Wikijunior Muinaiset kulttuurit/Rooman valtakunta/Bysantti

Ajanjakso: 395 – 1453 jälkeen ajanlaskun alun

Bysantti eli Itä-Rooman valtakunta oli roomalaisen kulttuurin suora jälkeläinen, jonka alueella roomalainen kulttuuri jatkoi kehitystään seuraavat tuhat vuotta. Vaikka länsieurooppalaiset käyttivät Bysantti nimitystä korostaakseen alueen kreikkalaisuutta, asukkaat pitivät itseään roomalaisina loppuun asti. Hallinnon kieli tosin vaihtui 600-luvulla latinasta enemmistön puhumaan kreikkaan.

Alkujaan koko Välimeren itärannikkoa hallinnut Itä-Rooma, menetti 600-luvulla arabeille Välimeren etelä- ja kaakkoisrannikon. Sille jäivät vain Anatolia (nyky-Turkki) ja Balkan, mutta se säilyi silti Välimeren suurvaltana 1100-luvulle saakka.

Historia

Itä-Rooma syntyi, kun keisari Diolectianus jakoi valtakunnan kahtia ja loi järjestelmän, jossa oli kaksi keisaria, vaikka valtakunta myöhemmin yhdistettiinkin yhden keisarin alle. Konstantinus Suuri teki Bysantista pääkaupunkinsa 324 ja muutti nimen Konstantinopoliksi.

Valtakunta jakautui lopullisesti, kun keisari Theodosius jakoi valtakunnan poikiensa kesken 395. Germaanien liikkeet johtivat Länsi-Rooman nopeaan heikkenemiseen ja vähittäiseen häviämiseen. Leo I (vallassa 457–474) oli ensimmäinen keisari, joka ei perinteiseen tapaan saanut kruunuaan kenraalilta, vaan Konstantinopolin Patriarkalta.

Justinianus I (527–565) taisteli Persiaa, gootteja ja vandaaleja vastaan, ja valtasi germaaneilta takaisin alueita italiasta, Pohjois-Afrikan rannikosta ja Espanjasta. Voittojen takana olivat hänen sotapäällikkönsä, joista kuuluisin oli Belisarius. Justinianuksen aikana Rooman lait myös koottiin ja kirjoitettiin Corpus iuris civilis -lakikokoelmaksi.

Justianus riitaantui juutalaisten, pakanoiden ja kristillisten lahkojen kanssa. Kristillinen kulttuuri alkoi saada jalansijaa, mutta vanhalla kreikkalais-roomalaisellakin oli kannattajansa. Keisarilla oli suuria rakennusprojekteja, joista tunnetuin oli Hagia Sofia. Justianuksen seuraajat eivät kuitenkaan pystyneet pitämään hänen valtakunnastaan kiinni, vaan menettivät Italian ja Pohjois-Afrikan sekä Syyria-Palestiinan alueen.

Herakleiosten hallitsijasuku (610–711) nousi valtaan syrjäyttääkseen tyrannina pidetyn hallitsijan. Bysantti-sassanidien sota (610–628) kulutti molempia valtakuntia ja teki ne liian heikoiksi vastustaakseen arabeja, jotka valloittivat kaikki kiistakapuloina olleet alueet 636 mennessä. Herakleiosten aikana kreikasta tuli Bysantin hallintokieli. Hallitsijasuku kannatti sovittelevaa uskontopolitiikkaa, joka ei miellyttänyt kaikkia.

Arabit lähettivät ryöstelijöitä Anatoliaan ja piirittivät Konstantinopolia 674–678. Toistuvat ryöstöretket Anatoliaan pakottivat luomaan läänitysjärjestelmän, jossa maata luvattiin palkkioksi sotapalveluksesta. Väestönsiirrot Balkanilta tekivät kuitenkin tietä alueelle saapuville slaaveille. Nämä kuitenkin tunnustivat Bysantin keisarin.

700-luvulla syntyi kuvainraasto (ikonoklasia), joka tarkoittaa sitä, että Leo III (717–741) kielsi ikonit ja niiden palvonnan. Monia hienoja taideteoksia tuhottiin, mikä johti kapinointiin. Valtaistuimelle nousi ensikertaa nainen keisarinna Irene (797–802) ja koska lännessä katsottiin Rooman keisarin tittelin jääneen vapaaksi, paavi kruunasi keisariksi germaaneihin kuuluneen frankkien johtajan Kaarle Suuren vuonna 800. Keisarinnan johdolla 787 pidetyssä seitsemännessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Nikaiassa päätettiin, että ikoneja saa kunnioittaa, mutta ei palvoa. Ikonikysymyksestä kiisteltiin Itä-Roomassa vielä seuraavien keisarien aikaan, mikä oli omiaan edistämään idän ja lännen kirkon välistä eroa.

Makedonialainen hallitsijasuku (867–1056) aikaan Bysantti valloitti takaisin Balkania slaaveilta ja Etelä-Italian. Voittoisten sotien ja hyvin hoidetun talouden ansiosta valtio oli sotilaallisesti vahva ja pääkaupunki Konstantinopoli loistelias kulttuurin ja vallan keskipiste. Roomalaiset eivät kuitenkaan onnistuneet estämään arabien valloitusta Sisiliassa 902. Toisaalta he voittivat Damiettan taistelun Niilin suistossa 856.

Muslimit liittoutuivat usein itäisten provinssien paulikaanien lahkon kanssa, mutta Basileios I (hallitsi 867–886) onnistui lakkauttaa lahkon valta. Viikinkeihin kuuluneet rusit yrittivät ryöstää pääkaupungin 860 ja 941, mutta heidät lyötiin takaisin. Samoin arvokas ns. Edessan kuva eli käsittä tehty ikoni onnistuttiin vaihtamaan muslimivankeihin.

Bulgarian tsaari Simeon I oli 896 pakottanut Itä-Rooman maksamaan veroja Bulgarialle. Myöhemmin keisari Konstantinos VII nai tämän tyttären. Simeonin kuoltua Bysantin asema Balkanilla kuitenkin parani ja se saavutti ratkaisevan voiton Bulgariasta 1041. Valtakunta sai uuden liittolaisen entisten rusien vastaperustamasta varjagivaltiosta, kun keisarin sisar naitettiin heidän johtajalleen. 1054 idän ja lännen kirkon välit katkesivat lopullisesti. Bysantti oli myös saamassa uusia vihollisia.

Turkkilaiskansa selzdukien sulttaani sai 1071 murskavoiton bysanttilaisista, jotka menetti miltei koko Anatolian ja samalla parhaat viljelysmaansa. Voitosta seurannut sekasortoinen tila päättyi, kun Aleksios Komnenoksen (1081–1118) onnistui kaapata valta. Hän järjesti armeijansa uudelleen ja onnistui valtaamaan takaisin alueita Anatoliasta. Hän joutui myös taisteluun normannien kanssa. Alekseioksen länteen esittämän avunpyynnön johdosta käynnistyi ensimmäinen ristiretki (1095–1099).

Laskaristen vaakunassa Bysantin kaksipäinen kotka

Itäroomalaisten ja ristiretkeläisten välit eivät kuitenkaan olleet koskaan lämpimät, vaikka nämä auttoivatkin valloittamaan alueita takaisin. Neljäs ristiretki (1202–1204), jonka piti alunperin suuntautua Egyptiin, päätyi lopulta venetsialaisten johtamana valtaamaan Konstantinopolin. Ristiretkeläiset perustivat Latinalaisen keisarikunnan.

Bysantin perintöä jatkoivat Nikaian keisarikunta ja muutamat muut alueet. Nikaiaa hallitseva Laskariksen hallitsijasuku onnistui valloittamaan alueita takaisin ja Palaiologosten hallitsijasuku vuonna 1261 myös Konstantinopolin. Turkkilainen Osmaanien-hallitsijasuku valtasi 1400-luvulla miltei koko Bysantin valtakunnan lukuun ottamatta vain Konstantinopolia ja paria muuta kaupunkia. Osmaanit valtasivat valtakunnan viimeisetkin rippeet 1461.

Kulttuuri

Tiede

Antiikin filosofinen ajattelu jatkoi elämäänsä Bysantissa. Vaikka tiedettä toisinaan sovellettiinkin hienosti käytäntöön, uusia keksintöjä tehtiin vain vähän 500-luvun jälkeen eikä klassisten kirjoittajien ajatuksia kehitetty juurikaan eteenpäin. Heikointa oppineisuus oli ruton ja arabivalloitusten aikana. Bysanttilaiset kuitenkin omaksuivat persialais- ja arabitiedemiesten keksintöjä, erityisesti tähtitiedettä ja matematiikkaa.

Kreikkalainen tuli oli ehkä merkittävin bysanttilainen keksintö ja tärkeä ase erityisesti meritaisteluissa ja piiritysten aikana. Kyseessä oli neste, joka paloi vedessäkin ja sai aikaan jylinää ja paljon savua. Sen koostumus oli tarkoin varjeltu salaisuus, joka on kadonnut. Jo kauan oli käytetty erilaisia rikkiin, maaöljyyn ja bitumiin perustuvia lämpöaseita. Varsinainen kreikkalainen tuli keksittiin 600-luvulla, arabien vastaisen taistelun tuoksinassa. Keksintö oli todennäköisesti seurausta kemistien yhteistyöstä ja Aleksandrian tieteellisestä perinnöstä. Koska se auttoi tärkeässä ja vaikeassa taistelussa, keksintöä pidettiin jumalallisena.

Lääketiede kiinnosti lähes kaikkia oppineita ja sitä he kehittivätkin kreikkalais-roomalaiselta pohjalta. Bysantissa perustettiin ensimmäiset nykyaikaiset sairaalat ja lääkärit olivat hyvin koulutettuja, yleensä Konstantinopolin yliopistossa. He olivat kukin erikoistuneet omalle lääketieteen alalleen, kuten naistentauteihin. Kristinusko oli sairaalajärjestelmän vahva tausta vaikuttaja ja ylläpitäjä, joka piti huolta siitä, että hoito oli kaikkien saatavilla. Bysantin lääketieteellä oli vaikutusta sekä islamilaiseen että renessanssin lääketieteeseen.

Bysantissa kehittyi myös 1100–1200-lukujen varhaishumanismi. Se uskoi antiikin kulttuurin ja tieteiden arvoon. Saavuttaessaan huippunsa bysanttilainen humanismi muistutti suuresti myöhempää italialaista. Poliittisesta ja sotilaallisesta heikkenemisestään huolimatta, valtio koki tieteellisen ja kulttuurisen renessanssin. Bysanttilaiset myös pitivät yllä klassisen kreikan tuntemusta ja ymmärrystä ainoina ennen renessanssin Italiaa.

Lait, talous, hallinto ja diplomatia

Bysantin talous oli yksi Välimeren alueen ja Euroopan edistyneimmistä monen vuosisadan ajan. Euroopassa saavutettiin sama tila vasta myöhäiskeskiajalla. Konstantinopoli oli valtavan Aasiaan, Eurooppaan ja Pohjois-Afrikkaan ulottuvan kauppaverkon keskus ja silkkitien läntinen päätepiste. Talouden ollessa vahva, tekstiilikauppa kukoisti, rahanlyönti oli hallitsijoiden yksinoikeus ja keisari sääteli viljan hintaa. Verotus oli tehokasta.

Ennen arabien nousua Bysantti oli todennäköisesti maailman vahvin talous, mutta pitkää sotaa persialaisten kanssa ja arabien nousua seurasi lama. 700-luvun uudistuksilla talous onnistuttiin kuitenkin kääntämään kasvuun, jota jatkui 1200-luvulle asti. 900-luvulta lähtien siitä tuli ylellisyyden vertauskuva. Neljättä ristiretkeä seurasi taloudellinen katastrofi ja vaikka taloutta yritettiinkin elvyttää, sitä ei enää kunnolla saatu hallintaan. Vähitellen valtakunta menetti otteensa ulkomaankaupasta, joka oli ollut sen talouden perusta.

Bysantin valtiossa keisari oli ainoa ja tosiasiallinen hallitsija, jonka vallan katsottiin olevan jumalallista alkuperää. 700-luvulle tultaessa hovin ympärille muodostunut hallinto oli kuitenkin saanut paljon valtaa. Huolimatta ansaitsemattomastaan huonosta maineesta, bysanttilaisella hallinnolla oli erityinen kyky uudistua valtakunnan tarpeiden mukaan. Lisäksi se oli hyvin järjestäytynyttä. 700–800-luvuilla hallinnon palvelus oli varmin tie valtaan. 800-luvulla se sai kuitenkin kilpailijakseen aateliston.

1000-lukua leimasi siviili- ja sotilashallinnon kilpailu vallasta. Tällä kaudella Alekseios I teki tärkeitä hallinnollisia uudistuksia ja liittoutui aateliston kanssa. Vähitellen tämä kuitenkin heikensi hallintoa, koska sukulaissuhteista tuli kyvykkyyttä tärkeämpiä. Myös senaatti jatkoi toimintaansa Bysantin aikana ja sillä oli periaatteessa samat oikeudet kuin keisarillisen Rooman senaatilla. Kuitenkin sen merkitys väheni vähitellen historian kuluessa.

Läntisen Rooman tuhouduttua, valtakunnan tärkein tehtävä oli huolehtia suhteistaan naapureihinsa. Monet näistä valtakunnista ottivatkin mallia Bysantista luodessaan poliittista järjestelmää. Pian se oli onnistunut sitomaan naapurinsa kansainvälisten suhteiden verkostoon, jossa ne omaksuivat sen arvoja, tapoja ja hallintoelimiä.

Konstantinopolia keskuksenaan pitäneellä ortodoksikirkolla oli tärkeä asema tässä diplomaattisessa vuorovaikutuksessa. Tärkeänä osana toimintaa oli tiedonkeruu eli vakoilu. Valtakunta omaksui erilaisia käytäntöjä, kuten monivuotiset lähettiläät, kuningassukuihin kuuluneet vieraat Konstantinopolissa ja suurenmoiset näytökset.

Julius I 500-luvun uudistuksilla oli tärkeä merkitys lainsäädännön kehityksessä. Roomalainen lainsäädäntö oli muodostunut lainkäyttö tapauksista, jotka Justiniuksen kokoelma Corpus Juris Civilis kokosi lainkäytön periaatteiksi, jotka on keskiajan Euroopasta lähtien tunnettu roomalaisena lakina. Leo III:n Ecloga puolestaan vaikutti lainsäädännön kehitykseen slaavilaisella alueella.

Kirjallisuus ja kieli

Vaikka valtakunnan alkuperäinen virallinen kieli oli latina, oli valtakunnan itäisissä maakunnissa puhuttu kreikkaa jo paljon ennen latinan saapumista ja kreikka oli niissä aina ollut käytännön kanssakäymisen kieli. Pian latina syrjäytyi virallisen kielen asemasta valtakunnan länsiosien vähemmistökieleksi, jolloin se muuttui vähitellen uudeksi kieleksi, dalmatiaksi. Tämä kieli katosi sittemmin 1800–1900-lukujen vaihteessa. Valtakunnan alueella oli myös muita puolivirallisen aseman saaneita paikallis- ja kulttuurikieliä kuten aramea, kopti ja georgia sekä myöhemmin arabia ja slaavilaiset kielet.

Kreikkaa oli puhuttu koko itäisen Välimeren alueella Aleksanteri Suuren ajoista, 300-luvulta eaa lähtien. Kreikasta oli jo varhaisen antiikin ajoista lähtien ollut kaksi rinnakkaista muotoa: puhuttu yleiskreikka koinee ja kirjallinen attikan kreikka. Vaikka koinee oli yleisesti käytössä, sitä harvemmin kirjoitettiin. 900-luvulle tultaessa puhuttu kieli oli muotoutunut nykyaikaiseksi. 900–1000-luvulla on säilynyt hieman puhekielistä runoutta. Vasta 1100-luvulla puhekieltä alettiin kirjoittaa yleisesti. Klassisen kreikan kirjakieli säilyi kuitenkin aina 1970-luvulle asti, jolloin moderni kreikka vihdoin syrjäytti sen myös virallisena kirjakielenä.

Keskiajalle tultaessa kreikasta oli ilmaantunut kaksi kirjoitustyyliä – toinen, jolla kirjoitettiin musteella pehmeälle materiaalille, ja kirjoissa käytetty unsiaali- eli suuraakkoskirjoitus, joka muistutti kirjoitusta, jolla kirjoitettiin kiveen. 800-luvulta lähtien unisaali syrjäytyi kirjoissa minuskeli eli pienaakkosten tieltä. Vanhoja suuraakkosia käytettiin edelleen otsikoissa ja tekstin alussa korostuksena, mistä sai alkunsa isojen kirjainten käyttö kreikan kielessä.

Monista klassisen kreikan kirjallisuuden muodoissa oli luovuttu antiikin vaihtuessa vähitellen keskiajaksi. Keskiajan kirjallisuutta kirjoitettiin kuitenkin antiikin kreikasta kopioidulla tyylillä, mikä oli seurausta koulujärjestelmästä, jonka tärkein aine oli puhetaito eli retoriikka. Uudessa testamentissa käytetystä koineen kreikasta luovuttiin ja käytettiin Homeroksen kreikkaa. Näin valtakunta eli 1000 vuotta kahden rinnakkaisen kielimuodon välissä.

1100-luvulla syntyi uudenlaisia kirjallisuudenlajeja, esimerkiksi romanttinen kirjallisuus. Neljännen ristiretken seurauksena palattiin kuitenkin klassiseen kirjallisuuteen, mutta samalla myös uuskreikalla kirjoitettu kirjallisuus kukoisti. Kirjallisuudella oli ylipäätänsä kaksi lähtökohtaa: klassinen antiikki ja ortodoksikirkko.

Taiteet

Bysanttilainen taide oli roomalaisen taiteen jatke, eikä se koskaan menettänyt klassisia juuriaan. Konstantinopolissa oli jo valmiiksi paljon klassista taidetta. Kaikesta huolimatta syntyi uudenlainen taidekäsitys, jossa kristinusko oli vahva vaikuttaja. Taide kukoisti koko keskiajan ja vaikuttaa edelleenkin ortodoksisen kirkon piirissä. Keskiajalla se vaikutti suuresti myös läntiseen taiteeseen.

Kuvataide

Bysantin kuvataide oli hovin ja kirkon taidetta. Siinä kuvattiin taivaallisia asioita ja maallista valtaa. Tärkeimmät vaikutusalueet olivat Balkan ja Vähä-Aasia, mutta myös Italian kirkkotaide sai siitä vaikutteita. Aiheet olivat paljolti uskonnollisia. Ryhdyttiin käyttämään vertauskuvallista sädekehää Jeesuksen ja enkelien pään ympärillä. Ympäristö esitettiin kevyesti ja syvyysvaikutus saatiin aikaan lähinnä kuvaamalla vaatteiden laskostuksia.

Ensimmäinen kukoistuskausi 500–700-luvuilla alkoi Justianuksen valtakaudesta ja jatkui ikanoklasmiin eli kuvainkieltoon asti. Ehkä muslimien täydellisestä kuvaamiskiellosta vaikutteita saanut kielto kuvata Jeesusta, Jeesuksen äitiä Mariaa, enkeleitä ja kristillisiä pyhimyksiä, aiheutti sen että suuri määrä varhaista taidetta tuhottiin. Vain harvat teokset ovat säilyneet jälkipolville.

Toinen kukoistuskausi oli noin 850–1200, jolloin taide kukoisti sotilaallisista menetyksistä ja valtion kutistumisesta huolimatta. Ortodoksinen oppi syveni ja irrottautui roomalaiskatollisuudesta. Kirkot koristeltiin uuden tavan mukaan, jossa kupolitaivaan keskellä istui Kristus kaikkivaltias ja hänen ympäriltään säteili valoa alempana kuvattuihin Marian, pyhimyksiin ja marttyyreihin. Jumalanäiti, Maria istui alttarikaapissa. Kuvat oli asetettu maallista valtaa heijastelevaan pyhyysjärjestykseen. Kristus kuvattiin majesteetillisena, kuten keisari muotokuvissaan. Kolmas kukoistuskausi oli Palagaios-suvun valtakausi ennen Konstantinopolin lopullista valloitusta.

Bysantin aikana oli tärkeää mosaiikkitaide, jonka keskuksia olivat Konstantinopoli ja Ravenna Italiassa. 400-luvulle saakka jatkui klassinen tyyli realistisine taustoineen. Justiaanuksen aikana tyyli muuttui papillisemmaksi, asennot jäykemmiksi ja tausta abstraktiksi. Taiteilijat hyödynsivät töissään valollisia eli optisia tehokeinoja. Yksittäiset mosaiikkipalat aseteltiin niin, että valo heijastui halutulla tavalla. Holvien ja kaarien kuva-aiheet venytettiin syvyysvaikutelman luomiseksi luonnottoman pitkiksi ja kapeiksi. Vähitellen niistä muodostui ihanteita, joita kopioitiin ikoneille.

Alunperin ikonit olivat vain koristeita ja opetuskuvia, mutta myöhemmin ne saivat pyhäinjäännöksen arvon ja alettiin uskoa niiden vaikuttavan kosketuksen kautta. Niitä alettiin rukoilla ja siksi pyhimykset esitettiin suoraan edestä. Tämä ikonien palvonta lienee ollut osasyy kuvakiellon alkamiseen. Lopulta ikonit jälleen sallittiin, mutta niiden palvonta kiellettiin. Ikonit maalattiin puulevylle tuoreella munamaalilla (munatemperalla) ja niitä katsottiin läheltä.

Arkkitehtuuri

Arkkitehtuuri eli rakennustaide on kuvataiteen erityinen osa-alue, joka yhdistää taiteellista ilmaisua käytännön teknisiin ratkaisuihin ja tarpeisiin. Bysantin arkkitehtuurityyli syntyi noin 330 roomalaisen arkkitehtuurin vaikutuksesta. Tyyli levisi idästä myös läntisiin maakuntiin. Esimerkiksi Pyhän Markuksen kirkko Venetsiassa edustaa bysanttilaista tyyliä yhdistettynä länsieurooppalaiseen gotiikkaan. Bysanttilaiseen tyyliin kuuluvat värikkäät ja runsaat mosaiikit. Bysanttilaista tyyliä on viljelty erityisesti sen entisissä maakunnissa. Tyyli jatkoi vaikutustaan myös osmanivaltakunnan alueella, Turkissa.

Tunnetuin bysanttilainen rakennus on nykyisin moskeijaksi muutettu Hagia Sofia eli pyhän viisauden kirkko (532–537) entisessä Konstantinopolissa, nykyisessä Istanbulissa. Kirkon pohjakaava on neliönmuotoinen risti ja ristinvarsien leikkauskohdan yläpuolella on valtava kupoli, joka ikään kuin leijuu ilmassa ilman tukea. Vaikutelma tulee siitä, että kupolin tukirakenteet ovat katsojalta piilossa. Katto kuvaa taivasta. Kirkko on yli 50 metriä korkea.

Musiikki

Bysantin valtakunnasta syntyi ja kehittyi idän kirkon kirkkomusiikki eli bysanttilainen laulu. Taustalla oli varhaiskristillinen perinne. Soittimia ei otettu kirkon käyttöön, minkä taustalla lienee pyrkimys askeettiseen eli mahdollisimman yksinkertaiseen elämäntapaan. Toisaalta vain ihmisäänellä esitetty musiikki saattoi tuoda selkeästi esiin kirkon teologia eli oppia uskosta. Useat kirkon nimekkäät opettajat käsittelivät musiikkia 200–300-luvuilla. Jumalanpalvelussävelmiä alettiin kirjata muistiin 900-luvulta lähtien. Myöhemmin kirkkolaululla oli vaikutusta erityisesti venäläisen musiikin syntyyn.

Sävelmät perustuivat kahdeksaan säveleen, eli ekhoihin, jotka muodostivat esikuvan läntisille moodeille. Ne eivät noudata läntisen musiikin duuri-molli jaottelua, vaan perustuvat vanhempaan perinteeseen. Monet sävelmät perustuivat kantonisaatioon eli pikku melodiapätkistä koottuihin suurempiin sävelmiin. Joitakin teemoja käytettiin säkeen alussa. Jotkut säkeet puolestaan toimivat siltoina eri osien välissä. Näitä eri teemoja ja säkeitä yhdistelemällä syntyi kokonainen sävelmä.

Bysantin nuottimerkinnät olivat sanojen päälle kirjoitettavia merkkejä, niin kutsuttua neum-kirjoitusta. Merkitsemistapa kehittyi vähitellen ja siitä tuli oikein hyvä musiikin merkintätapa. Merkintätapa ei unohtunut Bysantin myötä, mutta se monimutkaistui ja muuttui hankalaksi hallita. 1800-luvulla merkintätapaa uudistettiinkin yksinkertaisemmaksi.

Uskottiin, että musiikki oli enkelien välittämää, mikä vaikutti siihen, että musiikki pysyi samanlaisena, että tiettyjen hymnien sävelmät pysyivät muuttumattomina ja että säveltäjästä ei oltu kiinnostuneita. Ajatusmaailmaan ei mahtunut ainutkertaisuuden ja vapaan luovuuden ajatus. Toinen tärkeä käsite oli koinonia, jota käytettiin paitsi ehtoollisen myös musiikin papistoa ja seurakuntaa yhdistävästä voimasta. Musiikkia ei esitetty seurakunnalle, vaan koko seurakunta toimi kuorona, joka yhtyi kirkkolauluun. Kuuntelijat ottivat aktiivisesti osaa kirkkomusiikkiin.

Tanssi

Kreikkalainen tanssi on ollut jatkumoa antiikista Bysantin kautta nykyaikaan. Kristillisyyden vaikutuksesta pohdittiin tanssin kieltämistä pakanallisena, mutta ymmärrettiin, että kääntyneille oli hyvä tehdä joitain myönnytyksiä. Tanssista pyrittiin tekemään kristillisempää ja sen pakanalliset ainekset pyyhkimään pois. Ne tanssit, jotka kirkon johtajat hyväksyivät olivat ryhmässä, yleensä piirissä tanssitut tanssit, joita lähinnä miehet tanssivat jumalan pelossa ja naisista erillään.

Bysanttilaiselta ajalta on säilynyt melko vähän tietoa tanssista. Tiedämme kuitenkin, että naiset tanssivat pääsiäisenä, ja että voitokkaiden sotilaiden palatessa tanssivat kansanjoukot täyttivät kadut. Tanssia myös esitettiin varakkaiden häissä, tavernoissa eli kansanravintoloissa ja teatterissakin kitaran ja huilun säestäminä. Sotilaat tanssivat marssiessaan, kilpa-ajajat areenalla voitettuaan ja merimiehet meren spiraaleja jäljitellen.

Monia tansseja tanssittiin ketjuissa tai kehällä aloittajaa seuraten. Tanssijat pitivät toistensa käsiä ylhäällä ja heiluttelivat niitä puolelta toiselle. Käsissään heillä oli usein symbaali-helistimiä tai huiveja. Katsojat osallistuivat taputtamalla tai laulamalla. Hovissa oli tarkat seremoniat eli juhlalliset tavat ja tanssikin oli niiden osa. Tanssia säestettiin Bysantissa erilaisin soittimin, jota olivat harppua muistuttava lyyra, kitara, erilaiset huilut, tampuriinit ja muut rytmisoittimet.

Arkielämä

Maatalous oli edelleen talouden perusta. Pienviljelijät, vuokralaiset ja maaorjat olivat sidoksissa maahan, jota he viljelivät. Viinitarhat ja puutarhat olivat lähellä kyliä, mutta pellot sijaitsivat kauempana, merkein toisistaan erotettuina. Peltojen takana oli yhteisölle yhdessä kuuluvat laidunmaat, joilla paimenet työskentelivät koirat apunaan.

Verotus sitoi maanviljelijän maahan, huonot vuodet pakottivat lainaamaan ja lopulta kyvyttömyys maksaa velkoja johti puutteeseen tai pakenemiseen. Monet pienviljelijät myivätkin sekä maansa että vapautensa välttääkseen vaikeuksia. Samalla he auttoivat suurtilallisia laajentamaan jo aiemmin suurta omaisuuttaan. Nämä onnistuivat hankkimaan verohelpotuksia, huolimatta keskushallinnon yrityksistä hallita heidän toimintaansa.

Kaupunkien käsityöläiset oli jaettu valtion valvomiin kiltoihin. Jokaisella oli omat määräyksensä eikä kukaan saanut kuulua kahteen kiltaan yhtäaikaisesti. Joitakin ammatteja rajoitettiin, kuten ruukunvalajia, jotka eivät saaneet rakentaa polttouunejaan liian lähelle asutusta, kuten eivät myöskään nahan käsittelijät eivätkä värjärit. Jokaisella killalla oli kaupungissa oma alueensa. Kaupustelijat kiersivät ovelta ovelle myymässä tuotteitaan. Rakentajien täytyi antaa kymmenen vuoden takuut rakentamalleen talolle.

Naiset viettivät suurimman osan elämästään kodissaan ja tytöt oppivatkin kodinhoitoa jo pieninä. Harvat naiset olivat oppineita. Julkisilla paikoilla naisella oli yleensä saattaja. Hänen ei ollut sopiva istua pöydässä muiden kuin sukulaismiestensä kanssa. Useimmiten he söivätkin eri huoneessa. Tyttö saatettiin naittaa 12–13-vuotiaana, kenties naimakauppojen välittäjän avustuksella.

Aviovaimo oli kuitenkin talonsa valtiatar ja lapset toivat hänelle lisää arvokkuutta. Naisten asema ammatinharjoittajina oli vähäinen, mutta he työskentelivät kuitenkin esimerkiksi kankaankutojina, yrttien kerääjinä, vihannesmyyjinä ja kampaajina, jotka toimivat yksityiskodeissa ja kylpylöissä. Harvat koulutetut naiset toimivat yleensä naistenlääkäreinä.

Lasten kasvatus oli äitien tai rikkaissa perheissä lastenhoitajan tehtävä. Muutaman ensimmäisen kuukauden ajaksi lapsi kapaloitiin ja laitettiin lepäämään kehtoon. Lapset kastettiin yleensä viikon sisällä syntymästä. Äidit vahtivat lasten leikkejä ja opettivat heille lukemisen alkeet. Tytöt leikkivät nukeilla, esittivät häitä tai ristiäisiä sekä rakensivat mutataloja. Poikien leluina oli pillejä, leikkivaunuja ja vanteita sekä roomalaiseen tapaan nelisivuisia luunoppia.

Kuusivuotiaina pojat siirtyivät äidin hoivista opettajien oppiin. Tytöt osallistuivat oppitunneille vain, jos niitä pidettiin kotona yksityisopettajan johdolla. Perusopetukseen kuului lukemisen ja kirjoittamisen ohella myös uskontoa ja laulua. Vain varakkaimpien perheiden pojat jatkoivat opiskelua kymmenen ikävuoden jälkeen, jolloin he alkoivat opetella koulussa matematiikka, geometriaa, puhetaitoa, filosofiaa eli viisaustietoa, tähtitiedettä ja musiikkia. Kirkollisissa kouluissa opetettiin lisäksi uskonoppia.

Säntillisessä yhteiskunnassa ei kannustettu huvituksiin, vaan kunnon kristilliseen elämään. Ihmiset kuitenkin nauttivat valtiollisista ja uskonnollisista juhlista, syntymäpäivistä ja muista vuosijuhlista. Miehet saattoivat salaa vierailla myös viinituvissa, syöttölöissä sekä usein akrobatiaa esittävissä kansanteattereissa. Munkeille niissä näyttäytyminen saattoi johtaa erottamiseen kirkosta.

Pukeutuminen

Pukeutuminen muuttui melkoisesti tuhannen vuoden aikana, mutta oli silti perinteikästä. Naisten pukeutuminen erosi miesten pukeutumisesta vain vähän. Naisten päät olivat kuitenkin kristillisen perinteen mukaan peitetty hunnuilla. Keski- ja yläluokan pukeutuminen seuraili hovin muotia.

Bysanttilaiset rakastivat värejä ja kuviointeja. He valmistivat ja veivät rikkaasti kuvioituja kankaita. Kuten roomalaisillakin, purppura oli varattu hallitsijaperheelle. Alaluokan yksinkertaisissa tunikoissakin suosittiin kirkkaita värejä.

Varhaisvuosina käytettiin edelleen toogaa, joka oli kuitenkin pienempi kuin suuruuden aikoinaan ja kutistui entisestään häviten sitten kokonaan. Perusvaatteena oli edelleen tunika tai vaihtoehtoisesti pitkä kitoni. Niiden päällä yläluokka käytti löyhää mekkopukua dalmatikaa tai muita vastaavia vaatteita.

Puolipyöreä viitta klamys kiinnitettiin oikealle olkapäälle mikä mahdollisti liikkumisen ja miekankäytön. Housut liitettiin barbaareihin ja eurooppalaisiin, eikä yläluokka käyttänyt niitä. Alunperin ei käytetty hattuja, mutta 1100-luvulla erikoisista hatuista tuli osa sotilaiden univormuja. Roomalaisten tapaan käytettiin sandaaleja ja saapasmaisia sidottuja kenkiä.

Ruokavalio

Bysantin keittiö oli yhdistelmä kreikkalaista ja roomalaista. Valtakunnan parhaina aikoina kauppa toi monenlaisia hedelmiä ja mausteita, joista kokit kehittivät monenlaisia uusia ruokalajeja. Pöytä oli katettu liinan päälle ja ruokailijoiden syleissä kulki koko pöydän mittainen pitkä liina, joka suojasi vaatteita ja johon pyyhittiin sormet.

Ruokatalous riippui yhteiskuntaluokasta. Hovi oli eksoottisten ruokalajien ja ruoka-ainesten sekä hunajalla makeutettujen herkkujen koti. Tavallinen kansa söi yksinkertaisemmin nauttien erilaisia vihanneksia, leipää, palkokasveja ja viljaa, joita valmistettiin monella tapaa.

Salaatit olivat hyvin suosittuja, poiketen aikakauden Euroopasta yleensä. Bysanttilaiset valmistivat erilaisia juustoja ja nauttivat mielellään kalaa, simpukoita ja äyriäisiä. Eräs juustoista, jota edelleen valmistetaan Kreikasta, muistuttaa rikasta ricottaa. He kasvattivat erilaisia lintuja ja heidän munakkaansa olivat kuuluisia pehmeydestään. Bysantin miehet metsästivät mielellään koirien ja haukkojen avulla erilaista riistaa. Toisinaan pikkulintuja pyydettiin myös verkkojen avulla. Suuria eläimiä kuten sikoja, lampaita ja nautaa syötiin harvemmin.

Mausteista suosituin oli roomalaistenkin rakastama suolainen kalakastike garum. Ruoka valmistettiin useimmiten keittämällä. Ruuan kanssa bysanttilaiset nauttivat kuuluisia makedonialaisia ja kreetalaisista viinejä. Viinit olivat kristillisen merkityksensä vuoksi sallittua nautintoa.

Puutarhat

Bysantilla on paikkansa puutarhahistoriassa, vaikka suurin osa sen puutarhoista tuhoutuikin turkkilaisten valloituksessa. Heidän puutarhoissaan roomalainen puutarha yhdistyi itäiseen.

Roomalaiseen tapaan bysanttilaiset rakensivat kaupunkien ympäristöön huviloita (villa) suurine puutarhoineen. Puutarhojen pohjapiirustukset eivät poikenneet roomalaisista. Puutarhat koostuivat roomalaiseen tapaan hienoista mosaiikeista, riveihin istutetuista puista ja ihmisten rakentamista elementeistä, kuten suihkulähteistä, patsaissa ja huvimajoista (aiemmin temppeleistä).

Bysantin puutarhoista kehittyi kuitenkin omaperäisiä itäisten ja erityisesti islamilaisten vaikutteiden myötä. Maurien vaikutus näkyy erityisesti suihkulähteiden muotoilussa, mutta myös persialaisilla puutarhoilla oli vaikutusta. Kaikessa on mausteena perusbysanttilainen värikkyys. Kristillisellä uskollakin oli vaikutuksensa, kun puutarhat nähtiin paratiisin vertauskuvina. Oliivitarhojen perillisenä puutarha ei kuitenkaan koskaan saavuttanut aivan samaa asemaa kuin idässä.

Puutarhojen ja viinitarhojen perustaminen oli olennainen osa monien luostarien toimintaa. Kaupungeissa ne olivat vihreitä keitaita. Ne olivat pienoisversioita paratiisista, jossa hengellinen opettaja tai luostarin päämies (abotti) saattoi ravita sieluja kristillisellä opetuksella ja kannustaa munkkeja hengelliseen kasvuun. Lisäksi ne tarjosivat munkeille varman ravinnonlähteen.

Kaupungeissa saattoi myöhäisvuosina 1200–1400-luvuilla olla myös julkisia puutarhoja, esimerkiksi kirkkojen ympäristössä. Niissä kuka tahansa saattoi levähtää.

Perintö

Bysantti toimi puskurina läntisen Euroopan ja idän uusien hallitsijoiden välillä. Se myös etäännytti eurooppalaiset persialaisista, arabeista ja turkkilaisista. Bysanttilaisarabialaiset sodat mahdollistivat frankkien Kaarle Suuren valtaannousun ja antoivat suurta tukea keskiajan taloudelle ja feodaaliselle järjestelmälle.

Lännessä haluttiin erottautua bysanttilaisuudesta ja määritellä se kielteisesti. Vasta 2000-luvulla tutkijat ovat alkaneet ymmärtää suurvaltaa paremmin ja myöntäneet sen vaikutuksen myös läntiseen Eurooppaan.

Kun Itä-Rooma luetaan mukaan, Rooman keisarikunta kesti yhtäjaksoisesti ja ilman suurempia katkoksia 1480 vuotta. Rooman valtakunta kokonaisuudessaan kesti yli 2000 vuotta. Se on suurin piirtein yhtä pitkä aika kuin Egyptin kolme kuningaskuntaa yhteensä.

Kolmas Rooma

Monet ovat halunneet asettua Rooman valtakunnan mahdin perilliseksi Itä-Rooman hajoamisen jälkeen. Kolmas Rooma tarkoittaakin ajatusta, että jokin kaupunki tai valtakunta voisi julistautua kolmanneksi Roomaksi Länsi- ja Itä-Rooman (Konstantinopoli /Bysantti) jälkeen. Konstantinopolia kutsuttiin yleisesti ”uudeksi Roomaksi”. Myös Bulgarian tsaari oli sukua Bysantin keisareille ja hän ehtikin varata keisariuden jo ennen Venäjän serkkuaan.

Jo muutaman vuosikymmenen sisällä Konstantinopolin joutumisesta turkkilaisten käsiin 1453 olivat eräät valmiit nimittämään Moskovan kolmanneksi Roomaksi. Koska tsaari oli melko läheistä sukua Bysantin keisareille, saattoi hän julistautua näiden perilliseksi. Kaiken lisäksi Moskova kuten Roomakin oli rakennettu seitsemälle kukkulalle. Alunperin nimitys oli lähinnä uskonnollinen, mutta myöhemmin se sai keisarillisia vivahteita.

Konstantinopolin kaaduttua myös ottomaanihallitsijat olivat halukkaita omimaan keisarin tittelin. Konstantinopolin valloittanut ottomaani hallitsija Mehmed II suunnitteli jatkavansa itse Roomaan asti, mutta kuoli ennen kuin ehti toteuttaa suunnitelmansa. Hallitsija perusti hovinsa ja sen politiikan ajatukselle perustaa kolmas islamilainen Rooma. Keisarin titteli jäi pois käytöstä Mehmedin kuoleman jälkeen, mutta hänen luomansa tavat ja hallinto elivät vielä pitkään.

Sanasto

Aatelisto – tarkoittaa syntyperänsä, maaomaisuutensa ja osin muiden saavutustensa johdosta etuoikeutettu ihmisryhmää eli säätyä. Sääty on puolestaan vanhalla- ja keskiajalla erioikeuksista nauttinut yhteiskuntaluokka. Aatelin erioikeudet olivat joko lain tai perinnäisoikeuden määräämiä. Aateli oli lähinnä maanomistaja- ja sotilasluokka.

Aleksanteri Suuri – oli makedonialainen kuningas ja sotapäällikkö 300-luvulta ennen ajanlaskumme alkua, joka kreikkalaisen sotajoukkonsa kera valloitti Egyptin, Lähi-idän ja koko silloisen suurvallan Persian aina Intian rajoille asti.

Arabit – ovat seemiläistä arabian kieltä puhuva väestö.

Aramea – on Lähi-idässä puhuttu seemiläinen kieli, jota käytettiin laajasti Persian valtakunnan alueella yleiskielenä ja joka oli pitkään Lähi-idän valtakieli, ennen kuin arabia syrjäytti sen 600-luvulla.

Barbaari – oli sivistymätöntä tai vierasmaalaista ihmistä kuvaava sana, jota oli käytetty jo antiikin Kreikasta asti. Alunperin sana tarkoitti henkilöä, joka ei puhunut kreikkaa. Myöhemmin roomalaiset omaksuivat sen tarkoittamaan henkilöä, joka ei puhunut kreikkaa eikä latinaa.

Bitumi – on joko luonnossa ilmenevä tai maaöljyä käsittelemällä saatava raskas musta seos. Bitumia käytetään yleensä asfaltin valmistukseen. Sitä on voitu käyttää myös vedeltä tiivistämiseen. Jo sumerilaiset käyttivät bitumia miltei 3000 vuota ennen ajanlaskun alkua.

Dalmatika – on löyhä leveähelmainen ja -hihainen mekkomainen vaate. Sekä hihoissa että helmassa on hieman kellotusta, eli helma on hieman kaareva ja malli hieman ylöspäin suippeneva. Dalmatikoista kehittyi myös keskiajan läntiset naisten mekot, joissa dalmatikan tyyli korostui. Bysantissa ja myöhemmin Venäjällä se oli myös miesten asu.

Diplomatia – on valtioiden välisten suhteiden hoitotaitoa.

Edessan kuva – eli Herran liina eli Mandylion on niin kutsuttu käsittä tehty ikoni. Se oli liina, jossa oli pyhimystarinan mukaan Kristuksen kasvojen kuva. Alkuperäinen liina katosi historian lehdiltä 1204 Konstantinopolin valloituksessa neljännen ristiretken yhteydessä. Jotkut ovat väittäneet, että kyseessä olisi ollut nykyisin Torinon käärinliinana tunnettu liina.

Ehtoollinen – on kristillinen toimitus, jota vietetään Jeesuksen käskystä hänen ristinkuolemansa muistoksi. Ortodoksikirkon piirissä se tunnetaan nimellä eukaristia ja sitä kutsuttiin alun alkaen leivän siunaamiseksi tai leivän murtamiseksi. Ortodoksikirkossa sitä vietetään Kristuksen kuoleman ja ylösnousemisen osallisuudeksi, syntien anteeksi antamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi.

Feodaalijärjestelmä – oli keskiajalle tyypillinen yhteiskuntajärjestelmä, joka kattoi talouden, hallinnon ja sotilaalliset järjestelyt. Feodaalijärjestelmä kattoi sekä läänityslaitoksen että maahan sidotut talonpojat.

Frankit – olivat keskiajalla suurta osaa Eurooppaa hallinnut germaanikansa. Laajimmillaan 800-luvulla frankit hallitsivat alueita Pohjois-Italiasta ja Iberian niemimaan (nyky-Espanjan) rajoilta Pohjois-Saksaan saakka sekä melkoista osaa itäistä Eurooppaa Pohjois-Balkanilta nyky-Puolaan.

Garum – oli roomalaisten rakastama käytetty kalakastike, joka muistutti todennäköisesti sekä itämaista kalakastiketta että ruotsalaista hapansilakkaa, joita molempia valmistetaan hieman samalla tapaa. Garumia valmistettiin käyttämällä kalantähteitä ja pikkukaloja viikkoja auringossa. Sitten niistä puristettiin käynyttä nestettä pulloon.

Georgia – oli eteläkaukaasialainen kieli. Eteläkaukaasialaisilla kielillä ei ole tunnettuja sukulaisia. Georgia on ryhmän suurin kieli.

Germaanit – ovat germaanisia kieliä puhuvia kansoja. Roomalaiset tosin luokittelivat germaaneiksi muitakin kansoja, eivätkä pitäneet kaikkia germaanikielen puhujia germaaneina, vaan esimerkiksi skyytteinä.

Homeros – oli tarunomainen runoilija Kreikan historian alkuajoilta noin 700-luvulta ennen ajanlaskumme alkua, jota pidettiin kreikkalaisten eeposten (eli laaja runomittainen kertovat teos) Iliaan ja Odysseian kirjoittajana. Kirjat on kirjoitettu muinaiskreikan joonialaisella murteella, jota puhuttiin kreikkalaisessa Vähässä-Aasiassa (nyky-Turkkia). Siihen on sekoittunut myös muita murteita. Homerosta itseään ei ehkä koskaan ole oikeasti ollut olemassa.

Humanismi – on renessanssin aikana syntynyt aatevirtaus, jonka lähtökohtana on ihmisyys sekä ihmisarvot ja -huolet.

Ikoni – (kreikaksi kuva) on ortodoksien uskonnollinen kuva, jota käytetään rukouksen apuna. Ikoni esittää Kristus, hänen äitiään Mariaa, jotakin muuta pyhää henkilöä, raamatun tapahtumaa tai muuta pyhää tapahtumaa. Ikonit maalataan yleensä kananmuna eli temperaväreillä puualustalle. Muullakin tavoin valmistettuja ikoneita kuitenkin on. Usein ikoneja myös kullataan. Ikonien maalaus noudattaa pitkän perinteen määrittelemiä sääntöjä.

Katastrofi – tuhoisa tapahtuma tai suuronnettomuus

Kitoni – oli kreikkalaista alkuperää oleva vaate, joka koostui kahdesta neliömäisestä kankaanpalasta ja muodosti ikään kuin suuren säkin, joka yleensä kiinnitettiin vyöllä. Vyölle kurottuna se muistutti ulkonäöltään tunikaa. Sen päällä käytettiin usein viittaa.

Konstanttinopolin Patriarkka – eli Konstantinopolin Ekumeeninen Patriarkka on ortodoksikirkon korkein virka, ja vastaa suurin piirtein katollisen kirkon Paavia. Konstantinopolin Patriarkka on Konstantinopolin piispa. Varhaisen kirkon aikana oli useampia paaveja ja patriarkkoja ja kullakin patriarkaatilla oli sisäinen itsehallinto. Rooman piispa eli Paavi oli perinteisesti arvoltaan ensimmäinen ja Konstantinopolin Piispa eli Patriarkka oli hänestä seuraava. Khalkedonin kirkolliskokous v. 451 antoi Konstantinopolin Patriarkalle samat oikeudet kuin Rooman Paaville. Paavi ei kuitenkaan hyväksynyt tätä ja sensuroi päätöksen eli kielsi koko päätöksen olemassa olon. Muualla tieto päätöksestä on kuitenkin säilynyt.

Kopti – on muinaisen egyptiläisen kielen viimeinen kehitysaste, jossa on paljon vaikutteita kreikasta. Se on sukua seemiläisille ja pohjoisafrikkalaisille kielille. Koptia kirjoitettiin kristillisellä ajalla kreikkalaisilla aakkosilla, joihin oli otettu kirjaimia niin kutsutusta demoottisesta kirjoituksesta (lue lisää Egyptin historiasta). Arabivalloituksen jälkeen kopti jäi kristittyjen kieleksi ja on nykyään enää jumalanpalveluskieli.

Kristus – eli messias eli vapahtaja oli Jeesukselle annettu kreikankielinen lisänimi.

Lahko – on uskonnosta erottunut ryhmä, jolla on poikkeavia, selkeitä uskonnollisin opin korostuksia. Sitä on toisinaan käytetty myös halventavassa merkityksessä.

Läänityslaitos – eli feodaalilaitos on järjestelmä, jossa läänityksen antaja antaa henkilölle oikeuden tiettyyn maa-alueeseen vastineeksi tämän tekemästään palveluksesta, yleensä sotapalveluksesta ja yleensä ratsuväessä (ritarit). Henkilö oli myös itse vastuussa varustuksesta, joka ei välttämättä ollut halpa. Läänitettyä maata viljelivät yleensä vuokraviljelijät. Usein läänitykseen liittyi myös verohelpotuksia.

Luostari – on usein ulkopuolisilta ainakin osittain suljettu paikka, jonne vetäytyvät henkilöt, jotka haluavat keskittyä uskonnolliseen elämään. Miespuolisia pysyviä asukkaita kutsutaan tavallisesti munkeiksi ja naispuolisia yleensä nunniksi. Luostari liittyy pyrkimykseen erää yksinkertaista ja vaatimatonta elämää.

Maria – eli neitsytmaria, tässä myös Jumalanäiti Maria. Kristillisen messiaan eli vapahtajan jumalanpoika Jeesuksen äiti.

Moodi – on musiikissa, pysyvä musiikin rakenne kuten sävelasteikko, melodia tai pysyvä rytmikuvio. Länsimaisessa musiikissa moodilla tarkoitetaan useimmiten keskiajalla kehitettyä asteikkojärjestelmää, ns. kirkkosävellajeja.

Mosaiikki – on palasista tehty koristepinta. Perinteisesti mosaiikin materiaalina on käytetty kiveä, lasia ja keramiikkaa.

Munatempera – eli tempera on maali, jonka sideaineena on munankeltuainen. Sidosaineena voidaan käyttää myös maidon juustoainesta, mutta sitä pitää pitää kokoajan kuumennettuna vesihauteessa. Temperaan voi olla lisätty myös öljyä, jolloin se muistuttaa hieman majoneesia. Temperaväri kuivuu nopeasti ja muuttuu veteen ja öljyyn liukenemattomaksi. Temperaa käytetään yleensä useina läpikuultavina kerroksina. Maali kehiteltiin todennäköisesti antiikin aikana ja keskiajalla siitä tuli suositumpia värejä, etenkin ennen öljyvärien keksimistä 1500-luvulla. Öljyväreihin verrattuna temperan ongelma on se, että sekoitettu temperaväri täytyy käyttää nopeasti eikä sitä voi säilöä.

Normannit – olivat Pohjois-Ranskaan, Normandiaan asettuneita viikinkejä, jotka vaikuttivat esimerkiksi Brittein saarilla ja Välimerellä. Italiaan he saapuivat 1000-luvun alussa. He vaikuttivat Sisiliassa ja eteläisessä Italiassa. Normannit puhuivat ranskaa ja olivat sotureita ja valloittajia. Normannialueilla vallitsi laaja uskonnonvapaus.

Palaiologos – oli Bysantin viimeisen hallitsijasuvun nimi. Bysantin tuhouduttua suvun edustajia pakeni Italiaan.

Paulikiaanit – olivat 600-luvulla syntynyt armenialainen uskonlahko, joka hylkäsi jumalanpalvelukset ja papiston sekä lapsikasteen, kiirastulen, pyhimysten avuksi huutamisen ja kolminaisuuden. He eivät hyväksyneet myöskään ikoneja. Heillä oli vahva sotilaallinen järjestelmä. Tämän vuoksi keisarit käyttivät heitä ensin sodassa islamilaisia vastaan, mutta aloittivat samoista syistä 800-luvulla toimenpiteitä heitä vastaan. 835 lahko määriteltiin poliittiseksi ja sen kannattajat vallankumouksellisiksi sekasorron kannattajiksi (anarkisteiksi). Paulikaanit joko siirtyivät arabien puolelle tai heidät pakkosiirrettiin Etelä-Balkanille. Siellä heistä tuli bogomiilejä, jotka tukahdutettiin 1100-luvulla. Silti heitä ei hävitetty kokonaan.

Persialaiset – olivat indoeurooppalaista kieltä puhunut kansa, joka asettui asumaan Persiaan eli nyky-Iraniin ja joka kehitti sille alueelle korkeakulttuurin 600-luvulla eaa.

Puhetaito – eli retoriikka on oppi menestyksekkäästä ja vaikuttavasta puhumisesta. Retoriikka kehittyi antiikin Kreikassa ja Roomassa.

Renessanssi – tarkoittaa historiallista murrosta siirryttäessä keskiajasta uuteen aikaan. Murros vaikutti taiteisiin, yleiseen kulttuuriin ja maailmankatsomukseen. Renessanssi on sanatarkasti uudesti syntyminen, mikä viittaa ajatukseen antiikin Kreikan ja Rooman kulttuurin uudelleen syntymisestä 1400-luvun Italiassa. Tänä aikana ihailtiinkin suuresti antiikin kulttuuria. Renessanssin syntyyn vaikutti suuresti Bysantin katoamisesta seurannut koulutettujen bysanttilaisten siirtyminen Italiaan, minkä mukana alueelle tuli antiikin kreikkaa osannutta väestöä. Renessanssi oli myös kulttuurikausi ja taiteellinen tyylisuunta 1300–1500-lukujen Euroopassa.

Ricotta – on yksinkertainen italialainen juusto, joka on valmistettu herasta ja jossa on yleensä vain vähän rasvaa. Hera on juustonvalmistuksessa juustomassasta erottuvaa ravinteikasta nestettä. Vastaavanlaisen herajuuston tunsivat myös antiikin roomalaiset.

Ristiretket – olivat paavin hyväksymiä keskiaikaisia sotaretkiä, joita perusteltiin kristinuskon puolustamisella Lähi-idässä ja erityisesti Palestiinassa. Aluksi tarkoitus oli vallata Jerusalem takaisin kristityille. Myöhemmin niitä tehtiin myös Euroopassa pakanallisina tai harhaoppisina pidettyjä alueita ja kansoja vastaan. Ristiretkien taustasyynä oli islamin voimistuminen 600-luvulta lähtien sekä paaviuden vahvistuminen Euroopassa. Neljättä ristiretkeä Bysanttia vastaan voidaan pitää lähennä ryöstöretkenä, jolla ei ollut juuri mitään uskonnollisia motiiveja.

Rusit – olivat viikinkejä, jotka asuivat ja liikkuivatkin muinaisen Venäjällä. Uskotaan, että rusit olivat pääosin peräisin nykyisen Ruotsin alueelta. Heidän kulttuurinsa oli saanut vaikutteita paitsi pohjoismaisesta perinteestä myös slaavilaisesta kulttuurista.

Silkkitie – oli monihaarainen ja -polvinen kauppareitti, joka johti Kiinasta Lähi-idän kautta ensin Välimerelle, sitten Rooman valtakuntaan ja myöhemmin Eurooppaan. Sen juuret perustuvat Aleksanteri Suuren valloituksiin 300-luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Alunperin silkkitiehen kuului myös laivareittejä. Silkkitie taantui 1300-luvulla ja jäi pois käytöstä 1400-luvulla Kiinaan johtavan suoran meritien löytämisen jälkeen.

Siviili – sota- eli asevoimiin kuulumaton

Tooga – oli Rooman valtakunnassa miesten virallinen työvaate, joka vastasi käytöltään suurin piirtein nykyistä miestenpukua. Tooga oli oikeastaan pitkä kuvioitu ja muotoiltu kangas, joka laskostettiin tietyllä tapaa henkilön päälle. Bysantin aikana se oli jo kutistunut tasavallan aikaisesta koostaan pienemmäksi.

Tunika – oli antiikin aikana käytetty paitamainen vaate. Miehillä se ulottui usein polviin, mutta naisilla oli pitempi.

Tyranni – tulee muinaiskreikasta ja tarkoittaa hirmuhallitsijaa.

Univormu – on esimerkiksi sotilaan työhön liittyvä yhdenmukainen puku. Se on ollut merkki järjestäytyneestä armeijasta.

Vakoilu – on luvatonta tiedonhankinta- eli tiedustelutoimintaa usein joko vieraan valtion tai jonkun teollisuusyrityksen alueella. Usein kohteena on valtion hallinto tai armeija tai jokin edistyksellinen teollisuudenhaara.

Varjagit – eli varagit olivat idäntielle, lähinnä Venäjälle ja Bysanttiin, lähteneitä viikinkejä. Heidän retkensä ulottuivat Konstantinopoliin ja Kaspianmerelle saakka. Alunperin nimitys lienee tarkoittanut 900–1100-luvuilla liikkuneita soturijoukkoja, jotka asettuivat Venäjän ruhtinaiden ja Bysantin palvelukseen. Bysantissa keisarin henkilökohtaisena kaartina palveli varjagikaarti. Nykyään sitä käytetään merkitsemään ruseja.

Virallinen kieli – on kieli, jonka tietyn valtion tai alueen hallinto tai lainsäädäntö määrittelee viralliseksi kieleksi. Virallista kieltä käytetään virallisen kanssakäymisen ja hallinnon kielenä. Sillä myös annetaan lait.