Uskonnottomuus/Humanismi

Wikikirjastosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Humanismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sekulaari humanismi on nimitys uskonnottomalle humanismille.[1] Kansainvälisen humanistisen ja eettisen liiton IHEU:n määritelmän mukaan ”humanismi on kansanvaltainen siveellinen elämänkäsitys, joka väittää, että ihmisillä on oikeus ja velvollisuus antaa merkitys ja muoto omalle elämälleen. Se pyrkii nykyistä inhimillisempään yhteiskuntaan inhimillisten ja muiden luonnollisten arvojen sekä inhimillisten kykyjen kuten järjen ja vapaan tutkimuksen avulla. Se ei ole jumalauskoinen, eikä se hyväksy yliluonnollista todellisuuskäsitystä.”[2]

Yleisessä merkityksessä humanismi on ihmisyyteen perustuva elämänkäsitys.[3] Humanismiksi alettiin 1800-luvun lopulla kutsua keskiajan ja uuden ajan taitteessa syntynyttä, antiikin sivistysihanteeseen perustuvaa, inhimillisyyttä korostava suuntausta. Antiikkiin pohjautuvaa humanismia on kutsuttu klassiseksi humanismiksi.[4] Humanisti tarkoittaa humanismin kannattajaa tai inhimillisten tutkimusalojen eli humanististen tieteiden tutkijaa tai opiskelijaa.[3] Humanisti-sana on humanismi-sanaa vanhempi. Latinan humanista tarkoitti 1400-luvun lopulla antiikin kirjallisuuden opettajaa.[5]

1800-luvulla Britanniassa uskonnottomuus levisi yhteiskunnassa ja järjestäytyi. Uskonnottomien yhdistykset kutsuivat itseään vapaa-ajattelijoiden, sekularistien tai rationalistien yhdistyksiksi. Sanaa humanismi alettiin käyttää 1900-luvulla enenevässä määrin.[6]

» Filosofisen mietiskelyn varhaisimmista ajoista lähtien syvälliset ja terävä-älyiset ajattelijat niin idässä kuin lännessä ovat esittäneet yksinkertaisen väitteen, että inhimillisen elämän pääasiallinen tarkoitus on työskennellä ihmisen onnen hyväksi tässä maailmassa ja luonnon rajojen sisällä, joka luonto on hänen kotinsa. Tämä tässä luonnollisessa todellisuudessa tarjolla olevien yltäkylläisten aineellisten, kulttuurillisten ja henkisten antimien nauttimisen, kehittämisen ja kaikkien ulottuville saattamisen elämänkäsitys on johtopäätöksissään syvällinen mutta helppo ymmärtää ja arkijärkeä vastaava. Tämä ihmiskeskeinen elämisen oppi on saanut historian pitkien ajanjaksojen aikana suhteellisen vähän huomiota. Sillä on aikojen kuluessa ollut monta nimeä, mutta minun uskoakseni se on elämänkäsitys, jolle kaikkein täsmällisin nimitys on humanismi. »
(Corliss Lamont, The Philosophy of Humanism, kuudes tarkistettu ja laajennettu painos 1985, s. 3.)

Humanistista uskontoarvostelua edustaa bangladeshilaisen kirjailijan Taslima Nasrinin lausunto intialaiselle Statesman-sanomalehdelle:

» Näkemykseni tästä asiasta on selkeä ja ehdoton. Pidän vanhanaikaisina Koraania, Vedoja, Raamattua ja kaikkia uskonnollisia tekstejä, jotka määräävät niiden seuraajien elämää. Olemme ohittaneet sen sosiohistoriallisen ympäristön, jossa nämä kirjoitettiin ja siksi niiden näkemysten ei tule ohjata meitä. Kysymys tarkistuksesta, perinpohjaisesta tai muunlaisesta ei ole asiaan kuuluva. Meidän on ylitettävä nämä muinaiset kirjoitukset, mikäli haluamme edistyä. Vastataksemme henkisiin tarpeisiimme, tulkoon humanismista uusi elämänkatsomuksemme.” »

Lausunto nosti uskonnollista vihamielisyyttä Bangladeshissa. Nasrin joutui islamilaisen fatwan uhriksi romaanillaan Häpeä. Siinä kuvataan hinduperhettä, jonka kimppuun muslimit käyvät Ayodhyanin moskeijan hävityksen jälkeen[7]

Keskinäisen riippuvuuden julistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskinäisen riippuvuuden julistus: Uusi maailmanetiikka (Malline:K-en) on IHEU:n kymmenennen Humanistisen maailmankongressin lopuksi vuonna 1988 hyväksytty julistus. Buffalossa New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa järjestetyssä kokouksessa oli tuhatkunta osallistujaa eri puolilta maailmaa.[8]

Julistuksen pyrkimys on olla hyväksymättä ihmisen tekojen ja toiminnan eettisen arvon perustaksi mitään vähäisempää kuin niiden merkitys koko ihmiskunnan hyvinvoinnin kannalta. Julistus tähtää siihen, että ihminen katsoo olevansa ensiksi koko ihmiskunnan jäsen ja vastuullinen sille ja vasta sen jälkeen jäsen pienemmissä ryhmissä kuten valtioissa. Näiden yksiköiden arvo ja merkitys voidaan suhteellistaa koko ihmiskunnan hyvää vasten. Julistus on tarkoitettu jokaiselle ihmiselle mahdolliseksi noudattaa omassa jokapäiväisessä elämässään.[8]

Julistus on kymmenen tutkijan luomus. Nämä suosittelijat ovat Mario Bunge, Bonnie Bullough, Vern Bullough, Jose Delgado, Herbert Hauptman, Paul Kurtz, Gerald Larue, Jean-Claude Pecker, Max Rood ja Svetozar Stojanovic.[8]

Keskinäisen riippuvuuden julistus liittyy samaan jatkumoon kansainvälisen aatteellisen humanismin linjanvedossa kuin Humanistinen manifesti (1933), Humanistinen manifesti II (1973) ja Sekulaarihumanistinen julistus (1980). Nekin ovat muodoltaan yksityisten humanistiliikkeen vaikuttajien suosituksia tai vetoomuksia.[8]

Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julistus jakautuu esipuheen lisäksi neljään lukuun. Ne ovat Maailmanlaajuisen moraalisen yhteisymmärryksen tarve, Ihmisoikeudet, Ihmisvelvollisuudet ja Maailmanyhteisön etiikka.[8]

Maailmanlaajuisen moraalisen yhteisymmärryksen tarve[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen luku on arvio ihmiskunnan tilanteesta. Se päättyy johtopäätökseen: ”On polttava tarve kehittää uusia poliittisia, taloudellisia, kulttuurisia ja yhteisöllisiä laitoksia, jotka tekevät maapallon eri osien rauhanomaisen rinnakkaiselon ja yhteistyön mahdolliseksi. Ennen kuin tämä on kuitenkaan mahdollista täysin saavuttaa, on olennaista, että me pääsemme aitoon maailmanlaajuiseen eettiseen yhteisymmärrykseen, joka tunnustaa vastuumme ja velvollisuutemme maailmanyhteisöä kohtaan.”[8]

Ihmisoikeudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen luku toistaa YK:n Ihmisoikeuksien julistuksen keskeisen sisällön.[8]

1) Kaikki ihmiset ovat syntyneet tasa-arvoisiksi (oikeudellinen yhdenvertaisuus).

2) Heillä on oikeutensa ja vapautensa sukupuoleen, rotuun, kieleen, uskontoon, poliittisiin näkemyksiin, vakaumukseen, kansalliseen tai yhteisölliseen alkuperään, omaisuuteen tai syntytaustaansa katsomatta.

3) Oikeus henkilökohtaiseen turvallisuuteen ja itsepuolustukseen.

4) Perustava oikeus henkilökohtaiseen vapauteen. Tämä sisältää (a) vapauden tahdonvastaisesta palvelusta tai orjuudesta, (b) vapauden vainosta, (c) ajatuksen ja omantunnon vapauden, (d) puhe- ja ilmaisuvapauden ja (e) siveellisen vapauden arvojensa ilmaisemiseen ja elämäntapansa noudattamiseen, niin pitkälle kuin se ei häiritse toisia tai estä heitä harjoittamasta oikeuksiaan.

5) Oikeus yksityisyyteen, joka merkitsee sitä, että toisten oikeuksia tulee kunnioittaa seuraavat seikat huomioon ottaen: (a) luottamuksellisuus, (b) oman ruumiinsa hallinta, (c) seksuaalinen mieltymys ja suuntautuminen, (d) elämäntapa, (e) lisääntymisen vapaus, (f) syntyvyyden säännöstely, (g) omaan harkintaan perustuva terveydenhoito ja (h) oikeus kuolla arvokkaasti.

6) Oikeus älylliseen ja sivistykselliseen vapauteen, johon sisältyy: (a) vapaus saada tietoja ja harjoittaa tutkimusta, (b) oikeus asianmukaiseen kasvatukseen, (c) oikeus sivistykselliseen itsensä kehittämiseen ja (d) oikeus julkaista ja ilmaista näkemyksensä.

7) Oikeus asianmukaiseen terveydenhoitoon.

8) Vapaus puutteesta, joka tarkoittaa sitä, että yhteiskunnan pitäisi taata (a) oikeus työhön, (b) perustarpeiden tyydyttäminen silloin, kun yksilö ei kykene huolehtimaan itsestään, (c) vanhustenhoito, (d) vammaisten hoito, (e) oikeus kohtuulliseen vapaa-aikaan ja rentoutumiseen.

9) Taloudellinen vapaus, johon sisältyy (a) omistusoikeus, (b) oikeus järjestäytyä ja (c) suoja väärinkäytöksiltä.

10) Moraalinen tasa-arvo, joka tarkoittaa tasavertaisia mahdollisuuksia ja tasavertaista osallistumista.

11) Yhtäläinen Laki|lain suoja, joka on olennainen vapaassa yhteiskunnassa: (a) oikeus rehelliseen oikeudenkäyntiin, (b) oikeus suojaan mielivaltaiselta vangitsemiselta tai epätavalliselta rangaistukselta, (c) oikeus inhimilliseen kohteluun.

12) Oikeus osallistua Demokratia|kansanvaltaisesti hallintoon, joka sisältää täydet kansalaisoikeudet: (a) äänioikeuden, (b) laillisen oikeuden oppositioon, (c) kokoontumis- ja yhdistymisvapauden ja (d) oikeuden uskonnolliseen uskoon tai uskomatta olemiseen.

13) Oikeus avioliittoon ja perheeseen: (a) oikeuden avioitua tai asua avoliitossa, (b) eroamisoikeuden, (c) oikeuden perhesuunnitteluun, (d) oikeuden synnyttää ja kasvattaa lapsia ja (e) oikeuden asianmukaiseen lastenhoitoon.

14) Lasten oikeus suojaan väärinkäytöltä ja ruumiilliselta pahoinpitelyltä tai kulttuuriselta riistolta.

Ihmisvelvollisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmas luku korostaa yksilöiden vastuuta muille ihmisille. Se päättyy seuraavasti:[8]

» Viimeinen mutta ei vähäisin on tarve tunnustaa, että jokaisella meistä on velvollisuuksia maailmanyhteisöä kohtaan, sillä jokainen meistä on a) ihmislajin jäsen, b) planeetan nimeltä Maa asukas ja c) aito osa maailmanyhteisöä.

Olisi sopivaa, että maailman jokaisen kansakunnan ja alueen kansalaiset lisäisivät seuraavan vakuutuksen uskollisuuden lupauksiinsa:

Minä vakuutan uskollisuutta maailmanyhteisölle, jonka osia me kaikki olemme.

Minä tunnustan, että kaikki henkilöt ovat tasa-arvoisia arvossa ja arvokkuudessa.

Minä puolustan ihmisoikeuksia ja vaalin ihmisen vapautta.

Minä lupaan kunnioittaa ja suojella maailmanlaajuista luonnontaloutta itsemme ja vielä syntymättömien sukupolvien hyväksi. »

Maailmanyhteisön etiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neljäs luku alkaa sen käsityksen ilmaisemisella, että aatteellisella humanismilla voi olla merkittävä osuus autettaessa muodostamaan todellinen maailmanyhteisö. Sen jälkeen tulee joukko ehdotuksia. Ensimmäinen on maailmanlaajuisen siveellisen tietoisuuden kehittäminen keskinäisestä riippuvuudestamme ja halu pehmentää aikojen kuluessa kovettuneita asenteita, jotka estävät yhteisymmäryksen. Toinen päättyy: ”Olemme kasvotusten yhteisen haasteen kanssa kehittää tieteellistä kasvatusta maapallon laajuudessa ja arvostelevan järjen ja ymmärryksen arvostamista keinona ratkaista ihmisen ongelmat ja lisätä ihmisen hyvinvointia.” Muut ehdotukset korostavat maailmanlaajuisten kansanvaltaisten laitosten tarvetta kaikkien ihmisten suojaksi, kehitysyhteistyötä, uutta maailman talousjärjestelmää, poliittisen kansanvallan yleispätevää arvoa, ihmisten kansainvälistä kanssakäymistä ja luonnonsuojelua.[8]

Suomen humanistiliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisten humanistien järjestönä toimii Suomen humanistiliitto. Humanistiliitto haluaa edistää vapaata keskustelua ja todellisuus- ja arvokäsitysten pohdintaa. Liitto pyrkii tuomaan keskustelussa esiin uskontokuntiin sitoutumattomien kannan sekä edistämään vakaumusten tasa-arvoa ja humanistisia juhlatapoja.[9]

Suomen humanistiliitto on Kansainvälisen humanistisen ja eettisen liiton jäsen.[10] Suomen humanistiyhdistys perustettiin Helsingissä 1968. Liitoksi järjestö muuttui 1987. Järjestö julkaisee neljästi vuodessa Humanisti-lehteä.[9]

Humanistiliitto järjestää vuosittain Humanismin päivät. Päivät käsittelevät ajankohtaisia aiheita humanistisen elämänkäsityksen näkökulmasta. Liitolla on paikallisyhdistyksiä, jotka järjestävät muun muassa keskustelutilaisuuksia. Humanistiliitto esittää yhteiskunnallisia kannanottoja ja pyrkii vaikuttamaan lainsäädäntöön yhteiskuntaa ja uskontoa koskevissa kysymyksissä.[11]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etenkin Helsingin seudulla muutamat ihmisen itsenäisen ajattelun arvoa nostamaan pyrkivät henkilöt kokivat tarvetta etsiä ystävikseen toisia samoin ajattelevia. Ensin 1950-luvulla syntyi pieniä keskusteluryhmiä, joihin kuului vanhemman polven Vapaa-ajattelijain liitto|vapaa-ajattelijoita sekä aatteellisiin järjestöihin kuulumattomia ihmisiä, etenkin nuoria juristeja, lääkäreitä ja luonnontutkijoita. Puheiden perusteella pienryhmät saivat tietoa toisistaan. 1960-luvun alussa alettiin kokoontua vakinaisemmin pohtimaan humanismin ongelmia. Innoittajana oli ennen kaikkea Väinö Voipio, jossain määrin myös Yrjö Kallinen. Tapaamispaikkana oli Vanhan ylioppilastalon Karhu-kabinetti, jossa pidettiin alustuksia sovituista aiheista.[12]

Ryhmä otti kantaa pakolliseen uskonnonopetukseen kouluissa kirjoittaen asian muutostarpeesta eduskunnalle osoitetun vetoomuksen. Ryhmän ulkopuolelta hankittiin allekirjoittajiksi viitisenkymmentä tunnettua henkilöä. Allekirjoittajiin kuuluivat muun muassa Göran von Bonsdorff, Antti Eskola, Jorma Etto, Urpo Harva, Pertti Hemánus, Yrjö Kallinen, Yrjö Koivukari, Sven Krohn, Kari Lagerspetz, Timo K. Mukka, Kullervo Rainio, Paavo Rintala, Arvo Salo ja Klaus Vala.[7]

Muutamat aktiivit olivat yhteydessä IHEU:n päämajaan ja neuvottelivat vakinaisen yhdistyksen perustamisesta. Ohjeita saatiin myös 1956 Norjaan perustetulta Human-Etisk Förbundilta.[12] Suomen humanistiyhdistys perustettiin 28.4.1968 Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa yli sadan henkilön läsnäollessa.[12]

Säännöissä toiminnan tarkoitukseksi määriteltiin kulttuuripoliittisen ja yleisten yhteiskunnallisten kysymysten ratkaiseminen humanistisen asennoitumisen pohjalta. Yhdistyksen piti lisäksi edistää ihmiskunnan yhteisetuja sekä suojella ajatuksen vapautta ja yksilön loukkaamattomuutta antamatta etusijaa millekään poliittiselle puolueelle tai uskontokunnalle tai suosimatta mitään autoritaarista aatetta. Pian rekisteröimisen jälkeen yhdistys hyväksyttiin ulkojäseneksi Kansainväliseen humanistiseen ja eettiseen liittoon.[12]

1970-luvun lopulle saakka yhdistyksen toiminta rajoittui muutamiin pääkaupungissa vuosittain järjestettyihin keskustelutilaisuuksiin ja monistettujen kirjeiden lähettämiseen. Jäsenmäärä ei noussut edes neljäänkymmeneen. Yhdistys suomensi vuonna 1973 julkistetun Humanistinen manifesti II:n mutta ei saanut levitettyä yleisten tiedotusvälineiden kautta sisältöä laajempaan tietoisuuteen.[12]

Tilanne alkoi muuttua vuodesta 1982 lähtien osaksi uuden puheenjohtajan Jussi Pikkusaaren toiminnan ansiosta. Yhdistyksen johtokunta alkoi järjestää vuosittain kaikille avoimia Humanismin päiviä, joille hankittiin aiheiden alustajiksi niihin perehtyneitä henkilöitä. Vuonna 1985 jäseniä oli 94 ja kaksi vuotta myöhemmin 163.[12]

Vuonna 1987 Suomen Humanistiyhdistys muuttui Helsingin humanistiyhdistykseksi, ja yhdessä muutaman muun paikallistason humanistiyhdistyksen kanssa yhdistykset perustivat Suomen humanistiliiton. Liiton puheenjohtajina ovat toimineet muun muassa Jussi Pikkusaari (1982–1992) ja Pekka Elo (vuodesta 1999).[13]

Periaateohjelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Humanistiliiton periaateohjelmassa todetaan, että jokaisella on oikeus ajatuksenvapauteen. Humanistiliitto vaatii avointa keskustelua ja perusteltua päätöksentekoa yhteiskunnassa. Se haluaa edistää arvovalloista vapaata ajattelua ja uskonnoista riippumatonta etiikkaa. Liiton mielestä tutkimukseen perustuva käsitys todellisuudesta ja siihen pohjautuva humanistinen aate voi antaa ihmiselle mahdollisuuden omavastuiseen elämään.[10]

Pyrkimys tietoon ja valistukseen ovat liiton mukaan sen toiminnan keskeisiä tavoitteita. Ihminen ja luonto muodostavat kokonaisuuden. Kaikkeuden toiminnan selvittämisessä tiede tarjoaa parhaat menettelytavat.[10]

Moraali on ihmisen oma luomus, joka syntyy ja kehittyy yksilön ja yhteisön keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Jokainen yksilö on vastuussa toiminnastaan itselleen ja muille. Ihminen voi muodostaa siveytensä järkiperäisesti ja jaetusta kokemuksesta oppien.[10]

Jokaiselle on taattava yhtäläiset ihmisoikeudet ja tasa-arvoiset elämisen edellytykset. Ihmisen ja luonnon säilyminen vaatii luonnonvarojen kulutuksen ja ympäristön kuormituksen vähentämistä. Humanistiliitto haluaa toimia kykyjensä mukaan rauhan palauttamiseksi ja ylläpitämiseksi kaikkialla maailmassa.[10]

Valtion tulee suhtautua tasapuolisesti erilaisiin uskontoihin ja muihin elämänkäsityksiin. Julkisen vallan on oltava niiden suhteen puolueeton. Mitään uskontoa tai muuta aatteellista käsitystä ei saa asettaa erityisasemaan suhteessa valtioon. Kirkon ja valtion ero on toteutettava täysin.[10]

Julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Humanistiliiton lehti Humanisti on ilmestynyt vuodesta 1990. Vuosina 1990–1991 päätoimittajana oli Jussi Pikkusaari, 1992–1997 Pekka Elo ja vuodesta 1998 Toivo Salonen. Muihin liiton julkaisuihin kuuluvat muun muassa kirjat Humanistin juhlat (1996), keskustelukirja Humanistin maailman etiikka ja artikkelikokoelma Kansanhumanismin ABC (1998).[7]

Humanistiset kunniamaininnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Järjestö on luovuttanut Humanismin päivillä humanistisen kunniamaininnan humanistisen elämänkatsomuksen toteuttamisesta. Palkinnon saajia ovat:

  • Heikki Ylikangas 1994, teoksesta Tie Tampereelle[14]
  • Karl Augustson 1995, kansalaisrohkeudesta[14]
  • Helena Allahwerdi 1996, maailmankansalaisen kypsyyskokeesta[14]
  • Eino Huotari 1997, toiminnasta Prometheus-leirin tuki ry:ssä[14]
  • K. J. Lång 1998, postuumisti vankeinhoidon uudistajalle[7]
  • Anneli Aurejärvi-Karjalainen 1999, toiminnasta omaehtoisen perhekulttuurin hyväksi teoksella Perheen omat juhlat[15]
  • Erkki Tuomioja 2002, toiminnasta ulkoministerinä[16]
  • Helena Ranta 2006, työstä ihmisoikeuksien hyväksi ja erityisesti ihmisoikeusrikosten tunnetuksi tekemiseksi maailman eri kriisialueilla[17]
  • Jacob Söderman[18]
  • Anto Leikola 2008[19]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Harva, Urpo: Inhimillinen ihminen Homo humanus: Humanistisia tarkasteluja. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1983. ISBN 951-0-11715-3.
  • Pikkusaari, Jussi: Humanistit tavoittelevat uutta etiikkaa ihmiskunnalle: Raportti X humanistisesta maailmankongressista. Vapaa ajattelija 6/1988. Uudelleenjulkaisu teoksessa Kansanhumanismin ABC, 1998.
  • Vaismaa, Aaro (toim.): Kansanhumanismin ABC: Suomalaisen humanistiliikkeen sanomaa ja historiaa kolmelta vuosikymmeneltä. Helsinki: Suomen humanistiliitto, 1998. ISBN 951-97679-2-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ”Koska humanismi-käsitettä käytetään laajasti – – monet aatteellisen humanismin kannattajat ovat halunneet täsmentää omaa humanismiaan sopivalla etuliitteellä. Puhutaan sekulaarista, naturalistisista ja tieteellisestä humanismista.” Saari, Kari: Sekulaarihumanismin maailmankuva. Teoksessa Elo, Pekka & Simola, Hannu (toim.): Arvot, hyveet ja tieto: Elämänkatsomustiedon opetuksen 10-vuotisjuhlakirja. Julkaisija: FETO, Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat ry. Helsinki: Painatuskeskus, 1995. ISBN 951-37-1741-0.
  2. ”Humanism is a democratic and ethical life stance, which affirms that human beings have the right and responsibility to give meaning and shape to their own lives. It stands for the building of a more humane society through an ethic based on human and other natural values in the spirit of reason and free inquiry through human capabilities. It is not theistic, and it does not accept supernatural views of reality.” IHEU, Meksiko 1996. Suomennos: Hartikainen, Erkki: Posthumanismi. Vapaa ajattelija, 1/2004 Vuosikerta=. Artikkelin verkkoversio Viitattu 3.7.2008.
  3. 3,0 3,1 ihmisyyteen perustuva maailmankatsomus; vars. keski- ja uuden ajan taitteessa esiintynyt kulttuurivirtaus.
    Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
    1 antiikin sivistysihanteeseen perustuva keskiajan lopulla syntynyt inhimillisyyttä korostava suuntaus 2 elämänkatsomus, jossa keskipisteenä on ihminen (ei Jumala).
    Nurmi, Timo: Gummeruksen suuri suomen kielen sanakirja. 3. tarkistettu ja päivitetty painos. Helsinki: Gummerus, 2004. ISBN 951-20-6541-X.
  4. Harva 1983, s. 28.
  5. Harva 1983, s. 17.
  6. Norman 2004, s. 13.
  7. 7,0 7,1 7,2 7,3 Kansanhumanismin ABC, 1998.
  8. 8,0 8,1 8,2 8,3 8,4 8,5 8,6 8,7 8,8 Pikkusaari 1988.
  9. 9,0 9,1 Humanistiliitto Suomen humanistiliitto. Viitattu 30.3.2009.
  10. 10,0 10,1 10,2 10,3 10,4 10,5 Periaateohjelma Suomen humanistiliitto. Viitattu 30.3.2009.
  11. Toiminta pähkinänkuoressa Suomen humanistiliitto. Viitattu 30.3.2009.
  12. 12,0 12,1 12,2 12,3 12,4 12,5 Taarna, Jorma: Aatteellisen humanismin historiaa Suomessa. Humanisti 4/1992. Julkaistu uudelleen teoksessa Vaismaa, Aaro (toim.): Kansanhumanismin ABC: Suomalaisen humanistiliikkeen sanomaa ja historiaa kolmelta vuosikymmeneltä, s. 59–62. Helsinki: Suomen humanistiliitto, 1998. ISBN 951-97679-2-4.
  13. Historia Suomen humanistiliitto. Viitattu 30.3.2009.
  14. 14,0 14,1 14,2 14,3 Oodi nuoruudelle 1998, s. 59.
  15. Humanistiliitto antoi tunnustuksen perhekulttuurin tukemisesta Helsingin sanomat. 1.11.2000. Viitattu 8.2.2010.
  16. Eranti, Veikko: Protu ratsaa: Humanismin päivät 26.–27.10.2002 Protu. 6/2001. Prometheus-leirin tuki ry. Viitattu 8.2.2010.
  17. Somerpuro, Veikko: Vuoden humanistinen kunniamaininta professori Helena Rannalle marraskuu 2006. Helsingin yliopisto, Lääketieteellinen tiedekunta. Viitattu 8.2.2010.
  18. Jacob Söderman – CV Viitattu 8.2.2010.
  19. Niemelä, Jussi K.: Anto Leikola: Mitä Darvin sanoi ihmisestä Humanisti. 4/2006. Suomen humanistiliitto. Viitattu 8.2.2010.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aurejärvi-Karjalainen, Anneli: Perheen omat juhlat: Siviiliseremoniat häistä hautajaisiin. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23761-2.
  • Elo, Pekka & Väyrynen, Gun & Saarinen-Elo, Minna (toim.): Humanistin juhlat. Helsinki: Suomen humanistiliitto, 1996. ISBN 951-97679-0-8.
  • Elo, Pekka & Hulkki, Erkki & Kaila, Eero (toim.): Kaikki virtaa: Elämänkatsomustiedon perusta ja tulevaisuus. Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat ry:n 2006 vuosikirja. Helsinki: Opetushallitus: Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat ry: Suomen humanistiliitto, 2006. ISBN 952-13-2946-7.
  • Elo, Pekka & Väyrynen, Gun (toim.): Humanistin maailman etiikka. Helsinki: Suomen humanistiliitto, 1997. ISBN 952-90-7464-6.
  • Humanisti. Helsinki: Suomen humanistiliitto, 1989–. ISSN 0787-5428.
  • Kurtz, Paul (toim.): Humanistimanifestit I ja II. (Humanist manifestos I and II, 1933, 1973.) Suomeksi toimittanut ja kääntänyt Kimmo Sundström. Helsinki: Vapaa-ajattelijain liitto, 1986.
  • Kurtz, Paul: Sekulaarihumanistinen julistus. (A secular humanist declaration, 1980.) Luonnostellut Paul Kurtz ja allekirjoittanut 58 huomattavaa tutkijaa ja kirjoittajaa. Suomeksi toimittanut ja kääntänyt Kimmo Sundström. Helsinki: Vapaa-ajattelijain liitto, 1986.
  • Saari, Kari: Sekulaarihumanismin maailmankuva. Teoksessa Elo, Pekka & Simola, Hannu (toim.): Arvot, hyveet ja tieto: Elämänkatsomustiedon opetuksen 10-vuotisjuhlakirja. Opetus & kasvatus -sarja. Julkaisija: FETO, Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat ry. Helsinki: Painatuskeskus, 1995. ISBN 951-37-1741-0.
  • Smoker, Barbara: Humanismi. (Humanism, 1973.) Kääntänyt Kimmo Sundström. Helsinki: Kustannus Oy Vapaa Ajattelija Ab, 1986.
  • Vaismaa, Aaro (toim.): Kansanhumanismin ABC: Suomalaisen humanistiliikkeen sanomaa ja historiaa kolmelta vuosikymmeneltä. Helsinki: Suomen humanistiliitto, 1998. ISBN 951-97679-2-4.

Englanniksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lamont, Corliss: The Philosophy of Humanism. 8. laitos (1. laitos 1949). Amherst, New York: Humanist Press, 1997. ISBN 0-931779-07-3. Worldcat.
  • Norman, Richard: On Humanism. London: Routledge, 2004. ISBN 0-415-30523-3.
  • Vaughn, Lewis & Dacey, Austin: The case for humanism: An introduction. Lanham, Madison: Rowman & Littlefield, 2003. ISBN 0742513920.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]