Kylä, jossa mustilla on valkoinen lippu/1. Johdanto

Wikikirjastosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun


Kapea maa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grand-Popo liittyy Benininlahteen laskevan Mono-joen suistoon ja sen lähellä oleviin alueisiin. Grand-Popon nykyinen piirikunta ulottuu lännessä meren ja joen välisenä kaistana Togon rajalle. Heti rajan takana on myös historiallinen Togon Anéhon kaupunki, jota kutsuttiin ennen nimillä Little Popo, Klein Popo tai Petit-Popo, puhujan kielestä riippuen. Nämä paikkakunnat tulivat strategisesti tärkeiksi, kun Euroopan siirtomaavallat alkoivat kamppailla etupiireistään.

Itään Grand-Poposta sijaitsevaa jokisuuta, jossa Mono-joki yhtyy Beninin lahteen kutsutaan Bouche du Roiksi (”kuninkaan suu”), jota portugalilaiset kutsuivat nimellä Boca do Rio eli "joen suu"[1]. Kyseessä on vuorovesivirta, jossa vuorovesi aiheuttaa voimakkaita rannikoita muokkaavia virtauksia. Benininlahden rannalla oleva kapea niemimaa erottaa Mono-joesta virtaavien sivujokien ja laguunien ketjun, joka ulottuu lännen suuntaan Petit-Poposta historialliseen Ouidahin kaupunkiin. Veden määrä oli korkeimmillaan sadekausina, jolloin se oli seudun tärkeä liikenneväylä. "Bouche du Roista" pohjoiseen ja koilliseen on soiden, jokien ja järvien muodostama vaikeakulkuinen alue, jossa on myös Grand-Popon seudun pieniä asutustaajamia. Se toimi alueen suojana ulkoisia vihollisia vastaan. Ahoho-joki yhdistää pohjoisen Lac Ahémé-järven ja rannikon laguunin.

Grand-Popo oli keskellä Länsi-Afrikan merkittävintä vesitietä. Laguunien ja jokien ketju ulottui Volta-joelta lännessä itään Niger-joen suistoalueeseen asti. Nykyisen Togon, Beninin ja Länsi-Nigerian kattava vesireitti oli pituudeltaan yli 600 kilometriä. Suurin kulkueste oli Godomeyn lähellä, Nokouéjärven länsipäädyssä oleva osuus, joka kulkemisen esti hiekkasärkkä kuivana ja matalan veden aikana.[2]

Kulkuväylä oli tärkeä, koska rannikon lähellä meressä Volta-joesta itään suuntautuu vaarallinen virtaus, joka esti meren käyttöä kulkuväylänä. Eurooppalaiset kauppiaat alkoivat purjehtia Afrikan rannikon tällä osuudella, jolloin meri oli pitkälti eurooppalaisten pelikenttä. Atlantti liittyi muihin mantereisiin, Etelä-Keski- ja Pohjois-Amerikkoihin sekä Intiaan. Afrikkalaiset kauppiaat puolestaan toimivat rannikon laguuneissa, jotka yhdistivät rannikon yhteisöjä. Toisinaan laguunikauppa kilpaili eurooppalaisten kaupankäynnin kanssa.[3]

Grand-Popon kuningaskunta ei ollut alun perin yhtenäinen valtakunta, vaan se oli useiden kylien kokoelma hiekkaisella kynnäksellä, joka erotti laguunin merestä. Grand-Popon muinainen keskusta Gbebcon sijaitsi aikoinaan noin 6,4 kilometriä Bouche du Roista länteen. Nykyisen kylän keskusta Carrefour eli valtatien risteys sijaitsee noin 17 kilometrin päässä jokisuusta. Laguunin toisella puolen on Hevé, jossa oli alun perin eräs alueen satamista.

Kuninkaan asuinpaikka ja pääpaikkakunta oli aluksi Agbanaken. Se oli Mono-joen länsirannalla paikassa, jossa joki laajenee laguuniksi. Agbanaken on nykyisin Togon puolella rajaa. Grand-Popon isompia kyliä lännempänä oli Agoué ja Popojen seutuun kuului ennen eurooppalaisten siirtomaavaltojen piirtämiä rajoja myös Pétit-Popo, jota nykyisin sanotaan Anéhoksi.

Alueen kartta vuodelta 1892. Vasemmalla Petit-Popo ja silloinen Saksan ja Ranskan alueiden välinen raja, joka kulki aluksi täysin meridiaania eli pituuspiiriä pitkin. Keskellä Grand-Popo, jossa oli posti, tehtaita ja tulli. Siitä itään Ouidah ja Cotonou, jonka satamalaituri rakennettiin 1891–1899.[4]

Grand-Popo osana atlanttista maailmaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsi-Afrikan kartta vuodelta 1743. Latinankielisessä kartassa ovat "Popo major" ja "Popo minor". Rannikko on hyvin kartoitettu, mutta sisämaata ei tunnettu.

Kolumbuksen löydettyä Amerikan vuonna 1492 seudut tulivat aluksi Espanjan ja Portugalin tutkimusmatkojen kohteiksi. Grand-Popo oli osa atlanttista (tai transatlanttista) maailmaa 1400-luvun lopulta 1900-luvun alkuun. Atlanttinen maailma käsittää Atlantin valtameren yli ulottuvan kansojen ja valtakuntien välisen vuorovaikutuksen. Se alkoi löytöretkien ajan alusta ja päättyi 1900-luvun alkuun. Silloin alkoi Ranskan miehitysaika, jolloin kauppasuhteet keskittyivät Eurooppaan.

Atlantin orjakauppa jatkui 1800-luvulla, vaikka Tanska ja Britannia olivat julistaneet sen laittomaksi. Orjuus jatkui Yhdysvalloissa vuoteen 1865, Brasiliassa 1880-luvulle ja Kuubassa vuoteen 1886. Jotkut tutkijat painottavat, että atlanttisen maailman historia kulminoitui 1700-luvun lopun ja 1800-luvun atlanttisiin vallankumouksiin, eli orjakapinoihin Karibialla. Kun portugalilaiset saapuivat Länsi-Afrikkaan ja Benininlahdelle vuosina 1486-1500, he loivat ensimmäiset yhteydet paikallisiin asukkaisiin. Ensimmäiset liiketoimet alkoivat vuoden 1470 tienoilla. Portugalilaisten kiinnostus seudulla suuntautui aluksi kuitenkin Beninin kuningaskuntaan, joka oli idempänä, nykyisessä Nigeriassa.

Laivoja ja orjien kuljetusta Minan (Elmina) rannikolla, 1732.

Portugalilaiset edistivät Afrikassa kaupankäyntiä ja käännytystä. He toivat Grand-Popon seudulle myös trooppisiin olosuhteisiin sopivia viljelyskasveja. Portugalilaiset edellyttivät haltuun otetun seudun kuninkailta ja ylimmiltä virkamiehiltä kääntymistä (katoliseen) kristinuskoon ja nimensä muuttamista eurooppalaiseksi. Myös seutujen nimistä käytettiin portugalilaisia nimiä. Tästä käytännöstä ovat peräisin portugalinkielinen sana Boca del Rio (Mono-joen ja laguunien laskukohta Atlanttiin) ja seudun asukkaista käytetty sana popous, eli popolaiset.

Euroopan merenkulkumaat Hollanti, Englanti, Ranska ja muut liittyvät uusiin kauppahankkeisiin kolmella mantereella. Eurooppalaisten kaupankäynti afrikkalaisilla, karibialaisilla ja amerikkalaisilla raaka-aineilla ja eurooppalaisilla teollisuustuotteilla laajeni nopeasti Atlantin yli ulottuvaksi orjakaupaksi. Seudun diasporan, ja väestön pakkomuuton nopeudesta kertoo se, että jo noin vuonna 1565 tavattiin Grand-Popon pohjoispuolella olevasta Ardasta lähtöisin olevia orjia Perussa.

Grand-Popon väestöä.

Arviolta 20 000 orjaa kulki vuosittain 1700-luvun loppuun mennessä Ouidahin, Porto-Novon ja Grand-Popon läpi laivattavaksi Amerikkoihin.[5] 1800-luvulle tultaessa orjakauppa alkoi vähentyä asteittain ja tyrehtyi noin 1800-luvun puoleen väliin mennessä. Brasiliasta paluumuuttaneet kauppiaat, käsityöläiset ja vapautetut orjat tulivat osaksi Länsi-Afrikan väestöä. Vuosina 1850-1880-luvun loppuun vallitsi ns. laillinen kauppa Länsi-Afrikan kanssa. Kaupan painopiste oli tuolloin alueen raakatuotteet, joita Englanti ja muut Länsi-Euroopan maat tarvitsivat teollisen vallankumouksen lujittamiseksi. Palmuöljyn tuotanto, pähkinät ja kaakao tulivat Popon seudun vientituotteiksi. Myös karujen ja osittain vaikeasti viljeltävien rannikkoseutujen ”takamaat” (muut kuin rannikkoalueet) tulivat tärkeiksi. Berliinin konferenssin 1884-1885 myötä alkoi Euroopan siirtomaavaltojen kilpailu Afrikan omistamiseksi. ”Scramble for African” seurauksena britit, saksalaiset ja ranskalaiset valtasivat ja pakottivat alueet hallintaansa. Ranskan Dahomeyn sodissa Dahomey valloitettiin. Grand-Popo jaetiin siten, että Saksa otti haltuunsa Togolandin, jonka Little Popo tuli rajan takaiseksi paikkakunnaksi. Dahomey ja Grand-Popo nimettiin ensin Ranskan protektoraatiksi ja 1904 alkaen siirtomaaksi vuoteen 1960 asti.

Rannikolla vaikutti brasilalainen kauppias Francisco Félix de Souza.

Atlanttinen maailma vaikutti Grand-Popon seudun historiaan, yhteisöihin, kulttuureihin, sekä kasvistoon. Varsinkin siirtomaa-ajalla alueen kulttuurinen profiili kehittyi erilaisena verrattuna muihin seudun alueisiin. Toisin kuin Abomey, Allada, Ouidah ja Porto-Novo (sekä myöhemmin Cotonou) Grand-Popo oli ei-keskitetty, pienistä kyläkunnista koostuva seutu. Atlanttisen ajan loputtua aikaisempi monikansallinen ja monikeskeinen kauppa- ja kulttuurivaihto suuntautui pääasiassa emämaahan ja Grand-Popon alueen asema muuttui 1900-luvulle tultaessa.

Aikajana vuoteen 1904[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Noin vuosina 1000-1500 läntisen Afrikan heimokylät Sahelin eteläpuolella alkoivat yhdistyä ja voimistua. Ne alkoivat muodostua voimakkaiksi kuningaskunniksi, kuten Jorubat (nykyisessä Länsi-Nigeriassa), Edot (Nigerian länsiosien keskiosissa) ja Akanit (keski Ghana).
  • 1472 Portugalilaiset tekivät löytöretkiä Beninin rannikolle ja loivat seudulle 1500-luvun puoleen väliin asti kauppapaikkoja.
  • 1553 Portugalilaiset eivät saaneet aikaan kaupankäyntiä Beninin kuningaskunnan kanssa. Sao Tomen saaren portugalilainen kapteeni alkaa tutkia vaihtoehtoisia kaupankäyntipaikkoja Guinenlahden rannoilta. Eräs niistä on "Joki, jota kutsutaan Papoueksi (siis Popoksi)", joka on nykyisin Grand-Popo.
  • 1600-luvulla Hallitsija Wegbaja julisti itsensä Abomeyn valtakunnan kuninkaaksi nykyisen Beninin eteläosissa. Abomeyta asuttivat Fon-kansa, ja se oli Allardan (Ardra) kuningaskunnan alainen.
  • 1724 - 1927 Kuningas Agaja valloitti Abomeyn, Alladan ja rannikolla olevan Ouidahin (aik. Whydah) kuningaskunnan, joka oli alueen orjakaupan pääkeskus. Alladasta ja Ouidahista tulee Abomeyn ohella Dahomeyn valtion maakuntia. Dahomeysta tulee voimakas valtio, se yrittää valloittaa Grand-Popon, jossa asuu paljon pakolaisia Ouidahista, mutta epäonnistuu.
  • 1730 Dahomey valloitti Jorubojen kuningaskunnan Oyon. Seurauksena Dahomeyn oli maksettava suojelurahaa Oyolle.
  • 1823 Dahomey kukistaa Oyon kuningas Gezon johdolla.
  • 1842 Ranskalaisten 1704 Ouidahiin rakentama Fort Saint Louis linnake avataan uudestaan ja ranskalaiset käyttävät sitä vasta perustetun palmuöljykaupan tukikohtana.
  • 1851 Ranskan hallitus neuvotteli kauppasopimuksen kuningas Gezon kanssa.
  • 1852 Brittien laivaston saarto pakotti kuningas Gezon hyväksymään sopimuksen, jolla kiellettiin orjakauppa.
  • 1857 Ranskan protektoraatti laajennetaan ulottumaan Grand-Popoon.
Kenraali Dodds vallatussa Abhomeyn kuninkaanlinnassa vuonna 1892.
  • 1863-1865 Ranskalaiset perustivat protektoraatin Porto-Novon kuningaskuntaan.
  • 1883 Ranskan protektoraatit Ouidah, Grand-Popo, Porto-Novo ja Cotonou yhdistettiin hallinnollisesti nimelle "Les Établissements Français du Golfe de Benin" (Ranskan asutukset Benininlahdella) ja ne ovat Gabonin kuvernöörin alaisia.
  • 1885 Saksan protektoraatti Guineanlahdella rajoittui Togoon (Togoland) ja Little-Popoon (myöh. Aného), joka on Grand-Popon laguunin länsipäässä.
  • 1890 Cotonou tuhoutui tulipalossa. Se oli pieni kylä, joka toimi POrto-Novon merisatamana. Eurooppalaiset rakentavat sen uudelleen.
  • 1892-1894 Kuningas Behanzin vastusti Ranskaa, joka vaati Cotonuta itselleen. Seurauksena Ranska valloitti Dahomeyn, josta tuli Ranskan protektoraatti. Behanzin siirrettiin Länsi-Intiaan.
  • 1899 Dahomeyn raja Saksan siirtomaan Togon kanssa rajattiin muodollisesti ("meridiaaniraja"). Cotonoun satamalaituri valmistui.
  • 1904 Dahomeysta tuli osa Ranskan Länsi-Afrikkaa. Kenraalikuvernöörin residenssi oli Dakarissa (nykyisin Senegal).[6]


Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Strickrodt, s. 36
  2. Law, Robin, Trade and politics behind the Slave Coast: The lagoon traffic and the rise of Lagos, 1500-1800, Journal of African History, 24 (1983), 322
  3. ibid
  4. Gibb, H. A. R.: Kotonou The Encyclopaedia of Islam. 1954. Viitattu 9.3.2019. (englanniksi)
  5. vero-westafrika.com www.vero-westafrika.com. Viitattu 23.11.2020.
  6. Europa Publications: A Political Chronology of Africa. Routledge, 2003-09-02. ISBN 978-1-135-35666-8. Worldcat (viitattu 2.3.2020). (englanniksi)