Wikijunior Muinaiset kulttuurit/Rooman valtakunta/Keisariaika

Kohteesta Wikikirjasto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
 Ajajankso: 27 ennen ajanlaskumme alkua - 400 jälkeen ajanlaskun alun

Rooman keisarikunta (Imperium Romanum) oli valtava valtakunta, joka käsitti koko Välimeren alueen ja kaukaisempiakin seutuja, kuten osan Iso-Britanniaa ja Mustanmeren etelä- ja länsirannikon. Valtakunta oli laajimmillaan 117.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mahtavan alun saanut Rooman keisarikunta oli paitsi valtakunnan suuruuden myös sen suurimman heikkouden kausi. Keisarin kyvykkyydestä riippui, kuinka valtakunta menestyi. Vaikka keisari oli saanut miltei jumalallisen aseman, kulisseissa juoniteltiin monen keisarin pään menoksi. Osa keisareista, kuten hurjuudestaan kuulu keisari Nero, käyttäytyivät mielivaltaisesti. Lopulta valtakunta rappeutui ja hajosi. Keisarien perässä mainitaan heidän valtakautensa.

Keisarikunnan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ceasarin kuoltua hänen adoptoimaastaan sisarentyttärenpojasta Octavianuksesta tuli Rooman ensimmäinen keisari Augustus (27 eaa - 14 jaa). Häntä seurasivat Julius-Claudius suvun ja heitä seuranneet Flavius suvun keisarit. Keisari Augustuksen aika oli merkittävää valloituskautta. Vuodesta 9 lähtien rajat kulkivat Mustaltamereltä Pohjanmerelle lähinnä Euroopan suuria jokia kuten Tonavaa ja Reiniä pitkin. Hänen jälkeensä tehtiin vielä joitakin valloituksia. Claudiuksen aikana (41-54) Rooma valloitti eteläisen Iso-Britannian.

Vuosia 96–180 pidetään keisarikunnan suuruuden aikana. Tuolloin hallitsivat Nerva-Antioniusten hallitussukuun kuuluneet keisarit Nerva, Trajanus, Hadrianus, Antonius Pius ja Marcus Aurelius. Jälkipolvet ovat muistelleet aikaa onnellisena, viiden hyvän keisarin aikana. Keisareita kutsuttiin myös adoptoiduiksi, koska neljä ensimmäistä adoptoivat (omaan sukuunsa kuuluneet) seuraajansa. Nerva oli viimeinen roomalaissukuinen, Italiassa syntynyt keisari ja oli etäistä sukua keisari Tiberiukselle. Keisari Trajanus (59-117) teki viimeiset valloitukset 116 Daakiassa eli nyky-Romanian alueella, joka menetettiin jo 270. Keisari Hadrianus vakautti valtakunnan oloja ja uudisti hallintoa. Keisari Antonius Pius tunnettiin lempeydestään ja oikeamielisyydestään. Keisari Marcus Aurelius (161-180) joutui taistelemaan germaaniheimoja vastaan Tonavalla. 193-235 hallitsi Serverusten hallitsijasuku.

Imperator Caesar Lucius Domitius Aurelianus Pius Felix Invictus Augustus

200-luvun kriisivuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

200-luvun kriisi on yleinen nimitys valtakunnan hajoamisvuosista noin 235–275, jolloin valtakunna oli tuhon partaalla. Samaan aikaan vallitsi niin sanottu sotilasanarkia. Kriisikaudella oli 40 vuoden aikana yli 35 hallitsijaa. Useimmat olivat sotaväen tuella Keisarin asemaan nousseita sotapäälliköitä. Osa sai vallan vain osassa valtakuntaa. Lähes kaikki keisarit joko murhattiin tai he kuolivat taisteluissa. Sekavan poliittisen tilanteen lisäksi talous voi huonosti. Lisäksi oli levottomuuksia, kulkutauteja ja sotia.

Sisäiset levottomuudet ilmenivät esimerkiksi pyrkimyksinä irrottautua keskusvallan alaisuudesta ja perustaa oma valtakunta. Armeija hallitsi koko yhteiskuntaa. Armeijaan alettiin värvätä nyt myös germaaneja. Rajaseutujen siirtokunnat autioituivat monin paikoin. Samoihin aikoihin valtakunta kärsi ensimmäiset sotilaalliset tappionsa vuosisatoihin. Germaanit häiriköivät monin paikoin ja idässä Persia nousi Rooman kilpailijaksi.

Valtakunta oli kuoleman kielissä. Rooman lahjakkaimpiin keisareihin kuulunut suosittu sotilaskeisari Aurelianus (270-275) onnistui vakauttamaan valtion rajat. Hän kukisti germaanit useaan otteeseen, uudisti hallintoa ja rakensi suojavarustuksia kaupunkien ympärille. Myöhemmin Illyyriasta kotoisin ollut Diolectianus (284-305) vakiinnutti oloja entisestään uudistaen verotusta ja rahakantaa sekä laajentamalla armeijaa ja linnoittamalla rajoja. Selviytyminen kriisistä oli kuitenkin paljolti sattuman ja onnistuneiden yhteiskunnallisten rakenteiden ansiota.

Neljä keisaria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Diolectianus otti käyttöön tetrarkian eli nelivallan (293-345), jossa valtakunta jaettiin itä ja länsiosiin. Keisari piti itse itäosan ja länsiosaa hallitsi kanssahallitsija. Järjestelyllä pyrittiin ratkaisemaan sotilaallisia ja taloudellisia ongelmia. Myöhemmille molemmille keisareille (augustus) nimitettiin alikeisarit (ceasar), joiden tarkoitus oli avustaa siinä, että sekä sotilaallisiin että siviili ongelmiin pystyttäisiin keskittymään riittävästi.

Imperator Caesar Flavius Constantinus Pius Felix Invictus Augustus

Myöhäisantiikin kukoistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myöhäisantiikilla tarkoitetaan vuosia 300-600, jolloin tapahtunut kehitys johti keisarikunnan hajoamiseen. Perinteinen tulkinta on korostanut keisarikunnan rappiota; samanaikaisesti se oli kuitenkin kristillisen kulttuurin kukoistuskautta. Kaikesta huolimatta antiikin perintö säilytettiin. Lisäksi valtakunta kukoisti Keisari Justinianuksen kaudella 400-luvulla.

Aikakauden hallitseva piirre oli uuden uskonnon kristinuskon leviäminen ja vakiintuminen sekä luostarilaitoksen synty. Monet keisarit suhtautuivat kristinuskoon vihamielisesti ja vainosivat uskovia. Konstantinus I (306-337) paitsi salli kristinuskon, myös nosti sen yhdeksi valtionuskonnoista. Konstantinus siirsi pääkaupungin Konstantinopoliin (nykyinen Istanbul) eli "Uuteen Roomaan", vaikka Roomakin säilytti tärkeän vertauskuvallisen merkityksen. Konstantianus jatkoi myös Diolektianuksen uudistuksia. Vaikka Konstantianus hyväksyi kristinuskon, hänet kastettiin vasta kuolinvuoteella. Tapa oli yleinen tuon ajan johtavien miesten keskuudessa.

Hispaniassa syntyneen keisari Theodosiuksen (379-395) aikana kristinuskosta tuli ainoa sallittu valtionuskonto. Matka vainotusta uskonnosta täydelliseen yksinoikeuteen oli lyhyt. Valtion ja kirkon välille tuli kiinteä side ja politiikka ujuttautui uskonnolliseen päätöksentekoon. Keisari nähtiin Jeesuksen sijaisena maan päällä. Kirkko alkoi olla valtio valtiossa. Erityisesti valtakunnan länsiosan hallinnon rapautuessa Rooman piispan eli paavin merkitys kasvoi. Theodosiuksen kuoltua Rooma jakautui lopullisesti Itä- ja Länsi-Roomaan.

Länsi-Rooman viimeiset ajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtakunnan länsiosan hallinto alkoi rapautua 400-luvulla. Puhutaan kansainvaellusten ajasta, vaikka todellisuudessa siirtyneet ihmismäärät olivat muutamissa kymmenissä tuhansissa. Vuonna 410 germaaniheimoihin kuuluneet visgootit hävittivät Roomaa. Vuonna 476 oli ostrogoottien vuoro vallata Rooma ja syrjäyttää viimeinen keisari Romulus Augustus. Germaaniheimot perustivat Rooman alueelle kuningaskuntia, joiden asukkaat olivat miltei täysin samoja kuin Rooman valtakunnan aikana. Uudet hallitsijat omaksuivat myös monia roomalaisia tapoja ja hyödynsivät vanhaa hallintoa. Rooman senaatti jatkoi kokoontumistaan pitkälle 500-luvulle saakka.

Jaettu valtakunta 476

Tutkijat eivät ole päässeet täyteen yksimielisyyteen Rooman hajoamisen syistä. Aiemmin syynä pidettiin arvotyhjiötä ja moraalin rappiota sekä valtakunnan suurta kokoa. Jo antiikin aikana ei-kristityt syyttivät kristittyjä ja Konstantianusta. Syyksi on epäilty myös kansainvaelluksia, rotujen sekoitusta, talouden rappioita, valtiorakenteen heikkenemistä, keskushallinnon hajoamista, lyijyä vesijohdossa, mukavuudenhalua, kansalaiskurin löyhtymistä, yläluokan rappiota, ilmastonmuutosta, ryöstöviljelyä, eroosiota, korruptiota, hallinnon tehottomuutta, maakuntien ryöstämistä, epätasaista tulonjakoa, kaupunkien ja maaseudun välistä epätasapainoa, orjuutta, teknisen kehityksen pysähtymistä ja lukemattomia muitakin syitä.

Nykyjään tutkijat epäilevät sisäisten taloudellisten vaikeuksien, yhteiskunnallisten muutosten ja ulkoisen sotilaallisen paineen yhteisvaikutusta. Erään mielipiteen mukaan valtakunta oli tuhoon tuomittu jo syntyessään, sillä se perustui olemassaolevien voimavarojen kuluttamiseen uusien luomisen sijaan. Lopullista vastausta tuskin saadaankaan, sillä oli kyse monimutkaisesta historiallisesta tapahtumakulusta, johon jokainen aikakausi valitsee omat vastauksensa. Se, mikä monesti kuitenkin unohtuu, on, ettei mikään valtakunta voi kestää ikuisesti.

Keisarikunnan hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisarikunnan vaakunaviiri

Vaikka ylinvalta keskitettinkin Keisarin käsiin, vanhat hallinnolliset ja valtiolliset rakenteet jatkoivat toimintaansa keisarikaudella. Senaatti kokoontui vielä viimeisen keisarin syrjäyttämisen jälkeenkin.

Keisari[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsinaista keisarin virkaa ei ollut olemassakaan, vaan kyse on historioitsijoiden tasavallan jälkeisen kauden ylimmästä valtiaasta käyttämästä nimitykestä. Kyse oli pikemminkin useiden virkojen ja valtuutusten järjestelmästä, joka muuttui aikojen kuluessa. Varsinkin keisarikunnan alkuaikoina, prinsipaatti kaudella, tasavaltalaiset muodot paljolti säilyivät. Myöhemmin 300-luvulla, dominaatti-kaudella, keisarius muuttui yksinvaltiuden suuntaan. Siitä huolimatta keisarius ei ollut monarkiaa eli kuningasvaltaa nykyisessä merkityksessä.

Tiedosto:Praetorian GuardSoldiers basrelief med.jpg
Pretorikaartin alkuperäinen tarkoitus oli suojella keisaria.

Keisarit olivat ylimmäisiä kaltaistensa joukossa, eikä heillä ollut laillista ylivaltaa. Monesti valtaa ei ollut edes käytännössä, sillä todellista valtaa käytti hallintokoneisto ja sotilaat, joille keisari oli kätevä nukkehallitsija. Valta perustui tasavaltalaiskaudelta periytyviin konsulin ja censorin virkoihin. Keisari johti myös senaattia sen senaatin päänä, pontifex pappien virkakuntaa ylipappina (pontifes maximus) ja toimi valtakunnan ylimmäisenä tuomarina. Hänellä oli ylin tuomiovalta, veto-oikeus kaikkiin päätöksiin ja oikeudellinen koskemattomuus. Keisaria ei siis voitu tuomita rikoksista missään tuomioistuimessa. Jotkut keisarit käyttivät tätä tosiasiaa törkeästi hyväkseen, vaikka useimmat toimivatkin valtakunnan lakien henkeä kunnioittaen.

Tammenlehdistä punottu seppele, Corona Civica oli keisarin vallanmerkkejä

Hänen kunnianimiään oli imperator, ceasar ja augustus, joista ensimmäinen oli ylimmän sotapäällikön kunnianimi ja kaksi viimeistä johdattu ensimmäisten suurten johtajien Ceasarin ja Augustuksen nimistä. Ceasar toimi periaatteessa tasavaltalaisen järjestelmän piirissä ja oli vain elinikäinen diktaattori. Hänen seuraajansa Augustus oli nykykäsityksen mukaan ensimmäinen keisari.

Pretoriaanikaarti oli keisarillinen henkivartiokaarti, joka koostui tavallista parempaa palkkaa saaneista valiosotilaista. Sen esikuvina olivat tasavallan sotapäälliköiden henkivartijastot. Augustuksen noustessa valtaan 27 eaa, hän päätti ylläpitää henkivartiostoa myös rauhan aikana. Hänen perustamassaan joukoissa oli yhden 500 miehen kohorttia, joita johtivat tribuunit. Koko joukkoja komensi ensin kaksi ratsuväen perfektiä ja sittemmin yksi pretoriperfekti. Joukot oli alunperin sijoitettu eri puolille kaupunkia, mutta pian heidät jo koottiin yhteen leiriin. Kaartilla oli suuri vaikutus keisarin valintaan ja se pystyi uhkaamaan väkivallalla. Siitä tuli keisarille ulkoisia uhkia paljon suurempi vaara. Kaartin loppu tuli 300-luvulla, jolloin Diolektianus ensin vähensi sen merkitystä ja sitten Konstantianus I hajoitti sen 312 ja hävitti sen tukikohdan.

Senaatti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tasavallan päätyttyä ylin valta oli siirtynyt senaatilta keisarille. Ensimmäisen keisarin Augustuksen aikakaudella senaatti ja keisari olivat suurin piirtein tasa-arvoisia. Käytännössä todellinen valta oli kuitenkin keisarin käsissä. Käytännössä senaattorin asemaa haettiinkin sosiaalisen aseman vuoksi, eikä valtaa saadakseen. Ensimmäisten keisarien kaudella lainsäädäntö-, oikeudenkäyttö- ja valitsijavalta siirtyi kansankokoukselta senaatille. Koska keisarilla kuitenkin oli ylivalta yli senaatin, se oli käytännössä vain keisarin vallankäytön väline.

Ceasar oli nostanut senaattorien määrän 900:aan. Augustus kuitenkin pienensi sen 600-jäseniseksi. Augustus erotti alhaissyntyiset senaattorit ja esitti käytännön vaatimuksen, jonka mukaan senaattorin tuli olla vapaasyntyinen kansalainen, jolla oli vähintään miljoonan sestertiuksen omaisuus. Senaattoriksi noustiin tulemalla valituksi kvestoriksi, mikä keisarikunnan aikana edellytti senaattori-luokkaan kuulumista. Kvestori oli ensimmäinen askel siviilivirkauralla.

Kansankokous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Tiberiuksen kaudella kansankokouksen aiemmat valtaoikeudet siirrettiin senaatille. Tämä oli seurausta kokousten koostumuksesta, joka oli käytännössä Rooman kaupungin sivistymätöntä alaluokkaa, joka oli usein valmis myymään äänensä eniten maksavalle.

Maakunnat 210

Maakuntahallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Augustuksen valtaannousuun 27 eaa liittyneissä uudistuksissa myös maakuntahallinto järjestettiin uudellen. Maakunnat jaettiin senaatiillisiin ja keisarillisiin riippuen siitä, kuka nimitti niiden käskynhaltijan. Senaatillisia maakuntia hallitsivat senaattorien joukoista valitut prokonsulit, kuten tasavallanaikana oli ollut tapana. Suurten keisarillisten johdossa olivat legaatit (Legatus Augusti pro praetore) eli nimellisesti preetoreina toimivat keisarin lähettiläät, jotka valittiin käytännössä preetoorien sotilasarvon omaavien senaattorien joukosta. Näihin maakuntiin oli sijoitettu legioonia, joita pretorit johtivat. Pienempiä maakuntia, joissa ei legioonia ollut, johtivat ritariluokkaan kuuluvat prokuraattorit.

Vuonna 68 maakuntia oli yhtensä 36, joista 11 oli senaatillisia, 15 legaattien johtamia keisarillisia ja 10 prokuraattorien tai perfektien johtamia pienempiä alueita. Keisariaikana maakuntien määrä kasvoi uusien valloitusten ja aiempien maakuntien jaon seurauksena. Suuria tai paljon sotaväkeä sisältäneitä maakuntia jaettiin, jottei liian suuri poliittinen taikka sotilaallinen valta ei olisi keskittynyt yhden käskynhaltijan käsiin.

Uudistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Diolektianus oli ottanut käyttöön nelivallan, hän jakoi valtakunnan uudestaan lähes 100 maakuntaan, joista yksi oli Italia. Niillä oli monenlaisia maaherroja, jotka kuuluivat erilaisiin luokkiin. Vain pieni osa näistä uusista maaherroista voitiin valita ritariluokan piiristä. Maakunnista muodostettiin puolestaan alunperin kaksitoista diokeesia (diocese), joita valvoi käskynhaltija (vicarius). Vain prokonsulit ja Rooman kaupunginjohtaja (prefekti) oli vapautettu tämän valvonnan alta ja olivat suoraan tetrarkkien alaisuudessa.

Vaikka alikeisarit katosivat pian kuvioista, Konstantinus I Suuri perusti 318 pretoori perfektien johtaman maakuntahallinnon. Perfektejä vaihdettiin tiheään tahtiin, eikä heillä ollut sotilaallista valtaa, joka oli siirretty ratsuväen ja jalkaväen komentajille. Perfektien vastavoimanaan toimi myös keskushallinnon ylivirkamies (magister officiorum), jolle kuului keskushallinnon alempien virkamiesten valinta ja ulkopolitiikan hoito. Järjestelyn taustalla oli hyvien perfektien puute ja pyrkimys estää keisarin kilpailijoiden nousu perfektien joukosta. 300-luku oli jatkuvien uudistusten kausi, jolloin maakuntia jaettiin yhä uudelleen, eivätkä ne aina vastannet komentajien (dux) johtamien sotilaallisia alueita.

Sanasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adoptio - eli lapseksiottaminen on toimi, jossa lapsen ja hänen huoltajansa välille luodaan perheside. Lapsi saa uuden vanhemman tai vanhemmat ja vanhempi uuden lapsen. Adoptio laillisena toimenpiteenä keksittiin Roomassa.

Antiikki - eli vanha-aika on ajanjakso Euroopan ja erityisesti Kreikan ja Rooman historiassa noin 800 eaa - 500 jaa. Se oli muinaisen Kreikan ja Rooman suuruuden aikaa. Antiikkia seurasi keskiaika, jota puolestaan seurasi uusiaika.

Censori - eli kensori oli virkamies, jonka tehtäviin kuului järejstää väestönlasku ja verollepano sekä päättää, ketkä olivat täyttäneet Rooman senaattiin pääsyn vaatimukset. Kensori oli roomalaisessa virkaurassa konsulista seuraava arvojärjestyksessään.

Diktaattori - oli tasavallan aikainen virka, joka annettiin luetetulle roomalaiselle, joka otti hetkeksi vastuun koko valtakunnasta esimerkiksi sotatilan aikana, kun koko valtakunnan olemassa olo oli uhattuna. Yleensä toimikauden pituus oli kuusi kuukautta, jonka jälkeen senaatti saattoi jatkaa sitä toiset kuusi kuukautta. Tuolloin diktaattori ei merkinnyt hirmuhallitsijaa, vaan sanelijaa.

eaa - ennen ajanlaskumme alkua

Eroosio - on kallio- ja maaperän kulumista tuulen, veden ja säiden vaikutuksesta. Eroosio voi johtaa maan köyhtymiseen, jolloin pellot ja puutarhat antavat yhä vähemmän satoa. Se voi myös johtaa ilmaston muuttumiseen ja säiden epävakaistumiseen.

Germaanit - olivat roomalaiskaudella Rein joen takana eläneitä kansoja, joita roomalaiset pitivät barbaareina. He eivät välttämättä olleet nykyisten germaanisten kielten puhujien esi-isiä. Toisaalta kaikkia germaanisten kielten puhujia ei välttämättä pidetty germaaneja. Gootteja esimerkiksi pidettiin skyytteinä.

Hispania - oli roomalaisten antama nimitys Iberian niemimaalle, jolla nykyään sijaitsevat Espanja ja Portugali.

Ilmastonmuutos - on pitkän aikavälin merkittävä muutos paikallisessa tai maailmanlaajuisessa ilmastossa. Muutos voi tapahtua esimerkiksi sateiden määrässä ja ajankohdassa, tuulissa ja lämpötiloissa. Ilmastonmuutos on perinteisesti ollut seurausta suurista geologisista (eli maaperäisistä) ja astrologista (eli tähtitieteellisistä) tapahtuma ketjuista. Toisinaan se on saattanut olla seurausta myös ihmisten toiminnasta.

jaa - jälkeen ajanlaskumme alun

Kansainvaellus - on laajamittainen ihmisten siirtyminen paikasta toiseen. Kansainvaellusajalla tarkoitetaan vuosia 380-470, jolloin suuri joukko kansoja lähti liikkeelle asuinsijoilleen muuttaen määränpäittensä väestöllisiä oloja ja poliittista tilannetta. Väestö liikkui Pohjois-Aasian aroilta ja Keski- ja Pohjois-Euroopasta kohti Rooman valtakuntaa. Kyse ei ollut suurista väkijoukoista, vaan lähinnä pienistä ja ketteristä sotajoukoista, jotka joskus kuljettivat mukanaan myös perheitään. Germaanien levittäytyminen Brittein saarille ja Slaavien saapuminen itäiseen Eurooppaan jätti pysyvän vaikutuksen.

Keisari - oli monarkian eli perinnöllisen hallitsijuuden korkein arvonimi. Siihen liittyy vaatimus ainakin kuvainnollisesta ylivoimaisuudesta. Keisarin oletettiin olevan tavallisten kuninkaiden ja ruhtinaiden yläpuolella. Keisarius syntyi Rooman valtakunnassa. Ceasar, jonka nimeä käytettiin tänä arvonimenä, oli itse ollut elinikäinen diktaattori. Hänen seuraajansa halusivat liittyä hänen kunniaansa suuren valtakunnan johtajina. Toisiin se sopi toisia paremmin. Kaikki he olivat eräänlaisia elinikäisiä diktaattoreja, joiden valta myös periytyi.

Konstantinopoli - oli aiemmin kreikkalainen kaupunkivaltio ja siirtokunta, joka oli perustettu 667 eaa. Konstantinus vaihtoi nimen Konstantinopoliksi. Kaupungista tuli ensin Rooman valtakunnan toinen pääkaupunki ja sittemmin sen johtava kaupunki. Kaupunki seurasi erinomaisella paikalla kauppareittien risteyskohdassa. Siitä tuli Itä-Rooman eli Bysantin tuhatvuotinen pääkaupunki. Nykyään se tunnetaan Istanbulina.

Konsuli - oli Rooman tasavallan korkein virka, joka johti valtakuntaa senaatin tuella ja oli armeijan päällikkö.

Korruptio - on tehtävänsä myötä saamansa vallan väärinkäyttöä yksityisen edun saavuttamiseksi. Usein korruption kohteena oleva virkamies lahjotaan antamaan lahjojalle etuja sovittujen sääntöjen ja lakien vastaisesti.

Kriisi - on hätätila tai selkkaus tai ylipäätänsä tilanne, jossa yksilön tai yhteisön aiemmin käyttämät ratkaisukeinot eivät toimi.

Kulkutauti - eli epidemia on ajoittain esiintyvä tartuntasairaus, joka tarttuu poikkeuksellisen suureen osaan tietyn alueen väestöstä. Se voi levitä pisaratartunnan tai vaikka veden välityksellä. Tällaisia tauteja ovat esimerkiksi influensa, rutto ja rokot.

Monarkia - on valtiomuoto, jota johtaa elinikäinen monarkki. Usein monarkkiassa valtionpäänä toimiminen on perinnöllistä. Puhutaan myös kuningas- eli hallitsijasuvuista eli dynastioista.

Moraali - on sekä käsitys oikean ja väärän olemassa olosta että käsitys siitä mitä pidetään oikeana ja vääränä. Kyseessä ovat tapasäännöt eli se mitä kussakin yhteisössä pidetään oikeana ja vääränä elämäntapana ja toimintana.

Orjuus - on perinteisessä mielessään järjestelmä, jossa ihminen pitää toista ihmistä omaisuutenaan. Ennen orjiksi otettiin sotavankeja, rikollisia ja pahasti velkaantuneita. Toisinaan orjiksi joutuivat myös tavalliset siviilit, jotka pakotettiin työskentelemään omistajansa hyväksi. Orjuus oli tässä mielessä yleistä 1800-luvulle saakka.

Ostrogootit - olivat visigoottien ohella toinen gootteihin kuuluva heimo. Ostrogootit perustivat 300-luvun puolivälissä laajan valtakunnan Mustanmeren pohjoispuolelle. He joutuivat 300-luvulla hunnien valtaan, mutta siitä vapauduttuaan asettuivat Pannoniaan - valtakuntaan joka sijaitsi Tonavan eteläpuolella Balkkanin ja Alppien reunoilla. Teoderik Suuren johdella he vaelsivat Italiaan 488 ja perustivat sinne valtakunna, joka johtajan kuoleman jälkeen alkoi rapistua. Bysantti kukisti heidät ja he sulautuivat Italian väestöön.

Pontifex - tarkoittaa sillanrakentajaa. Pontifex pappien tehtävänä oli toimia välittäjänä tämänpuoleisen eli arkimaailman ja tuonpuoleisen eli yliluonnollisen maailman välillä. Pontifex Maximus oli näiden pappien johtaja, jonka tehtävä oli mm. lisätä karkauspäiviä kalenteriin. Ollessaan tässä tehtävässä Julius Ceasar loi juliaanisen kalenterin, jota käytettiin pitkään. Lisäksi he huolehtivat valtakunnan aikakirjoista.

Preetori - oli virkamies Rooman valtakunnassa. Preetorin tehtäviin kuului oikeuden jakaminen ja maakunnan eli provinssin hallinta. Preetorit saattoivat myös komentaa armeijoja, joiden johdossa ei ollut konsuli. Preetoriksi valittavan henkilön tuli olla 39-vuotias tai vanhempi. Hänen täytyi olla aiemmin toiminut kvestorina, eli alempana virkamiehenä.

Ritarit - eli equites tarkoittaa senaattorisäädyn jälkein toiseksi korkeinta yhteiskuntaluokkaa. Kuningasajalla ritarit olivat olleet ratsuväessä palvelevia kansalaisia, ratsuväen merkitys kuitenkin väheni tasavallan aikana ja ratsujoukot olivat liittolaisjoukkoja. Ritareilla ei ollut samoja rajoituksia kaupankäynnin suhteen kuin senaattoriluokalla. Vasta Augustuksen aikana säädettiin tarkasti, ketkä luettiin ritareiksi. Ritariksi lukeminen edellytty tästä eteenpäin, että omaisuus oli vähintään 40 000 sestertiusta eli keisariajalla suurta pronssikolikkoa. Ritarit palvelivat tärkeissä tehtävissä armeijassa.

Senaatti - oli alunperin perinnöllisten aatelissukujen eli patriisien edustajista koostunut neuvosto, jolla oli keisarikaudella lähinnä vain vertauskuvallinen asema.

Valtionuskonto - on valtiosta hallinnollisesti ja taloudellisesti riippuvainen uskonto, jolle on usein annettu erityisoikeuksia. Toisaalta valtionuskonto vaikuttaa myös valtion taustalla vaikuttaviin arvoihin.

Veto-oikeus - on oikeus estää jonkun tietyn päätöksenteko pelkällä omalla äänellään. Veto on latinaa, ja tarkoittaa "minä kiellän".

Virka - on tehtävä, johon liittyy julkisen vallan käyttöä. Julkinen valta on julkisyhteisön eli kunnan, kaupungin, maakunnan tai valtion valtaa asukkaisiinsa nähden. Tätä valtaa tämä yhteisö siirtää työntekijöilleen eli virkamiehille.

Visigootit - eli länsigootit olivat pohjoisesta tullut germaanikansa, joka vuonna 375 lähti Tonavan takaa sijainneilta asuinsijoilta Balkanin ja Kreikan kautta kohti Roomaa päällikkönsä Alarikin johdolla. He ryöstivät Roomaa 410. Alarikin kuoltua he muodostivat 415 valtakunnan Galliaan eli nykyiseen Ranskaan ja liittivät siihen suuren osan Hispaniaa eli Iberian niemimaata, nykyistä Espanjaa. Vuonna 507 toinen germaaniheimo frankit valtasivat valtakunnan pohjoisosan ja 711 arabit sen eteläisenkin osan.

Yksinvaltius - eli itsevaltisu on hallitusmuoto, jossa hallitsijan valtaa ei ole millään tavalla rajoitettu. Hallitsijan yksinvaltaa on usein perusteltu jumalallisella oikeudella, kuten myös Rooman keisarien ollessa kyseessä. Itsevaltiaan aseman voi hankkia myös vallankaappauksella, jolloin puhutaan yleensä diktatuurista. Itsevalta ei läheskään aina ole mielivaltaa, vaan se voi olla myös hyväntahtoista hallittuja alamaisia kohtaan.