Wikijunior Suomen historia/Itsenäinen valtio

Kohteesta Wikikirjasto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomi itsenäistyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi itsenäistyi 6.12.1917. Eduskunta julisti Suomen itsenäiseksi tasavallaksi ja ensimmäisenä Suomen itsenäisyyden tunnusti Neuvosto-Venäjä, muut valtiot seurasivat varovaisemmin perässä.

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

27.1.1918 Punaiset ryhtyivät vallankaappaukseen Helsingissä. Punaisten oli tarkoitus pidättää kaikki senaattorit (ministerit), mutta heistä ei saatu ketään kiinni. Punaisten hallitsemille alueille perustettiin Suomen sosialistinen työväentasavalta jonka hallitus oli Suomen kansanvaltuuskunta. Kansanvaltuuskuntaa johti Kullervo Manner. Laillinen hallitus oli siirtynyt Vaasaan ja jonkinlainen rintamalinja syntyi Tampereen-Lahden-Lappeenrannan-Viipurin linjan pohjoispuolelle.

Punaiset saivat aseistuksensa Suomessa olevilta venäläisiltä ja Leninin hallitukselta Pietarista. Punaisten joukkojen vahvuus oli suurimmillaan 80 000 miestä ja niiden rungon muodostivat punakaartit. Valkoisten vahvuus oli 80 000–90 000 henkeä. Valkoiset saivat osan aseista Saksalta ja aseista riisutuilta punaisilta.

Punaisten yleishyökkäys pohjoiseen alkoi helmikuun lopulla. Se kilpistyi valkoisten suurhyökkäykseen. Valkoiset valtasivat Tampereen huhtikuun kuudenteen mennessä ja saksalainen itämeren-divisioona nousi maihin Hangossa ja sen jälkeen saksalaiset valtasivat punaisilta Helsingin ja Lahden. Huhtikuun lopussa valkoiset valtasivat Viipurin. Sisällissota päättyi toukokuun puolivälissä.

Sisällissodan seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen suuria määriä punaisia tai epäiltyjä teloitettiin tai suljettiin valtaviin vankileireihin. Monet menettivät kansalaisoikeudet pitkäksi ajaksi. Helppo sota ei ollut valkoisillekaan: moni Pohjanmaalta sotaan lähtenyt maamies kuvitteli lähtevänsä sotimaan venäläisiä vastaan, ei suomalaisia veljiään vastaan. Totuus selvisi vasta rintamalla. Sota jätti suomalaiseen yhteiskuntaan pitkät haavat, jotka eivät vieläkään ole täysin umpeutuneet, kuten sodan historiaa tutkineiden uhkailu osoittaa.

Kuningaskunta vai tasavalta?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissota ja kauheat olot kallistivat mielipidettä siihen suuntaan että Suomeen tarvittaisiin vahva johtaja, eli Suomesta tehtäisiin kuningaskunta. Kun Saksa oli auttanut valkoisia sisällissodassa, haluttiin Suomeen saksalainen kuningas. Ajateltiin että näin voitaisiin säilyttää Saksan tuki tulevaisuudessakin. Näkyvin kuningasvaltaa ajanut poliitikko oli P.E. Svinhufvud josta tuli keväällä valtionhoitaja eli väliaikainen valtionpäämies. Toinen tärkeä poliitikko joka ajoi kuningasvaltaa oli uusi pääministeri J.K. Paasikivi. Kuningaskuntaa kannattivat RKP ja Vanhasuomalainen puolue. Tasavallan puolella olivat SDP, Maalaisliitto ja Nuorsuomalainen Puolue.

Suomeen valitaan presidentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Saksa oli hävinnyt ensimmäisen maailmansodan Suomi joutui luopumaan myös kuninkaastaan joka ei ollut käynyt Suomessa. C.G.E. Mannerheimista tehtiin valtionhoitaja ja kesällä 1919 K.J.Ståhlberg valittiin presidentiksi.

Lisää puolueita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1918 kuningaskunnan suunnittelussa liittoumat oli muodostettu yli puoluerajojen. Kuningasmieliset, joista suuri osa oli vanhasuomalaisen puolueen kannattajia, perustivat kansallisen kokoomuksen, joka oli konservatiivinen (eli perinteisiin nojaava) oikeistopuolue. Samoihin aikoihin perustettiin tasavaltalaisuutta kannattaneiden parissa, pääosaltaan entisistä nuorsuomalaisista kansallinen edistyspuolue (Presidentti K.J.Stålhberg kuului edistyspuolueeseen), joka kuului niin sanottuihin liberaaleihin (eli edistys- ja vapaamielinen) oikeistopuolueisiin.

Näiden puolueiden lisäksi oli myös kaksi muuta porvarillisesti ajattelevaa puoluetta. Maalaisliitto (nykyisen Keskustan "esi-isä") ja ruotsalainen kansanpuolue. Muutoksia tapahtui myös vasemmistossa sillä sisällissota halkaisi sdp:n kahtia. Puolueen jyrkempi siipi kommunistit järjestäytyi Moskovassa Suomen kommunistiseksi puolueeksi (SKP). Kommunistinen puolue julistettiin Suomessa laittomaksi. SDP:n maltillisempi siipi, joka ei osallistunut sisällissotaan, toi puolueen takaisin Suomen politiikkaan. Tämän siiven johtaja oli Väinö Tanner joka valittiin vuonna 1918 SDP:n puheenjohtajaksi.

Nuoren valtion ulkoiset suhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen useat Venäjän reuna-alueet itsenäistyivät samanaikaisesti Suomen kanssa. Tällaisia valtioita olivat Balttian maat, Puola, Ukraina ja Georgia. Näitä valtioita alettiin kutsua reunavaltioiksi ja Suomella oli niiden kanssa yhteistyötä. Osa Suomen poliitikoista kuitenkin kannatti suuntautumista länteen ja monet Pohjoismaihin.

Heimosodat ja Tarton rauha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ja Neuvosto-Venäjän välit viilenivät heimosotien seurauksena.Heimosodat olivat sotaretkiä jotka vapaaehtoiset toteuttivat ja ne suunnattiin itä-/neuvosto-karjalaan ja Petsamoon ja niiden tarkoitus oli liittää edellä mainitut alueet Suomeen ja luoda niin Suur-Suomi.

Bolsevikkien (kommunistien) aseman vahvistuessa Venäjällä alkoivat rauhanneuvottelut. Tarton rauhassa, joka solmittiin Tarton kaupungissa Virossa, Suomi sai Petsamon ja joutui vetämään joukkonsa niistä Itä-Karjalan alueista jotka olivat suomalaisten hallussa. Tartossa tehty rauhansopimus oli Suomelle edullinen mutta äärioikeiston mielestä se oli häpeärauha koska Suur-Suomea ei syntynytkään Tarton rauhan avulla.

Suomen vai Ruotsin Ahvenanmaa?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ja Ruotsin suhteet tulehtuivat Ahvenanmaan kiistan takia. Ahvenanmaalaiset esittivät vetoomuksen Ruotsille vuonna 1918 että saariryhmä liitettäisiin Ruotsiin. Tukholmassa oltiin sitä mieltä että Ahvenanmaa kuuluisi historiallisin ja kielellisin perustein Ruotsille. Suomen eduskunta sääti Ahvenanmaan itsehallintolain vähentääkseen Ahvenanmaan irtautumishaluja. Kun sekään ei kelvannut niin asia siirrettiin kansainliitolle. Vuonna 1921 kansainliitto ratkaisi asian Suomen eduksi ja Ruotsi alistui päätökseen ja maiden suhteet alkoivat parantua.


Uhattu demokratia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentiksi tuli vuonna 1925 L.K. Relander. Relanderin kaudella SDP (Suomen sosialidemokraattinen puolue) pääsi hallitukseen ja se merkitsi sitä että Suomen poliittinen elämä vakiintui. Suomen ensimmäinen sosialidemokraattinen hallitus oli Tannerin hallitus joka istui vuosina 1926-1927. Tällä kertaa hallituksessa oli ensimmäistä kerta naisministeri joka oli toinen sosiaaliministeri Miina Sillanpää. Samoihin aikoihin kommunistit eli vasemmiston jyrkkä siipi esiintyivät valtiovaltaa kohtaan uhittelevasti ja järjestivät muun muassa satamissa lakkoaaltoja.

Kommunistien toiminnan seurauksena syntyi vastareaktio, joka liittyi yleismaailmalliseen lamaan, jonka vaikutukset (meillä mm. leipä- ja soppajonot) jäivät Suomessa lyhytaikaisiksi. Myös monet maatilat menivät sen seurauksena konkurssiin. Vuonna 1929 kommunistinuoret juhlivat Lapualla niin väki hajotti tilaisuuden ja punaisia paitoja revittiin. Kansalaiskokous joka oli kokoontunut Lapualle vaati että hallitus lopettaisi kommunistien toiminnan. Lapuanliike jota johti Vihtori Kosola ryhtyi käyttämään väkivaltaisia keinoja. Äärivasemmiston/kommunistien kannattajina tai suosijoina epäiltyjä vietiin itärajalle autoilla joihin heidät oli kaapattu. Myös entinen presidentti Stålhberg kaapattiin ja yritettiin viedä itärajalle mutta matka keskeytettiin Joensuuhun. Tämä tapahtuma oli eräs niitä, jotka alkoivat kääntää kansaa Lapuan liikettä vastaan.

Kesällä 1930, kun lapuanliike oli vahvimmillaan, se järjesti talonpoikaismarssin johon osallistui 12 000 miestä. Eduskunta hyväksyi syksyllä lait jotka kielsivät kommunistien toiminnan. Näin eduskunta oli toteuttanut sen mihin Lapuanliike oli pyrkinyt.

Mäntsälän kapina ja IKL:n perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapuanliike leimahti vielä kerran Mäntsälän kapinassa vuonna 1932 jolloin Lapuanliikkeen kannattajat olivat kokoontuneet Mäntsälään ja heidän tavoitteenaan oli nostaa kapina. Kun presidentti P.E. Svinhufvud oli pitänyt radiossa puheen, jossa vaadittiin mäntsälän kapinan hajaantumista, niin Mäntsälän kapinalliset antautuivat. Se oli samalla viimeinen virhe, joka vei lopulta Lapuan liikkeen kannatuksen.

Suomessa oli ollut pitkät lain kunnioittamisen perinteet, eikä kansa kyennyt hyväksymään kapinallisia ja laillista valtaa vastaan nousevia, olivatpa he oikeistolaisia tai vasemmistolaisia. Tapahtumien jälkeen perustettiin Isänmaallinen kansanliike (IKL) niminen puolue, jonka kannatus jäi vaisuksi.