ET5 Todellisuuskäsitykset/Uskonnottomuuden historiaa

Kohteesta Wikikirjasto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Länsimaista uskonnotonta ajattelua tunnetaan antiikista alkaen. Erityisesti valistuksen ajan ranskalaisten ajattelijoiden yhteinen piirre oli yhteistä arvosteleva asenne uskontoa kohtaan. He asettivat perinnettä vastaan järjen ja kokemuksen, hylkäsivät ajatuksen yliluonnollisesta ja siten uskonnollisen ja poliittisen pakkovallan, joiden he näkivät tukevan toisiaan. Kuuluisa valistusajan teos on paroni d'Holbach'n vuonna 1770 ilmestynyt Systéme de la Nature (Luonnon järjestelmä). Holbach tarkasteli ihmistä osana luontoa. Hän katsoi, että jos ihmiset ymmärtävät itsensä oikein luonnon osana, he voivat oppia että onnellisuus saavutetaan elämällä rauhassa ja sopusoinnussa toisten kanssa.[1]

1800-luvulla Britanniassa uskonnottomuus levisi yhteiskunnassa ja järjestäytyi. Uskonnottomien yhdistykset kutsuivat itseään vapaa-ajattelijoiden, sekularistien tai rationalistien yhdistyksiksi. Sanaa humanismi alettiin käyttää 1900-luvulla enenevässä määrin.[2]

Vapaa-ajattelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vapaa-ajattelu on perinteinen nimitys uskonnosta vapaalle ajattelulle, joka suhtautuu arvostelevasti kirkkoon ja sen yhteiskunnalliseen vaikutukseen ja pyrkii täydelliseen uskonnon ja ateismin vapauteen[3].

Vapaa-ajattelijain liiton edesmenneen puheenjohtajan Kari Saaren mukaan vapaa-ajattelijoiksi kutsuttiin keskiajan lopulla ihmisiä, joiden ajattelu oli riippumatonta uskonnoista ja uskonnollisista yhteisöistä. Vapaa-ajattelijat perustivat käsityksensä kokemukseen, järkipäättelyyn ja omaan ymmärrykseensä.[4]

Kirjailija Väinö Voipio määritteli vapaa-ajattelijan seuraavasti (1963):

» Vapaa-ajattelija on henkilö, joka luodessaan elämänkatsomustaan pyrkii pysyvästi tarkistamaan ajattelunsa perusteita antamatta auktoriteettiuskon sanella käsityksiään, pitäymyksiään ja ohjeitaan. Hän pyrkii vapautumaan ennakkoluuloista, jotka kahlehtivat henkeämme ja pitävät silmämme sokeina. Historiallisesti ottaen on vapaa-ajattelijain tehtävänä ollut ja on yhä edelleen erityisesti uskontojen kriittinen tarkastelu, ihmisten uskontosidonnaisuudesta vapauttaminen ja täyden uskonnon- ja ajatuksenvapauden vaatiminen.[5] »

Kari Saaren mukaan vapaa-ajattelu määritellään nykyisin käsitykseksi, jolle on tunnusomaista järkiperäisyys ja avoimuus uusille perustelluille näkemyksille, sekä kyky jatkuvaan uudistumiseen. Vapaa-ajattelu arvostaa järjen vapaata käyttöä ja tieteellistä ajattelua. Vapaa-ajattelijat eivät pidä totena mitään muuta kuin sellaista, mikä on älyllisesti perusteltua. W. K. Cliffordin tunnetun lausuman mukaan on aina ja kaikkialla väärin uskoa mihinkään riittämättömin perustein. Vapaa-ajatteluun kuuluu pyrkimys taistella henkistä urautumista ja auktoriteettiuskoa vastaan.[6]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisella tasolla vapaa-ajattelijat järjestäytyivät ensin 1860-luvulla Englannissa. 1870-luvulla järjestäytyminen jatkui Yhdysvalloissa ja Saksassa. Manner-Euroopan maista vapaa-ajattelijat järjestäytyivät parhaiten Belgiassa. Sen voimaa edisti liberalistien ja sosialistien yhteinen taistelu katolista kirkkoa vastaan. Ranskassa vaikutti vahva tasavaltalainen vapaa-ajattelun perinne, mutta liikkeen voimaa heikensi jakautuminen liberalistiseen ja sosialistiseen siipeen. Kirkonvastainen perinne oli vahva myös Espanjassa ja Italiassa, mutta järjestäytyminen oli vähäistä.[7]

Vapaa-ajattelijain maailmanliitto, alkuaan Kansainvälinen vapaa-ajattelijaliitto perustettiin vuonna 1880 Brysselissä. Liiton tarkoituksia oli pyrkiä ajatuksenvapauden turvaamiseen ja ihmiskunnan vapauttamiseen uskonnollisista ennakkoluuloista. Jäsenjärjestöjä ovat eri maiden kansalliset liitot.[8] Vapaa-ajattelijat sanoivat pyrkivänsä totuuteen tieteen, hyvyyteen etiikan ja kauneuteen taiteen avulla.[9] Tärkein toimintamuoto on ollut yhteiset kongressit.[7] Suomesta liittoon kuului aikaisemmin Vapaa-ajattelijain liitto 1946–1994.[10]

Nimityksen arvostelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ateistiyhdistyksen puheenjohtaja Erkki Hartikainen pitää sanaa 'vapaa-ajattelija' huonona peitenimenä. Myös 'rationalisti', 'humanisti' ja 'bright' ovat sekaannuksia aiheuttavia peitenimiä. Kun bright-sanaa levitettiin, hän sanojensa mukaan esitti Kansainväliselle ateistiliitolle vastalauseen moiselle sanahölmöilylle. Ateismin aatetta ei voida Hartikaisen mielestä tehokkaasti edistää peitenimillä. Ateismista on puhuttava ateismina tai vielä mieluummin jumalattomuutena.[11] Uskonnottomien piilotteleminen peitenimien takana on hänestä ”imagofasismia”, ryhmän imagon nostamisen asettamista kaikkien muiden asioiden edelle.[12] Jos jotain muuta sanaa halutaan käyttää, ateistit voivat kutsua itseään sivistyneiksi.[11]

Sekulaarihumanismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sekulaarihumanismi on nimitys uskonnottomalle humanismille.[13] Kansainvälisen humanistisen ja eettisen liiton (International Humanist and Ethical Union, IHEU) määritelmän mukaan ”humanismi on kansanvaltainen eettinen elämänkäsitys, joka väittää, että ihmisillä on oikeus ja velvollisuus antaa merkitys ja muoto omalle elämälleen. Se pyrkii nykyistä inhimillisempään yhteiskuntaan inhimillisten ja muiden luonnollisten arvojen sekä inhimillisten kykyjen kuten järjen ja vapaan tutkimuksen avulla. Se ei ole jumalauskoinen, eikä se hyväksy yliluonnollista todellisuuskäsitystä.”[14]

Ateismi Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa 1800-luvun lopulla uskonnotonta aineellista todellisuuskäsitystä edusti akateemisessa ajattelussa yksinään Wilhelm Bolin, Baruch Spinozan ajattelusta väitellyt Ludwig Feuerbachin ystävä, joka toimi Helsingin yliopiston kirjastonhoitajana. Bolin kuului Suomessa tuhkauslaitostoiminnan alkuunpanijoihin.[15] Kehitysoppi innoitti Suomessa jo 1880-luvulta lähtien muun muassa Hjalmar Neiglickia ja Edvard Westermarckia[15][16].

Työväenliike omaksui Suomessa marxilaisen ateismin ohjelman haasteena valtionkirkolle.[15]

Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen vuoden 1903 Forssan ohjelmassa todettiin:

» Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista. »
([17])

Vuonna 1905 aloitti toimintansa Prometheus-seura, jonka tavoitteena oli ajatuksenvapauden toteuttaminen. Erityinen tavoite oli siviiliavioliiton hyväksyminen. 1910-luvun puolivälin kireä yhteiskunnallinen tilanne vaikutti seuran toiminnan heikkenemiseen.[18] Vaatimus valtion ja kirkon erottamisesta ei toteutunut, minkä Jussi Pikkusaari on väitöskirjassaan[19] tulkinnut tappioksi sosiaalidemokraattien politiikalle[15].

Itsenäisen Suomen tasavallassa tuli vuoden 1923 alusta voimaan uskonnonvapauslaki, joka salli kansalaisten kuulua uskonnollisiin yhdyskuntiin tai olla niihin kuulumatta. Vasta tämä laki antoi myös ateisteille täydet kansalaisoikeudet.[15] Ihmisiä alkoi erota kirkosta.[18]

Jotkut kirkosta eronneet perustivat eri puolille maata siviilirekisteriin kuuluvien yhdistyksiä. Muutamilla niistä oli samalla myös poliittisia tavoitteita, lähinnä työväenliikkeen mukaisia näkemyksiä. Muutamilla teollisuuspaikkakunnilla yhdistysten toiminta jatkui jopa vilkkaana. Ne perustivat 1937 valtakunnalliseksi yhteiselimeksi Siviilirekisteriin kuuluvien yhdistysten liiton. Kansainvälistä, 65 vuoden ikäistä alan liittoa seuraten järjestö otti vuonna 1945 nimen Vapaa-ajattelijain liitto. Liitto alkoi julkaista Vapaa ajattelija -lehteä.[18] Liiton sääntöjen mukaan järjestön aatteellisena perustana on ”tieteeseen perustuva uskonnoton todellisuuskäsitys. Yksilön ja ajatuksen vapaus, etuoikeudeton tasa-arvo, suvaitsevaisuus sekä vastuu lähimmäisestä ja ympäristöstä ovat osa tätä katsomusta.”[20]

Uskontokritiikistä ja tieteellisestä todellisuuskäsityksestä käytävään keskusteluun ovat älymystön edustajista Suomessa osallistuneet muun muassa Eino Kaila, Ilkka Niiniluoto[21] ja Raimo Tuomela[22][23]. Johtavia ateistisia vapaa-ajattelijoita ovat olleet V. T. Aaltonen, Väinö Voipio, Erkki Hartikainen ja Kari Saari.[24]

Humanismin historia (Pohjana paljolti Barbara Smokerin kirja Humanismi)

Antiikin Kreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Humanismin katsotaan syntyneen antiikin Kreikassa. Protagorasta sanotaan usein ensimmäiseksi humanistiksi. Hän sanoi: ”Ihminen on kaiken mitta.” Tämä on perusta modernille humanismille. Tässä tehdään pesäero (sekulaarin) humanismin ja uskonnollisen uskon välille. Protagoraan jälkiä seurasi Demokritos, joka kehitti atomioppia. Hän hylkäsi uskonnolliset käsitykset ja lähti tutkimaan luontoa. Samoin kuin nykytiede, hän katsoi, että kaikki koostuu aineellisista pienistä osasista, atomeista.

Myös Hippokrates oli antiikin humanisteja. Sairauksia pidettiin häneen asti jumalallisen tahdon osoituksena. Hippokrates alkoi havainnoida oireita tarkkaan ja hakea niille täsmällisiä, ei-jumallallisia selityksiä. Eräät hänen sairastapauksistaan on kuvattu niin täsmällisesti, että niistä kyetään tänä päivänä määrittelemään sairaudet.

Samoihin aikoihin eli myös Sokrates. Hänen tärkein antinsa humanismille oli kyseleminen. Sokraattisella menetelmällä pyrittiin kyselemisen ja keskustelemisen avulla löytämään totuus. Humanistinen vaatimus vapaasta kyselemisestä täyttyi. Sokrateen seuraaja Platon ei istu humanistiksi yhtä hyvin. Platon oppi ikuisista, muuttumattomista ideoista lähestyy uskonnollista käsitystä taivaasta.

Aristoteles taas pudotti ideat luonnollisiksi asioiksi, muodoiksi. Asioilla on tietty muoto, mutta ne eivät ole olemassa millään ideaalisella tasolla. Aristoteleen suurimmat saavutukset humanistina olivat ihmisen tutkimuksen sisällyttäminen luonnontieteisiin, ihmisen hyvinvoinnin ottaminen moraalin mittariksi ja sen myöntäminen, että ihmiskunnassa on suuri potentiaali, jos se vapautetaan jumalin pelosta. Keskiajalla nämä Aristoteleen ajatukset jäivät syrjään.

Epikuros uskoi atomioppiin, ja hänen teksteistään voisi päätellä, että hän ei uskonut jumaliin, vaikka niistä puhuikin (se oli mahdollisesti hankaluuksien välttämiseksi). Häntä voisikin pitää ateistisena materialistina. Epikurolaisten hautakirjoituksista näkyy heidän suhtautumisensa elämään ja kuolemaan: ”En ollut – olen ollut – en ole – en välitä”. Epikuroksen mielestä hyvä elämä on mielihyvän täyteistä elämää, jossa on nautintoa, mielenrauhaa ja ystävyyttä, ja josta puuttuu kipu. Modernissa humanismissa on paljon epikurolaista. Siihen kuuluu mielihyvän arvostaminen, mutta toisaalta stoalaisuudesta tulee tyyni asenne huonossa tilanteessa, kun mitään ei ole tehtävissä.

Keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiaika on sekulaarin humanismin kannalta pimeää aikaa. Renessanssinkin humanistit olivat vielä kristillisiä (Erasmus ja Thomas More). Suuret taiteilijat kuten Leonardo ja Michelangelo kuvasivat kristillisiä aiheita, mutta inhimillisen näköisesti. Tänä aikana rakkaus taiteisiin yhdistyikin sanaan ”humanismi”. Ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita musiikista, kirjallisuudesta ja kuvataiteista, kutsuvat itseään humanisteiksi, vaikka todelliseen humanismiin kuuluu myös kiinnostus tieteestä ja sen menetelmistä. Tieteellinen menetelmä on humanistinen tapa saada selville, kuinka asiat ovat. Sekä tiedemiesten että humanistien on oltava valmiita muuttamaan ajatuksiaan, jos ne eivät vastaa tosiasioita.

Uusi aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden ajan tieteenfilosofia (Locke, Berkeley, Hume), empirismi oli tärkeä askel kohti humanismia, vaikka useimmat 1600-luvun empiristeistä olivat vielä kristittyjä. Ranskassa kirjailija Voltaire ja ensyklopedisti Diderot aloittivat ei-kristillisen liikkeen, jota kutsuttiin valistukseksi. Liike levisi muuallekin Eurooppaan ja maailmalle, eikä kirkko pystynyt patoamaan uskonnottomuuden tulvaa. 1700-luvulla nämä ihmiset käyttivät itsestään nimityksiä naturalisti, rationalisti ja vapaa-ajattelija. Kristityt kutsuivat heitä epäilijöiksi (skeptikoiksi) tai epäuskoisiksi.

1800-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvulla humanismin kehitykseen liittyivät utilitaristit Jeremy Bentham, James ja John Stuart Mill, Herbert Spencer ym. Utilitaristit palasivat epikurolaiseen ajatteluun, ja hakivat moraalilaille perusteet hyödystä ja mielihyvästä. Vuosisadan puolessa välissä Darwin tutkimuksineen edisti tieteellistä käsitystä ihmisestä. 1840 vapaa-ajattelija G. J. Holyoake keksi sanat ”sekularismi” ja ”sekularisti” ranskan kielen maallista tarkoittavasta sanasta. Näitä sanoja käytetään vieläkin. Nykyään radikaalimmilla humanisteilla on tapana kutsua itseään ateisteiksi, vapaa-ajattelijoiksi tai sekularisteiksi. Sovittelevammat taas kutsuvat itseään humanisteiksi tai agnostikoiksi.

1900-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvun alkupuoliskon suurimmaksi humanistiksi nousi Bertrand Russell. Filosofina toimimisen lisäksi Russell lähti kansalaisaktivistiksi, kirjoitti, aloitti kampanjan ydinaseriisunnan puolesta, otti osaa mielenosoituksiin. Sokrates siirrettynä nykymaailmaan, tuomittuna kansalaistottelemattomuudesta. 1900-luvun tieteessä DNA-tutkimus on ollut tärkeää. Se on osoittanut, että luojajumalalle ei jää mitään tekemistä. Tutkija Jacques Monodin kirjan otsikko on lainaus Demokritokselta 2400 vuoden takaa: ”Kaikki mitä maailmankaikkeudessa on olemassa on sattuman ja välttämättömyyden tulosta.” Nyt näiden ajatusten takana oli jo vankkoja tieteellisiä tosiasioita.

2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusimmassa keskustelussa on esiintynyt uusi termi, "välkky" (englannin "bright") tarkoittamassa ihmistä, joka ei usko yliluonnollisiin asioihin vaan selittää kaiken luonnollisesti. Käsitettä on levittänyt joukko amerikkalaisia filosofeja (Richard Dawkins, Dan Dennett).

Bangladeshilaisen kirjailija Taslima Nasrin on sanonut kalkuttalaiselle Statesman-sanomalehdelle:

» Näkemykseni tästä asiasta on selkeä ja ehdoton. Pidän vanhanaikaisina Koraania, Vedoja, Raamattua ja kaikkia uskonnollisia tekstejä, jotka määräävät niiden seuraajien elämää. Olemme ohittaneet sen sosiohistoriallisen ympäristön, jossa nämä kirjoitettiin ja siksi niiden näkemysten ei tule ohjata meitä. Kysymys tarkistuksesta, perinpohjaisesta tai muunlaisesta ei ole asiaan kuuluva. Meidän on ylitettävä nämä muinaiset kirjoitukset, mikäli haluamme edistyä. Vastataksemme henkisiin tarpeisiimme, tulkoon humanismista uusi elämänkatsomuksemme.” »

Lausunto nosti uskonnollista vihamielisyyttä Bangladeshissa. Nasrin joutui poliittisen fatwan uhriksi romaanillaan Häpeä. Siinä kuvataan hinduperhettä, jonka kimppuun muslimit käyvät Ayodhyanin moskeijan hävityksen jälkeen.[25]

Suomalaisen vapaa-ajattelun historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeen vapaa-ajattelu rantautui 1800-luvun lopulla. Sen ensimmäisiä merkkejä oli älymystön vaatimus siviilivihkimisen sallimisesta, koska kirkollisen vihkimisen edellytys oli ehtoollisen vietto. 1900-luvun alussa vapaa-ajattelua tuki voimakkaasti työväenliikkeen johto. Sosialidemokraattisen puolueen perustavassa Forssan kokouksessa 1903 vaadittiin kirkon ja valtion eroa. Työväestön ruohonjuuritaso ei Työväenarkiston käsinkirjoitettujen lehtisten mukaan näyttäydy kuitenkaan niin uskonnonvastaisena kuin sen ajan agitaattorien julistus. Suomen itsenäistyttyä ensimmäisiä perustuslakimuutoksia oli uskonnonvapauden toteuttaminen. Kirkosta eronneiden määrä oli alkuun pieni, ja koski eniten vakaumuksellisia kommunisteja ja vapaiden suuntien kannattajia. Nykyisin luterilaisen kirkon jäsenmäärä laskee tasaisesti. Vuoden 2005 lopussa 83,1% suomalaisista kuului ev.lut. kirkkoon. Helsingissä kirkon jäsenmäärä putosi jo alle 70%:n.

Vapaa-ajattelijoiden rekisteröityminen omiin yhdistyksiin tapahtui aluksi monissa paikallisissa järjestöissä, mutta valtakunnallinen Vapaa-ajattelijain liitto on toiminut 1930-luvulta alkaen vapaa-ajattelun äänenkannattajana ja pyrkinyt edistämään uskonnottomien asiaa ja tasaveroisia toimintamahdollisuuksia Suomessa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Niiniluoto, Ilkka: ”Ateismi”, teoksessa Helenius, Timo & Koistinen, Timo & Pihlström, Sami (toim.): Uskonnonfilosofia. Porvoo Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27403-8.
  • Saari, Kari: Vapaa-ajattelijan käsikirja. Helsinki: Kustannus Oy Vapaa Ajattelija Ab, 1993. Worldcat.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Norman, Richard: On humanism, s. 11–12. London; New York: Routledge, 2004. ISBN 0-415-30523-3. (englanniksi)
  2. Norman 2004, s. 13.
  3. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  4. Saari 1993, s. 4.
  5. Lainaus teoksessa Saari 1993.
  6. Saari 1993, s. 4.
    William Kingdon Clifford: The Ethics of Belief 1877. Viitattu 7.10.2009. (englanniksi)
  7. 7,0 7,1 Mustakallio, Hannu: Kansainvälisen vapaa-ajattelijaliikkeen alkuvaiheet. Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja, 1999, nro 87–88. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura. ISSN 0356-0767.
  8. Nurmi, Suvielise: Katsomukset kohtaavat, s. 210. Helsinki: Kirjayhtymä, 1994. ISBN 951-26-3896-7.
  9. Seppo, Juha: Kansainvälinen vapaa-ajattelijaliitto 1880–1905. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 154. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 1991. ISBN 951-9021-83-3.
  10. Sundström, Kimmo: Wikipedian artikkelissa Vapaa-ajattelijain liitosta virheitä 26.2.2007. Pääkaupunkiseudun ateistit. Viitattu 8.4.2009.
  11. 11,0 11,1 Hartikainen, Erkki: Ateismi on sivistyksen mitta Vapaa ajattelija. Vapaa-ajattelijain liitto ry. Viitattu 17.6.2009.
  12. Hartikainen, Erkki: Imagofasismin arkipäivää Jumalaton. 27.4.2007. Suomen ateistiyhdistys. Viitattu 17.6.2009.
  13. ”Koska humanismi-käsitettä käytetään laajasti – – monet aatteellisen humanismin kannattajat ovat halunneet täsmentää omaa humanismiaan sopivalla etuliitteellä. Puhutaan sekulaarista, naturalistisista ja tieteellisestä humanismista.” Saari, Kari: ”Sekulaarihumanismin maailmankuva”, teoksessa Elo, Pekka & Simola, Hannu (toim.): Arvot, hyveet ja tieto: Elämänkatsomustiedon opetuksen 10-vuotisjuhlakirja. Julkaisija: FETO, Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat ry. Helsinki: Painatuskeskus, 1995. ISBN 951-37-1741-0.
  14. ”Humanism is a democratic and ethical life stance, which affirms that human beings have the right and responsibility to give meaning and shape to their own lives. It stands for the building of a more humane society through an ethic based on human and other natural values in the spirit of reason and free inquiry through human capabilities. It is not theistic, and it does not accept supernatural views of reality.” IHEU, Meksiko 1996. Suomennos: Hartikainen, Erkki: Posthumanismi. Vapaa ajattelija, 1/2004. Artikkelin verkkoversio Viitattu 3.7.2008.
  15. 15,0 15,1 15,2 15,3 15,4 Niiniluoto 2003, s. 127.
  16. Salmela, Mikko: Suomalaisen kulttuurifilosofian vuosisata. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Helsingissä: Otava, 1998. ISBN 951-1-15356-0.
  17. Forssan ohjelma. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue.
  18. 18,0 18,1 18,2 Taarna, Jorma: ”Aatteellisen humanismin historiaa Suomessa”. Humanisti 4/1992. Julkaistu uudelleen teoksessa Vaismaa, Aaro (toim.): Kansanhumanismin ABC: Suomalaisen humanistiliikkeen sanomaa ja historiaa kolmelta vuosikymmeneltä, s. 59–62. Helsinki: Suomen humanistiliitto, 1998. ISBN 951-97679-2-4.
  19. Pikkusaari, Jussi: Vaikea vapaus: Sosialidemokratian häviö kirkolle Suomen kulttuuritaistelussa. Väitöskirja, Oulun yliopisto. Bibliotheca historica 32. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1998. ISBN 951-710-085-X.
  20. Vapaa-ajattelijain liitto ry:n säännöt 11.12.2008. Viitattu 17.8.2009.
  21. Niiniluoto, Ilkka: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus: Filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-08016-4.
    Niiniluoto, Ilkka: Järki, arvot ja välineet: Kulttuurifilosofisia esseitä. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-13060-9.
  22. Tuomela, Raimo: Tiede, toiminta ja todellisuus: Tieteellisen maailmankäsityksen filosofiset perusteet. Filosofian kirjasto 11. Helsinki: Gaudeamus, 1983. ISBN 951-662-334-4.
  23. Pihlström, Sami: Usko, järki ja ihminen: Uskonnonfilosofisia esseitä, s. 16. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 227. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2001. ISBN 952-9791-41-0.
  24. Niiniluoto 2003, s. 129.
  25. Kansanhumanismin ABC, s. 1.
ET5 Todellisuuskäsitykset

Etusivu - Tavoitteet - Taruihin perustuvat todellisuuskäsitykset - Uskonto ja uskonnollisuus - Uskontokritiikki - Uskonnottomuus - Uskonnottomuuden historiaa - Uskonnottomuus nykyisin - Jumalakeskeinen, ihmiskeskeinen ja luontokeskeinen todellisuuskäsitys - Sanasto - Kirjallisuutta - Aiheesta muualla