Kylä, jossa mustilla on valkoinen lippu/ 5. ”Kylä, jossa mustilla on valkoinen lippu”

Wikikirjastosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Uskonnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Kylä, jossa mustilla on valkoinen lippu"

Eräs varhaisista eurooppalaisten kuvauksista totesi Grand-Popon seudun asutuksesta: ”Kylä, jossa mustilla on valkoinen lippu”.[1]

Islaminusko levisi Malin valtakunnan perustamalle Songhain alueelle 700-luvulla. Muslimiyhteisöjä perustettiin kauppareittien varrelle. Marokkolaisten vallattua Songhain Malissa asuvat muslimit siirtyivät asumaan Pohjois-Beniniin. Alueella asuva etninen Dendien ryhmä joka asuu ja harjoittaa kauppaa Parakoussa, Djougoussa ja Nikkissä, on vielä nykyisinkin yhteyksissä Nigerin ja Malin alueiden Hausojen kanssa. Songhain kauppayhteyksien jälkeen myös Gurma-, Mokole- ja Gando-heimot pohjoisessa omaksuivat nopeasti islaminuskon.[2]

Grand-Popossa vieraili vuosina 1660-61 kolme espanjalaista kapusiinilähetyssaarnaajaa. 1800-luvulla metodistien lähetystoiminta aktivoitui orjarannikolla, ja 1840- ja 50-luvuilla perustettiin lähetysasemat Little Popoon, Glidjiin, Agouéen ja Grand-Popoon. Samoihin aikoihin tulivat myös katoliset lähetyssaarnaajat seudulle. Yllätyksekseen he huomasivat, että rannikkoalueella oli jo merkittävä katolinen yhteisö. Heidät tunnettiin nimellä "brasilialaiset" eli agudat, jotka olivat Brasiliassa asuneita afrikkalaisia, usein entisiä orjia. Noin 4 000 heistä oli emigroitunut Benininlahden rannikkoseudulle 1800-luvun puoleen väliin mennessä. He puhuivat portugalia, harjoittivat katolista uskontoa ja käyttivät brasilialaisia nimiä.[3]

Elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jamssi, palmuöljy ja laguuneista saatavat kalat olivat osa alueen tuotantotaloutta, joiden symboleita olivat kuokka, viidakkoveitsi ja kanootti. Ne olivat niiden tuottamiseen käytettyjä työkaluja. Kuokka kuvastuu kuninkaiden recade-valtikoissa ja myös machetti oli symbolisesti tärkeä. Muita tärkeitä käsityön tuotteita olivat keramiikka, tekstiilit, suolan valmistus ja kanoottien teko, sekä pienet puiset taloustavarat ja korit.[4]

Orjakauppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arvio myytyjen orjien määrästä. 1. 1525 Ensimmäiset orjamatkat suoraan Afrikasta Amerikkoihin, 2. 1560 Jatkuva orjakauppa Brasiliaan alkaa, 3. 1641 Sokerin vienti Itä-Karibiasta alkaa, 4. 1655 Englanti valloittaa Jamaican, 5. 1695 Kultaa löydetään Minas Geraisissa (Brasilia), 1697 Ranska saa haltuunsa St Dominguen, 6. 1756 Seitsemän vuoden sota alkaa, 7. 1776 Yhdysvaltain sisällissota alkaa, 8. 1789 Bourbonit uudistavat Espanjan sirtomaiden satamia orjia varten, 1791 St. Dominguen vallankumous alkaa, 9. 1808 Brittien ja Yhdysvaltain orjakaupan kielto astuu voimaan, 10. 1830 Englantilais-brasilialainen orjakaupan vastainen sopimus, 11. 1850 Brasilia vähentää orjakauppaa, 12. 1867 Viimeinen Atlantin ylittävä orjalaiva saapuu Amerikkoihin.

Pyreneiden niemimaan ekspansiolla, plantaasiorjuudella, sekä kullan ja hopean kaivuun aloittamisella Espanjan ja Portugalin Amerikoissa oli voimakas vaikutus Länsi-Afrikkaan. Portugalilaiset kauppiaat alkoivat purjehtia Afrikan rannikkoa pitkin etsien kultaa ja orjatyövoimaa São Tomén, Madeiran ja Brasilian sokeriplantaaseille.[5]

Portugalilaiset tulivat Benininlahdelle vuonna 1472, ja kaupankäynti vakiintui 1500-luvun jälkipuoliskolla. Hollantilaiset alkoivat haastaa 1630-luvulta Portugalin saavuttamaa kaupan monopoliasemaa. Englantilaiset tulivat mukaan 1640-luvulla ja ranskalaiset 1670-luvulla. Eurooppalaisten kaupankäynnin keskus oli aluksi Grand-Popossa, mutta se siirtyi 1600-luvun alussa itään Alladan kuningaskuntaan, jossa kaupan pääkeskus ja eurooppalaisten tehtaiden sijaintipaikka oli Offrassa. Vuonna 1671 Ranskan Länsi-Intian kauppakomppania (Compagnie française des Indes occidentales) siirsi tehtaansa Offrasta Ouidahiin. Tämä aloitti Ouidahin nousun alueen merkittävimpänä orjasatamana.[6]

Grand-Popo osallistui afrikkalaiseurooppalaiseen orjakauppaan 1500-luvun lopulta alkaen. Orjia kuljetettiin laguunien ja jokien kautta kanooteilla Ouidahiin ja sieltä orjalaivoilla Amerikkoihin. Seutu tarjosi elintarvikkeet sekä eurooppalaisille kauppiaille, että orjuutetuille afrikkalaisille heidän ollessa rannikolla ja välivaiheen kuljetuksessa. Kauppiaille seutu tarjosi 1800-luvulla vaihtoehtoisen toimipisteen, kun Ouidahin kaltaiset vakiintuneemmat kauppapaikat joutuivat vaikeuksiin laittoman orjakaupan pesäkkeinä. Orjakauppa hyödytti eurooppalaisten lisäksi rannikon yhteisöjä, jotka osallistuivat kaupankäyntiin välittäjinä, jotka myivät orjuutettuja afrikkalaisia sisämaasta Euroopan kauppiaille, mutta ne toimivat myös orjien kiinniottajina. Joskus eurooppalaisille myytävät orjat valittiin itse yhteisöistä, varsinkin jos oli saavutettu sotilaallinen voitto naapuriryhmistä.

Mono- ja Volta-jokien välinen alue oli suoraan tekemisissä orjakaupan kanssa 1680-luvulta alkaen. Sen aloittivat seudulle muuttaneet Gat Little Popossa ja Adangmet Ketossa. Epävakaat olot 1600-luvun lopulla vaikeuttivat, mutta eivät lopettaneet kaupankäyntiä. Englantilaisen Royal African Companyn lisäksi orjamarkkinoille tuli saksalainen Brandenburg African Company, jolla oli tehdas Little Popossa. Hollannin Länsi-Intian kauppakomppania perusti tukikohdan uudelleen Grand-Popoon vuonna 1688.[7]

1600-luvun lopulla rannikolla oli lähes 50 eurooppalaista kauppapaikkaa. Saksalaisella Brandenburg African Companylla oli tukikohdat Calabarissa, Ouidahissa, Anéhossa (Little Popo) ja Grand-Popossa orjarahtia varten.[8]

Orjien saanti oli epävarmaa ja sitä vaikeutti hollantilaisten ja englantilaisten yhtiöiden kilpailu. Ouidah oli suurin orjasatama, ja arvioitiin, että vuonna 1688 Grand ja Little Popo pystyivät toimittamaan vain 300 orjaa vuodessa. Orjia saatiin otettua enemmän paikallisten sotien yhteydessä. Portugalilaiset menestyivät heikosti orjakaupassa, mutta heidän asemansa muuttui 1700-luvun alussa, kun Brasiliasta löytyi kultaa ja tupakan kysyntä lisääntyi. Vuonna 1698 rannikolle ilmesty tanskalainen alus Københavns Børs, joka vei mukanaan 506 orjaa. Seutu houkutteli ennen vuotta 1690 vain pieniä pelureita orjakaupassa, kuten portugalilaisia, brandenburgerilaisia ja tanskalaisia, jotka eivät pystyneet kilpailemaan englantilaisten, ranskalaisten ja hollantilaisten kanssa keskeisillä orjakaupan markkinapaikoilla, joita olivat Offra ja Ouidah. Orjien saanti oli satunnaista, koska alueella ei ollut suurta Dahomeyn kaltaista ekspansionistista valtiota, joka olisi voinut laajentaa markkinoita sotien seurauksena. Little Popon takamaita Togon Atakora-vuorilla oli mahdotonta yhdistää kaupankäynnillä sisämaahan, toisin kuin idässä Oyossa ja Porto-Novossa.[9]

Vuosina 1702–1772 Akawamu ja Dahomey tunkeutuivat Orjarannikolle, jonka seurauksena yhteisöt muuttivat muualle sodankäynnin ja ryöstelyn levitessä alueelle. Näinä aikoina keskeisiä olivat sotilaskuninkaat, kuten hyvin menestynyt Ashampo (n. 1737–1767). Ashampon ja eurooppalaisten suhde oli kuitenkin ongelmallinen ja monimutkainen.[10]

Satamia ja tehtaita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Satamat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vene siirtymässä laivalta Grand-Popoon.

Useita Länsi-Afrikan rannikon paikkakuntia kutsuttiin satamiksi, mutta vasta 1800-luvun lopulla alettiin rakentamaan muutamia satamarakenteita. Cotonoun satama valmistui vuonna 1899, jonka jälkeen kauppa keskittyi sinne. Muualla kaupankäynti väheni ja Ouidahin ja Grand-Popon suorat globaalit kauppasuhteet vähenivät.

Rannikon paikkakuntien satamissa laivat tulivat muutaman kilometrin päähän rantaviivasta. Lastin purkaminen ja lastaaminen tehtiin kanooteilla ja tämän vaativan työn tekivät ”kanoottimiehet”. He olivat sekä orjia, että vapaita miehiä ja avainasemassa, kuten myös laguunien vesiliikenteen kuljettajat.

Afrikkalaiset kuninkaat perivät tulli- ja satamamaksuja ja jossain määrin valvoivat tavaraliikennettä. Brittiläiset myönsivät Ouidahille sopimuksen vapaasatamaksi vuonna 1704.[11]

Grand-Popossa oli sekä meri- että laguunisatamia. Laguunisatamat palvelivat sekä itä- että länsisuuntaan tapahtuvaa henkilö- ja tavaraliikennettä. Merikuljetusta varten pakatut tavarat, kuten suuret palmuöljytynnyrit kuljetettiin laguunisatamien kautta kanooteilla rannikon lähelle ankkuroituihin laivoihin.

Tehtaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tehtaiksi kutsuttiin eurooppalaisten yhtiöiden kauppa-asemia, jotka samalla edustivat yhtiöiden eurooppalaisia maita. Tehtaassa oli johtaja eli faktori, sekä konttori ja varastoja. Ne olivat aidoitettuja ja usein linnamaisia alueita, ja joskus linnoituksia. Tehtaat rakennettiin joskus yhteistyössä afrikkalaisten kuninkaiden kanssa.

Tehtaissa valmisteltiin ja pakattiin tavarat merimatkaa ja kauppaa varten. Orjakaupan aikana (noin vuoteen 1866 asti) niissä otettiin vastaan orjat sisämaasta ja säilytettiin jälleenmyyntiä ja laivausta varten.[11]

1600-luvun lopulla Benininlahden rannikolla oli lähes 50 eurooppalaista kauppapaikkaa.[8] Grand-Popossa oli portugalilaisten, hollantilaisten, englantilaisten, ranskalaisten ja saksalaisten kauppapaikkoja.

Kalastus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hula-yhteisön talous perustui kalastukseen ja suolan valmistukseen. Kalojen lisäksi saatiin rapuja, katkarapuja ja ostereita. Kalat kuivattiin ja lähetettiin sisämaahan. Vaikka hula-sana merkitsee merta, heillä ei ollut kiinnostusta tai teknologiaa merikalastukseen. Laguunissa ja joessa oli runsaasti erilaisia kaloja. Merikalastus otettiin käyttöön vasta 1800-luvulla. Joinakin vuodenaikoina myös merivesi ulottui laguuneihin, jolloin vesi tuli suolaiseksi tarjoten myös meren kaloja. Kalastusvälineitä olivat kanooteista käsin heitettävät verkot, puuvillanarusta ja koripunoksista tehdyt kalapadot, sekä myöhemmin erilaiset keihäät, trooliverkot ja vavat, sekä käsinkalastus.[12]

Kalastus ja kalojen käsittely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuvattu Grand-Popon Avlohissa joulukuussa 2017.

Suolan valmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suolan valmistus oli huomattava elinkeino ja sitä myytiin sisämaahan. Suola saatiin laguunin kuivuessa raapimalla sen pohjasta maata, joka koottiin kasoihin. Veden noustessa ne siirrettiin kyliin ja varastoihin. Kerätty aines koottiin noin 1,2 metriä halkaisijaltaan oleviin astioihin, joissa se kasteltiin ja siivilöitiin koripunoksilla. Vesi keitettiin uunien päällä, joita kuumennettiin polttamalla mangroven oksia ja palmunsiemenen kuoria.[13]

Suolan valmistusta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuvattu Grand-Popon "Suolasaarella" joulukuussa 2017.

Maanviljelys ja karjanhoito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maanviljelykseen Grand-Popon luonto sopi huonosti ja työvälineitä oli vähän. 1840-luvulla seudulla kasvatettiin jamssia tai maniokkia, sekä puuvillaa ja indigoa. maissi oli grandpopolaisten pääruoka kalan ohella. Alueella kasvatettiin lisäksi bataattia, ruokabanaania, banaania, lablab-papua (Lablab purpureus) ja linssejä, okraa, salottisipulia, cashew-pähkinää, maapähkinää, kurpitsaa, ananasta, limettiä ja inkivääriä. Alueella kasvoi pippuria ja öljypalmuja ja 1800-luvulle tultaessa niitä alettiin viljellä. Useimmat viljelykasvit tulivat Afrikan ulkopuolelta ja saivat alkunsa transatlanttisen orjakaupan aikana. Suurin osa niistä tuli Amerikoista.

Karjalauma Heven kylän rannalla.

Hirssiä kasvatettiin, mutta 1900-luvun alkuun mennessä sitä käytettiin vain rituaalitarkoituksiin, kunnes maissi syrjäytti sen. Maissi tuli tärkeäksi viljelyskasviksi 1780-luvulta alkaen ja siitä saatiin kahtena sadekautena ainakin kaksi satoa.

1700-luvun lopulta 1800-luvulle Little Popon ja sen naapurin Ewe-alueella oli kanoja, ankkoja, kalkkunoita, vuohia, lampaita, sikoja ja karjaa. Karjankasvatusta oli Little Popossa 1840-luvulla Francisco Felix de Souzan suvun korttelissa. Eurooppalaisten myötä lihan kysyntä kasvoi, mutta vain rikkaimmilla afrikkalaisilla oli varaa pitää lehmiä.[14]

Käsityöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vierailijat huomasivat 1800-luvulla saviastioiden, laukkujen, korien, mattojen, puuvillakankaan ja riippumattojen valmistuksen, sekä sepät, nahkurit ja puunveistäjät. Eurooppalaiset arvioivat puuvillakankaan kehräämisen ja kudonnan tasokkaaksi. Sitä valmistettiin paikallisesta puuvillasta, jota värjättiin eri värisiksi ja kudottiin sitten 20-25 sentin levyisiksi nauhoiksi. Euroopasta tuotuja värjättyjä kankaita, joita oli saatavana, erityisesti punaisia ommeltiin niihin myös mukaan.

Erään vierailijan mukaan tällainen kangas oli hyvin kallista, mutta paljon vahvempaa ja kestävämpää kuin Englannissa valmistetut. Niitä kutsuttiin Popon kankaiksi ja niihin viitattiin, kun esimerkiksi Little Popon hallitsija Ashampo lähetti osana vaihtolahjoja "neekerihousut" Accran tanskalaiselle kuvernöörille.[15]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Valkoinen lippu oli merkki vodoun-uskonnon harjoittamisesta, ja sellainen näkyy useissa seudun taloissa vieläkin.
  2. Beninese Muslims INSAMER English. Viitattu 2.3.2020.(englanniksi)
  3. Manning, Patrick: Slavery, Colonialism and Economic Growth in Dahomey, 1640–1960, s. 14. Cambridge University Press, 2004. Worldcat (viitattu 2.4.2019). (englanniksi)
  4. Patrick Manning: Coastal Society in the Republic of Bénin: Reproduction of a Regional System. Cahiers d'Études africaines, 1989, nro 114, s. 239–257. doi:10.3406/cea.1989.1644. Artikkelin verkkoversio.
  5. Padraic Scanlan: A Fistful of Shells by Toby Green review – the west African slave trade the Guardian. Viitattu 11.8.2020.(englanniksi)
  6. Law, Robin: Ouidah, The Social History of a West African Slaving ‘Port’ 1727–1892, s. 48. Ohio University Press/James Currey, 2004. ISBN 0-8214-1572-7. Worldcat. (englanniksi)
  7. Strickrodt, s. 65–68
  8. 8,0 8,1 Konadu, Kwasi: The Akan Diaspora in the Americas. Oxford University Press, 2010. Worldcat (viitattu 9.3.2019). (englanniksi)
  9. Strickrodt, s. 96–101
  10. Strickrodt, s. 102
  11. 11,0 11,1 Deffner, Helen: Agency in the Slave Trade: The ‘Portal of Globalization’ Ouidah (1704 to 1866). Leiptzig: Oxford University Press, 2017. Worldcat (pdf). (englanniksi)
  12. Strickrodt, s. 52–53
  13. Strickrodt, s. 53–55
  14. Strickrodt, s. 55–59
  15. Strickrodt, s. 59–60