaarassa uusiutua, kun hallituksen neuvottelijat ajattelivat vanhoja kaunoja ja tunteet nousivat pintaan.
Moisen kriisin jälkeen Suomen hallitus kielsi kaikki Hemmo Hakusen suunnittelemat Kääntäjät ja kaikkia olemaan mainitsematta niitä enää koskaan.
Virallisesti Kääntäjä unohdettiin. Mutta eläimet eivät unohtaneet. Ajan myötä ne kyllä unohtaisivat Kääntäjän avulla saamansa tiedot, kuten että mänty on mänty ja ettei sammal ole ruohoa. Mutta Kääntäjää kokemuksena ne eivät unohtaisi koskaan. Ne olivat nähneet ympäristön uudenlaisena. Ne olivat kokeneet inhimillisyyden.